Tekstit

Tove Ditlevsen: Nuoruus

Kuva
Äkkiä aikuiseksi ja kotoa pois!  Tove Ditlevsen: Nuoruus (Ungdom 1967). Suom. Katriina Huttunen. S&S 2021. 191 s. Tanskalainen Tove Ditlevsen  (1917-1976) vertaa omaelämäkerrallisen Kööpenhamina-trilogiansa ensimmäisessä osassa Lapsuus (Kirjareppu 10.8.2021) varhaisvuosiaan pitkään ja kapeaan arkkuun, josta ei pääse omin avuin pois. Mutta helppoa ei ole hänen nuoruutensakaan. Trilogian toisessa osassa  Nuoruus  kertoja lohduttaa itseään tuon elämänvaiheen yhdentekevyydellä ja väliaikaisuudella:  Se täytyy käydä läpi, muuta merkitystä sillä ei ole. Silti minusta Nuoruus on Lapsuutta valoisampi teos. Siinä missä lapsella ei ole juuri mahdollisuuksia vaikuttaa elämänpiiriinsä, nuorelle alkaa tarjoutua konkreetteja tilaisuuksia päästä edes hetkittäin irti kodin ahtaudesta ja painostavasta tunnelmasta. Toinen pakoreitti ulos arjen tukaluudesta on tietysti kirjoittaminen ja sitkeä usko tulevaan runoilijuuteen. NUORUUS -OSASSA lahjakkaan Toven koulunkäynti on katkennut vanhempien varattom

Rosa Liksom: Väylä

Kuva
Evakkotiellä tytöstä täydeksi ihmiseksi Rosa Liksom: Väylä. Like 2021. 267 s. Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharssoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähilheistä vettä. Kaikki muut lehmät paitti Ilona pölästyit teräviä hiutahleita ja haijaannuit. Sisko, Pirkko ja Liina rynnit ojjaa pitkin, Kerttu reistasi paeta methään, Siskon eeliskuussa synnyttämä Sokkeri-vasikka tanssi paikahlaa, Soma kiipesi Kielon sölkhään ja molemat rääyit. Pajukko männikön reunassa oli kuitekki niin tiheää, märkää ja mustaa, ettei Kerttu päässy sen läpi. Se palasi tiele lyötynä ja pää painuksissa. Mie kattoin taaksepäin. Sieltä tulit koala vauhila Martta, naapuritalon navettapiika, ja sen apupoika Matti Iisakki-isännän karjan kanssa. Olima sopihneet, että kuljema yhessä. Rosa Liksomin (s. 1958) viime vuoden Finlandia -ehdokkaana olleen Väylä -romaanin alku jo näyttää, että Lapin sotaa pakoon lähteneiden vaellus ei tule olemaan helppoa. Kolme- ne

Pirkko Saisio: Passio

Kuva
Ihmiset kuolevat, mutta tarinat jäävät    Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. 732 s. Ihmiset kuolevat, mutta tarinat jäävät. Ja laulut. Ja ne jotka elävät, oppivat tarinoista ja lauluista asioita. Tärkeitä asioita. Näin sanoo muuan sivuhenkilöistä Pirkko Saision (s. 1949) uudessa romaanissa Passio, joka ehti jo olla vuoden 2021 Finlandia- ehdokkaanakin, ennen kuin ehdin sen pariin. Passio  itse toimii mitä parhaimpana todisteena lainauksen osuvuudesta. Se on suuri tarina ihmisenä olemisesta, mutta siihen on upotettu runsaasti myös erikokoisia alatarinoita. Passio ei ole oppikirja, mutta siitä voi halutessaan oppia paljon ja löytää monenlaista mietittävää. Ja kaiken lisäksi sitä on nautinto lukea Saision värikkään, pakottomasti virtaavan kielen ansiosta. Vaikka kirjan sivumäärä on huima, tiivistämisen ajatus tuli mieleeni vain kerran, romaanin keskivaiheilla. ROMAANI KOOSTUU kahdeksasta pitkästä kertomuksesta, joita yhdistää konkreetisti paikasta toiseen kulkeutuva ja muotoaan muut

