Kirjareppu

  Vanha taiteilijapariskunta muutoksen kynnyksellä   Kristiina Wallin: Laituri. S&S 2026. 288 s. Kun luen jonkun muun muistoja, tuntuu kuin hänen kokemuksensa olisivat osittain minun. Jonkun muun lapsuuspäivien valo saattaakin olla minun valoani. Huoneet, joissa joku toinen vietti loputtomia iltapäiviä, ovat tuttuja, vaikka itse rakennukset ovat vieraita. Mietteet ovat Kristiina Wallinin (s. 1971) romaanista Laituri  ja silti kuin omiani. Juuri tuolta minusta tuntuu, kun luen Wallinin toisen proosateoksen vanhasta taiteilijapariskunnasta Hannasta ja Einarista ja heidän loppukesästään ja syksystään rakkaassa merenrantatalossa ennen kerrostaloasuntoon muuttoa. Kahdeksankymmenen ikävuoden tietämissä olevan avioparin voimat ja terveys eivät enää riitä talosta ja puutarhasta huolehtimiseen, mutta niistä luopuminen on vaikeaa. Einar tahtoisi irrottaa keittiön kynnyksen ja pakata sen mukaan. Siihen on painunut askelmerkki, hän sanoo. Hän sanoo pelkäävänsä eksymistä, jos ei ...

  Nuorukainen etsii vastausta äitinsä vaiteliaisuuteen   Gaël Faye: Jakaranda (Jacaranda, 2024). Suom. Einari Aaltonen. Otava 2026. 215 s. Ranskalais-burundilaisen kirjailijan ja muusikon Gaël Fayen (s. 1982) omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva esikoisromaani Pienen pieni maa ilmestyi suomeksi kuutisen vuotta sitten mutta on edelleen mielessäni. Siinä ranskalaisen isän ja ruandalaisen tutsiäidin 10-11-vuotias poika joutuu kotikaupungissaan Burundin Bujumbarassa kohtaamaan sisällissodan sen kaikkine mielettömyyksineen ja julmuuksineen. Uusin Faye-suomennos Jakaranda jatkaa saman aihepiirin parissa sillä erolla, että tällä kertaa romaanin tapahtumat sijoittuvat Ranskaan ja Ruandaan ja käsiteltävänä on Ruandassa vuonna 1994 tapahtunut kansanmurha. Romaaneissa on muutoinkin paljon yhtäläisyyksiä, vaikka aikaperspektiivi on nyt huomattavasti pitempi ja minäkertoja-päähenkilö ehtii varttua 12-vuotiaasta yli kolmikymppiseksi mieheksi. Kun tietää teoksen olleen ilmestyessään ehdolla ...

  Paljon muutakin kuin surukirja   Siri Hustvedt: Haamutarinoita (Gost Stories, 2026). Suom. Cristina Sandu. Otava 2026. 345 s. Tässä talossa kummittelee, sitä asuttaa haamu, jonka Paul ja minä loimme yhdessä, tuo "me" jota ei ole enää olemassa, ei ainakaan nykyhetkessä. Se on kuitenkin tunkeutunut kaikkiin huoneisiin. Se on menneisyyden halaava, koskettava, rakasteleva, naurava, lohduttava, riitelevä, hiljaa puhuva kaksoishahmo, joka viljelee vain "meille" tuttuja vitsejä ja viittauksia. Siri Hustvedtin (s. 1955) Haamutarinoita- teos alkoi syntyä pian sen jälkeen, kun hänen miehensä Paul Auster kuoli 30. huhtikuuta 2024. Kuuluisa yhdysvaltalainen kirjailijapariskunta oli elänyt yhdessä 43 vuotta. Kolme päivää aiemmin Paul oli sanonut haluavansa palata haamuna. Kerron haamutarinoita , kirjoittaa Siri. Olemme tottuneet puhumaan suruprosessista viisivaiheisena surutyönä, jonka viimeinen vaihe hyväksyminen on ymmärretty surun yli pääsemiseksi. Kirjallisuustieteen lisäk...

