Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Miehet sytyttävät tulen, naiset huolehtivat liedestä    

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (Lyser och lågar), Suom. Leena Vallisaari. Teos 2022. 397 s.

Olen odottanut  Ulla-Lena Lundbergin (1947) kirjoja aina yhtä innokkaana, oli genre mikä tahansa. Lundbergin edellisen teoksen Finlandialla palkitun Jää-romaanin (2012) ilmestymisestä oli ehtinyt kuitenkin kulua jo kymmenen vuotta, ennen kuin odotukseni taas palkittiin.

Lundbergin uusi romaani Liekinkantajat poikkeaa monessa suhteessa edeltäjästään, mutta suvustaan kirjailija ammentaa edelleen ja ihastuttaa kielellään ja ihmiskuvauksellaan. Tällä kertaa aikajana on pitkä ja historia läsnä vahvasti, mutta Lundberg kuvaa historiallisia aikoja yksityisten ihmisten kokemuksina, intiimisti ja koskettaen. Tällaista oli elää ja koettaa selvitä silloin, kun...

Niinpä Lundbergin historialliset romaanit eivät jää vain menneisyydeksi, vaan niistä on helppo tunnistaa myös tätä päivää, ympäristöään ja itseään. Tämän verran me muutumme, enimmäkseen ulkoisesti.

KOLMEEN OSAAN kuin triptyykiksi rakentuvan romaanin ensimmäinen osa Betty ja Valentin lähtee liikkeelle Vaasan palosta 1852.

Piikatyttö Birgitta West, sittemmin Betty, jää työtä vaille eikä koti Vöyrillä pysty häntä elättämään. Niinpä hän lähtee neljän ystävänsä kanssa kävellen kohti Helsinkiä ja työpaikkoja.

Pitkiä kävelymatkoja ovat vastikään kuvanneet romaaneissaan myös Tommi Kinnunen (Ei kertonut katuvansa, 2020) ja Rosa Liksom (Väylä, 2021). Pohjalaistyttöjen rauhanaikainen vaellus on toisenluonteinen, mutta vähällä eivät pääse nämäkään tyttörievut.

Helsingissä Skatalla Bettyn sentään yllättää voittopalkinto: Suomen kaartin sotilas, pitkä mies, leveä rinta, kähärä tukka, kiiltävät napit ja lempeä kuin maahan laskeutunut aurinko. Sotilas katsoo matkan riuduttamaa tyttöä ja kysyy: Sinäkö se olet se tyttö, jonka olen unissa nähnyt?

Ennen kuin nuoret saavat toisensa, korpraali Valentin Nyström joutuu kuitenkin lähtemään Krimin sotaan ja kirjailija pääsee kuvaamaan toista tuskallista marssia. Se tehdään Pietarin kautta Baltiaan ja Valko-Venäjälle saakka, ja sen taustalta löytyvät Ulla-Lena Lundbergin isoäidin isoisän päiväkirjamerkinnät.

Marssimisen ja leirielämän kuvaukset olisivat karmeaa luettavaa ilman Valentinin mainiota sankariroolia. Kun lisäksi tietää Bettyn odottavan häntä uskollisesti, jaksaa kyllä tarpoa läpi kaiken sen kurjuuden ja kuoleman, johon tsaari suomalaisen eliittijoukkonsa järjestää.

KOLMEN PARISKUNNAN ELÄMÄÄ luotaavassa romaanissa eniten tilaa saa Bettyn ja Valentinin esikoistytär Olga. Keskimmäisessä luvussa Olga ja Robert henkilöiden esikuvina ovat olleet Lundbergin äidinpuoleiset isovanhemmat Olga ja Robert Rostedt.

Isästään 13-vuotiaana orvoksi jäävä Olga tottuu nuoresta pitäen huolehtimaan pienemmistään ja tekemään lujasti töitä, mutta hyvä niin. Olgan sitkeydelle, taidoille ja joustavuudelle on runsaasti käyttöä, kun avioliitto koulutoveri Robert Borgstedtin kanssa viimein toteutuu. Itsekeskeinen ja määräilevä Robert ei ole helppo kumppani, mutta kun molemmat innostuvat kansansivistystyöstä, yhteiselämä tasoittuu päämäärätietoiseksi projektiksi.

Palavasieluinen Robert saa luotsattavakseen Espooseen 1891 perustetun Finnsin kansanopiston, ja Olgan tehtävä on huolehtia - kuten naiselle kuuluu ja sopii! - käytännön asioista niin kotona kuin opistossa. Olga opettaa kodinhoitoon liittyviä aineita, harjoituttaa näytelmiä ja järjestää juhlia, emännöi.

