Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on elokuu, 2015.
Kuva
20. elokuuta 2015 Hotakaisella henkireikiä syntyy puhumalla ja puukolla  Kari Hotakainen: Henkireikä. Siltala 2015. 200 s. Kaikilta menee joskus hermot. Mutta ne tulevat takaisin, jos niitä huhuilee. Kuin eksyneitä. Hermonriekaleet lentelevät kauppakeskusten hälyisillä käytävillä ja parkkihallien kaikuisissa holveissa. Ne menevät ja tulevat. Niitä koetellaan ja testataan korkeissa lämpötiloissa. Minun saapuessani paikalle hermot ovat menneet ja tehtäväni on selvittää, keneltä ne menivät ensin ja mitä tekivät ne, joilla ne hetken aikaa vielä olivat. Kirjailijoilla on oma persoonallinen äänensä. Sitaatista kuulee selvästi Kari Hotakaisen äänen . Jotkut kuulevat siinä myös Martti Suosalon  puhetta. Varsinaisesti repliikki kuuluu kuitenkin rikoskomisario Arto Jylhämölle tai hänelle anonyyminä. Kari Hotakaisen Henkireikä  on nimittäin romaaniversio viime keväänä Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon tulleesta monologinäytelmästä Palvelija.  Näytelmässä kaikista
Kuva
 17. elokuuta 2015 Realismia ja mytologiaa  Katja Ketun Yöperhonen jatkaa Kätilön linjoilla                                                          Katja Kettu: Yöperhonen. WSOY 2015. 326 s. On vuosi 1939. Rajavartiolaitoksen päällikön, valkokenraali Henrik Malisen kuopus Irga hiihtää rajan yli Suureen Seikkailuun. On syy. On hotka. Suenhammas, neuvostoliittolainen agitaattori, odottaa luokseen raskaaksi ryskimäänsä 15-kesäistä Petsamon tyttöä. Ainakin Irga uskoo niin. Katja Ketun romaani Yöperhonen jatkaa monessa suhteessa samoilla linjoilla kuin neljän vuoden takainen Kätilö . Jälleen sitkeä ja rohkea nainen taistelee hengestään ja onnestaan keskellä väkivaltaa ja kuolemaa. Kätilö-romaanin punaäpärä Vikasilmä-Villisilmä on Yöperhosessa tynkäkieleksi rusikoitu Mykkäläinen-Villilintu, ja Titovkan vankileiri on vaihtunut Vorkutan työleiriksi Siperiaan. Neuvostoliitossa vakoojaksi leimatun Irgan pelastukseksi koituu tutustuminen marilaisnaiseen Elena, Elna,
Kuva
13. elokuuta 2015 Lähiöelämää amerikkalaisittain  George Saundersin novellit naurattavat ja hirvittävät George Saunders: Joulukuun kymmenes. Suom. Markku Päkkilä. Siltala 2015. 230 s. Yhdysvaltalaisen George Saundersin (s. 1958) ensimmäinen suomennettu teos, novellikokoelma Joulukuun kymmenes on kerännyt lehtiarvosteluissa ristiriitaisia kommentteja. Kun yksi kehuu kokoelmaa yhtenäiseksi, hullunhauskaksi, tukevasti tämän päivän Yhdysvaltoihin ankkuroituvaksi ja "moraalisella ilotulituksella tekopyhyyden taivasta rummuttavaksi" (Jukka Petäjä, HS 14.6.2015), toinen moittii sitä hajanaiseksi, vähäveriseksi ja sarkasmiltaan väsyneeksi "tyhmempien päällä pomppimiseksi" (Pekka Jäntti, Keskisuomalainen 27.5.2015). Ketä pitäisi uskoa? Parasta tutustua Saundersiin itse. ALUSSA on kieltämättä hankaluuksia, mutta ennen kaikkea kirjallisista syistä. Saundersin tapa mennä henkilöidensä pään sisälle ja edetä heidän ajatustensa ja poukkoileva
Kuva
9. elokuuta 2015 Vanhukset valloittavat kaunokirjallisuuden kenttää  Vuorossa on Eino Heikkinen, 90 v. Kaunokirjallisuuden päähenkilöinä olen viime aikoina törmännyt yhä useammin ikäihmisiin. Voi olla, että ilmiöllä on jotain tekemistä vanhusväestön kasvun ja omien ikävuosieni karttumisen kanssa, mutta syyt voivat olla myös kirjallisia. Pitkään elämään mahtuu monenlaista kerrottavaa ja paljon erilaisia vaiheita, eikä ainoastaan henkilökohtaisia vaan myös historian vaiheita. Juuri vanhat ihmiset kokemuksineen ja tarinoineen voivat olla kirjailijalle suoranaisia aarreaittoja. Toisaalta vanhan näkökulma nykymaailmankin tapahtumiin saattaa olla yllättävän hedelmällinen. Toisenlaiseen elämään kasvanut ja tottunut katselee ympärilleen kuin muukalainen. Oudot ja hullunkuriset piirteet on helpompi huomata sivusta kuin keskeltä. Iäkkään henkilönsä näkökulmasta kirjailija pääsee esittämään luontevasti nykymenon kritiikkiä. Kuoleman lähestyessä ihminen tekee tiliä elämästä