    "Täällä on vieläkin niin kaunista."   Tara Menon: Upoksissa (Under Water, 2026). Suom. Kaisa Kattelus. Siltala 2026. 224 s. Sen päivän jälkeisenä päivänä kuulin jonkun naisen sanovan rannalla: "Täällä on vieläkin niin kaunista," Hän kuulosti hämmentyneeltä, ja minä ymmärsin häntä. Taivas oli taas sininen, aurinko paistoi kirkkaana. Intiassa syntyneen ja nykyisin Harvardin yliopistossa työskentelevän  Tara Menonin  esikoisromaani  Upoksissa  kertoo Thaimaan Phuketissa tapaninpäivänä 2024 tapahtuneesta tsunamista ja sen seurauksista päähenkilö-kertojan elämässä. Aiheestaan huolimatta romaani ei kuitenkaan ole ns. katastrofitarina. Jo takakansiteksti paljastaa, että kysymys on menetyksistä ja surusta. Upoksissa on siis pikemmin trauma- ja surutyökertomus ja samalla eräänlainen varoitustarina siitä, mitä luonnossa ja ilmastossa on tapahtumassa. Lainaan edelleen romaania: Sinä kesänä, kun Arielle ja minä olimme 14-vuotiaita, näimme ensimmäisen kerran k...

  Saa seikkailla!   Paul van Ostaijen: Miehitetty kaupunki ja muita runoja. Suom. Kari Aronpuro. Palladium Kirjat 2025. 320 s. Onko pakko aina ymmärtää? Kai taidetta voi lähestyä muustakin suunnasta? Runoja siinä missä abstraktia maalausta tai vaikeaksi määriteltyä nykymusiikkia? Kysymykset nousivat mieleen, kun alkuvuodesta aloittelin tutustumistani belgialaisen  Paul van Ostaijenin  (1896-1928) runouteen. Työvuosiltani tunsin kyllä flaamirunoilijan  Oodin Singerille, mutta sen tekijän olin kokonaan unohtanut. Alunperin tuon "ompelukonerunon" suomennos löytyi  Kari Aronpuron  esikoiskokoelmasta Peltiset enkelit  (1964) ja sen jälkeen kahdestakin lukion oppikirjasta. Nyt se on luettavissa myös Aronpuron ansiokkaasta van Ostaijenin lyriikan käännösvalikoimasta Miehitetty kaupunki ja muita runoja. Kuten otsikko antaa ymmärtää, valikoiman ytimen muodostaa ekspressionismista ja dadaismista vaikutteita ottaneen van Ostaijenin klassikkoasemaan noussut ...

    Papinfrouva Laestadius ellää verevää elämääsä   Katja Kettu: Brita-Kajsa. Otava 2026. 329 s. Et sie ole heleppo ollu. Välillä sie olet ollu ko märkivä haava minussa. Ja kuitenkin mie olen sinua rakastanu. Jyrkkyyttä. Typeryyttä. Silkkaa kiivasta älyä. Sie olet mennyt niin monta kertaa pois ja palannu, etten mie etes jaksa muistaa. Sie olet niin naurettavan monta ihmistä sammaan aikaan ja samalla kuitenkin vain yksi. Brita-Kajsa Laestadius, alkujaan Cajsa Birgitta Catharina Alstadius  (1805-1888), istuu miehensä Lars Levin kuolinvuoteen ääressä ja kertaa pariskunnan lähes neljäkymmentä vuotta kestänyttä taivalta. Eletään vuotta 1861 Ruotsissa Pajalan pappilassa suuren Väylän varressa, ja ulkona revontulet keijaa ja paukuttaa. - Kerro sie Kaisa kaikile, miten se oikein meni, kuoleva vaikertaa ja vaimo lupaa kertoa, mutta omalla tavallaan ja oman muistinsa mukaan eikä vain miehensä tarinaa vaan heidän yhteisen tarinansa,  meän tarinan. Katja Kettu  (s. 197...