Kirjareppu

  Sisar astuu esiin veljensä varjosta  Goce Smilevski: Freudin sisar. Suom. Tero Valkonen. Siltala 2022. 304 s. Vuodesta 2009 jaettu Euroopan unionin kirjallisuuspalkinto on tarkoitettu edistämään eurooppalaisen nykykirjallisuuden näkyvyyttä. Vuonna 2010 yksi neljästä palkinnon saajasta oli makedonialainen  Goce Smilevski  (s. 1975). Smilevskilta on jo aiemmin suomennettu romaani  Keskustelu Spinozan kanssa  (suom. Kari Klemelä ). Tuorein Smilevski-suomennos on Tero Valkosen käännös romaanista  Freudin sisar . Edellistä en ole lukenut, mutta uskaltanen sanoa, että nopeasta lukutemposta nauttivien suosikiksi Smilevskista tuskin on. Ainakin Freudin sisaressa tutkittavaa ja mietittävää on paljon, eikä tietojen, kokemusten ja tunteiden esittely käy aina lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta aiheet ja ajatukset ovat kiinnostavia, pysäyttäviä ja liikuttavia. PSYKOANALYYTIKKO Sigmund Freud (1856-1939) oli 82-vuotias ja sairasti vakavaa suusyöpää, kun hän vuo...

Elämää ennen ja jälkeen globaalin katastrofin   Emily St. John Mandel: Asema 11 (Station Eleven, 2014). Suom. Aleksi Milonoff. Tammi 2022. 394 s. Kanadalaisen Emily St. John Mandelin (s. 1979) post-apokalyptiseksi luonnehdittu romaani Asema 11  ilmestyi jo 2014 ja voitti seuraavana vuonna tieteiskirjallisuudelle vuosittain jaettavan  Arthur C. Clarke -palkinnon. Romaani käännettiin nopeasti kymmenille kielille, ja viime vuonna sai ensi-iltansa siitä tehty kymmenosainen televisiosarja. Siihen, että romaani on nyt luettavissa myös suomeksi, on varmasti vaikuttanut tarinan ajankohtaisuus. Romaanissa puhkeaa maailmanlaajuinen pandemia, koronaa muistuttava georgiantauti. Korona-aalto on kuitenkin romaanin epidemiaan verrattuna pelkkää loisketta.  Georgiantauti tarttuu ja tappaa lähes salamannopeasti ja niittää suurimman osan ihmiskunnasta. Jäljellä jää enää sinne tänne asettuneita, alkeellisissa oloissa sinnitteleviä pienyhteisöjä ja päämäärättä vaeltelevia ryhmiä ja yks...

Hyvästijättö fiktiolle? Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi 2022. 164 s. Jostain muistot tulevat, ne haluavat esille ja päivänvaloon. Niillä ei ole suunnitelmaa, ei aikataulua, mutta kirjoittamalla yritän saada niistä otteen. Riitta Jalosen (s. 1954) Omat kuvat on vaikeasti määriteltävä teos. Kirjailija kirjoittaa siinä itsestään, elämästään ja kirjoittamisestaan, mutta elämäkerta se ei ole eikä muistelmakaan. Jalonen kuvaa siinä kirjojensa taustoja ja syntyprosesseja mutta siinä määrin fiktiivisesti, että vanhaan luentosarjaankaan Miten kirjani ovat syntyneet en sitä sijoittaisi. Lisäksi  Omat kuvat  vetoaa hämmästyttävän voimakkaasti tunteisiin. Romaaneissa kirjailija pystyy pysyttelemään lukijaltaan aika lailla näkymättömissä, jos niin haluaa. Fiktio on suoja, kirjoittaa Jalonen. Omissa kuvissa  hän kuitenkin astuu esiin varsin avoimesti ja hänen uskoutumisensa tekee melkein kipeää. JALOSEN TUOTANTO on niin laaja, etten muista, mitä kaikkea olen häneltä lukenut sit...