Vaikka Robert ehtii ennen kuolemaansa oikeastaan vain aloittaa Finnsin toiminnan, kansanopisto vaihtuvine johtajineen ja pysyvine rouva Borgstedteineen on Lundbergin "historiankirjoituksen" a ja o.

Sen kokousten, keskustelutilaisuuksien, teatteriesitysten ja oppilastoiminnan kautta kirjailija käy läpi Suomen itsenäistymistä edeltävää aikaa, sen aatteita ja myllerryksiä, poliittisia jännitteitä ja yhteiskunnallisia muutoksia, ja miten terävästi ja hauskasti hän sen tekeekään.

Ei hämmästytä ollenkaan, että Finnsin suojissa oppilaat viihtyvät - ja johtokuntaa ja virkavaltaa hermostuttaa. Onko oppilaita inspiroiva opetus liian huimapäistä, kumouksellista? Pitäisikö venäläistä vallanpitoa ajatellen pitää vähän matalampaa profiilia?

KUN KOLMANNESSA PÄÄLUVUSSA Karin ja Gunnar joudutaan keskelle sisällissotaa, keskiössä on Olgan ainokaisen Karinin ja omaa tilaa havittelevan Gunnar Hellénin yhteiselämä.

Jos kapinoiva Karin on ollut äitinsä ja Ida-tätinsä alituinen haaste ja huolenaihe, ei Gunnarkaan ihan unelmavävy ole. Taitavasti hän kuitenkin luotsaa Tammisaaressa hänelle hoidettavaksi jätettyä Hallbergan tilaa ja sinne Finnsistä turvaan etsiytyvää naiskolmikkoa. Olgan, Idan ja Karinin henkilökuvilla Lundberg pääsee parhaiten valaisemaan naisen aseman muuttumista viime vuosisadan alussa.

Kovin hidasta, hankalaa ja humorististakin on Lundbergin naisten seksuaalinen vapautuminen. Mutta ei ole helppoa miehilläkään, kun naiset alkavat saada äänensä kuuluville.

Koska tapahtumia tarkastellaan useimmiten naisten näkökulmasta, miehet tietysti jäävät altavastaajiksi. Silti myös heistä löytyy rakastettavuutta ärsyttävän kaikkitietävyyden, omapäisyyden ja ohjailunhalun alta.

Lundbergin kerronnan viehättävyys piileekin hänen tavassaan nähdä henkilöissään aina heidän monet eri puolensa, vahvuudet ja heikkoudet, hurjuudet ja huvittavuudet, tyhmyys, oveluus ja kokemuksen kartuttaman viisaus. Lundbergin ihmisestä kiinnostunut katse on poikkeuksetta myötätuntoinen, ja ironiassaankin kirjailija on lempeä.

LUNDBERGIN KIELI on täynnä vivahteita ja yksityiskohtia. Idealismi ja aatteellisuuskaan eivät jää vain kertojan kommenteiksi. Sisäisistä monologeista ja taidokkaista dialogeista hehkuu ajan henki ja kuultaa kulloisenkin puhujan kyky luovia ristiriidoissa eteenpäin.

Seitsemässä vuosikymmenessä tapahtuu tietysti paljon niin yksilöitä, pienyhteisöjä kuin koko yhteiskuntaa ajatellen, mutta tietomäärään nähden romaanin juoni kulkee esteittä.

Yksityiskohtaiset, havainnolliset kohtaukset vuorottelevat sopivasti lyhyiden, tiiviiden tapahtumaselostusten kanssa, eikä kiinnostukseni herpaantunut hetkeksikään. Hämmästyttävän monesti mieleen nousi ajankohtaisiakin maailmantapahtumia.

Taistelu, konkreetti ja aatteellinen, vaatii aina uhrauksia, eikä elämästä selviä muutenkaan kohtaamatta kärsimystä ja kuolemaa. Liekinkantajissa sitäkin lajia on runsaasti, mutta merkillisen hellästi ja siedettävästi Lundberg tarjoilee myös henkilöidensä pelot, ahdistukset ja surut.

Kun Olga jossain vaiheessa julistaa: Mikään ei opeta ihmiselle yhtä paljon hänestä itsestään kuin kaunokirjallisuus, sanon ääneen: Juuri niin! ja lähetän kirjailijalle vilpittömät kiitokset.

Ulla-Lena Lundberg. Kuva: Cata Portin