Miehet sytyttävät tulen, naiset huolehtivat liedestä      Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (Lyser och lågar), Suom. Leena Vallisaari. Teos 2022. 397 s. Olen odottanut   Ulla-Lena Lundbergin (1947) kirjoja aina yhtä innokkaana, oli genre mikä tahansa. Lundbergin edellisen teoksen  Finlandialla palkitun Jää -romaanin (2012) ilmestymisestä oli ehtinyt kuitenkin kulua jo kymmenen vuotta, ennen kuin odotukseni taas palkittiin. Lundbergin uusi romaani Liekinkantajat poikkeaa monessa suhteessa edeltäjästään, mutta suvustaan kirjailija ammentaa edelleen ja ihastuttaa kielellään ja ihmiskuvauksellaan. Tällä kertaa aikajana on pitkä ja historia läsnä vahvasti, mutta Lundberg kuvaa historiallisia aikoja yksityisten ihmisten kokemuksina, intiimisti ja koskettaen. Tällaista oli elää ja koettaa selvitä silloin, kun... Niinpä Lundbergin historialliset romaanit eivät jää vain menneisyydeksi, vaan niistä on helppo tunnistaa myös tätä päivää, ympäristöään ja itseään....

Maan ja kielen reunalla  Olli Heikkonen (toim. ja suom.): Kerran olin taivaan suolajärvi. Liiviläisen runouden antologia. Aviador 2022. 112 s. - - me olemme aina olleet reunalla / maan reunalla / joen reunalla / meren reunalla / tien reunalla / rakastamisen reunalla - - Näin kirjoittaa Kempi Kārl (s. 1963) Olli Heikkosen toimittamassa ja suomentamassa kolmen runoilijan antologiassa Kerran olin taivaan suolajärvi. Tai oikeastaan runon "Reunalla olevat" katkelma kuuluu: - - uomi igaks ollen aģnikad /  mā aģnikad /  joug aģnikad / märn aģnikad / räk aģnikad / arm aģnikad.  Tarkka lukija tunnistaa suomennoksen vieressä kulkevasta tekstistä jotain suomen ja viron tapaista, eikä ihme. Kyse on erittäin uhanalaisesta sukukielestämme liivistä, jota ei puhu äidinkielenään enää kukaan. Ne, jotka kieltä vielä ymmärtävät, ovat opetelleet sen myöhemmin, mutta heistäkin vain parikymmentä pystyy keskustelemaan liiviksi. AIKOINAAN LIIVILÄISET ovat muodostaneet Baltiassa merkittä...

  Elämää kahden maailman välissä  Annie Ernaux: Isästä / Äidistä (La place, 1983 & Une femme, 1987). Suom. Lotta Toivanen. Gummerus 2022. 152 s. Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotakin kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä, kirjoittaa ranskalainen Annie Ernaux (s. 1940) Äidistä -nimisen kirjansa lopussa. Sama luonnehdinta pätee myös hänen aiempaan teokseensa  Isästä . Suomeksi molemmat sivumäärältään pienet mutta sisällöltään merkitykselliset kirjat ovat ilmestyneet yksissä kansissa Ernaux'ta aiemminkin suomentaneen  Lotta Toivasen kääntäminä. KUMPIKIN KIRJOISTA alkaa hautajaisista. Ensin menehtyy isä sydänkohtaukseen 67-vuotiaana, myöhemmin häntä hiukan nuorempi äiti Alzheimerin tautiin. On luonnollista, että kirjailija purkaa suruaan ja yksinäisyyttään kirjallisesti, mutta se ei ole Ernaux'n ainut syy vanhemmista kirjoittamiseen. Kirjailija tunnustaa: äidin tarina oli pakko kirjoittaa myös siksi, ettei tuntisi oloaan...

Ikämiesten kanssa muistojen maisemissa  Johan Bargum: Ikämiehiä (Äldre män, 2022). Suom. Outi Menna. Teos 2022. 137 s. Muisti on epäluotettava palvelija. Paljonkohan siitä, mitä me väitämme muistavamme, on jälkeenpäin lisättyä tai peräti keksittyä. Kuinka usein me kaunistelemme ja väritämme asioita, joita olemme kuulleet? Voiko muistoihin ylipäänsä luottaa, vai ovatko ne vain tulosta meidän salaisista toiveistamme ja turhamaisuudestamme? Tällaisia miettii vanha mies purjehtiessaan Porvoon saaristossa. Ote on Johan Bargumin  (s. 1943) novellikokoelmasta Ikämiehiä novellista Saksalainen rouva. Samanlaisia iäkkäitä muistelijoita ovat hienon pienen kokoelman muutkin minäkertojat. Kokoelman kuudesta novellista ensimmäinen ja viimeinen, Jouluaatto ja Huvila myytävänä, on julkaistu tietämäni mukaan ainakin ruotsiksi jo aiemmin, mutta nyt ne ilmestyvät uudelleen muokattuina. Niitä lyhyemmät ja keskitetymmät neljä novellia ovat uusia. Uusimmissa novelleissa kirjailija etenee taiturilli...