Rachel Cusk: Toinen paikka

Kuva
Tasapainoilua naiseuden ja taiteilijuuden hetteikössä Rachel Cusk: Toinen paikka (Secod Place, 2021. Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2021. 220 s. Miksi elämme niin kipeästi omissa fiktioissamme? Miksi kärsimme sellaisesta, minkä olemme itse keksineet? Ymmärrätkö sitä, Jeffers? Olen koko ikäni halunnut olla vapaa, enkä ole kyennyt vapauttamaan edes pikkuvarvastani. Näin kirjoittaa M-lyhennettä itsestään käyttävä kertoja Jeffers-nimiselle henkilölle brittikirjailija  Rachel Cuskin (s. 1967) romaanissa Toinen paikka. Aiemmin suomennetuissa romaaneissaan, trilogiassa Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia, Cusk rikkoo selkeästi perinteisen romaanin rakenteita, ja siksi Toinen paikka vaikuttaa ensin erilaiselta eli paluulta tradition suuntaan. Pian kuitenkin huomaa, ettei uusi romaani oleellisesti eroa edeltäjistään. Tuttua, tarkkaa lukemista vaativaa Cuskia on uusikin teos. KYSEESSÄ ON PITKÄ MONOLOGI, ehkä kirje, jossa M tilittää elämänsä tiettyä ajanjaksoa. M on toistamiseen naimisissa oleva kirja

Meri Valkama: Sinun, Margot

Kuva
  Nuori nainen vailla menneisyyttä  Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY 2021. 556 s. Toimittaja  Meri Valkaman (s. 1980) esikoisteos  Sinun, Margot on ehtinyt jo saada Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, ja romaanin perään ovat kuulemma kyselleet myös teatterin- ja elokuvantekijät. En ihmettele, sillä niin kiinnostavasta ja taitavasti kerrotusta tarinasta on kyse. Alussa nimien ja vuosilukujen kanssa saa olla tarkkana, mutta kun henkilöasetelma käy tutuksi, lukeminen sujuu hyvin ja aikatasojen vaihtelu lisää jännittävyyttä. Pääosin ollaan Berliinissä 1980-luvulla ja reilut parikymmentä vuotta myöhemmin. Romaanin DDR on Valkamalle tuttu lapsuudesta. Isän työ suomalaislehden kirjeenvaihtajana vei perheen Itä-Berliiniin samaan tapaan kuin romaanin Viljan vanhemmat. Valkama on kuitenkin tähdentänyt, että  Sinun, Margot ei ole autofiktiota. Sen henkilöissä ja tapahtumissa on kirjailijaa itseään juuri sen verran kuin fiktiossa yleensä. ROMAANIN PÄÄHENKILÖN Viljan vanhemmat Markus ja Rosa

Tuula Karjalainen: Outi Heiskanen, taiteilija kuin shamaani

Kuva
Kaaoksen, virheiden ja tyhjyyden taiteilija Tuula Karjalainen: Outi Heiskanen, taiteilija kuin shamaani. Siltala 2021. 272 s. Shamaani, peikko, velho, noita ja väriläiskä. Unennäkijä ja risumummo. Superstar ja umpihullu. - Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja rakastetulla taiteilijalla monta luonnehdintaa. Ja kaikki käyvät, ainakin Outi Heiskaselle  itselleen. Tuula Karjalaisen elämäkerta Outi Heiskasesta (s. 1937) on yhtä vauhdikas ja värikäs kuin kohteensa. Varmaa on, että Outi Heiskasen elämän ja teosten esittelijällä ja erittelijällä ei ole ollut pulaa kerrottavasta. Vaikeus on pikemminkin ollut välttyä kirjaamasta kaikkea, jotta Heiskasen elämä ei jämähtäisi pelkäksi luetteloinniksi. Ei jämähdä.  Outi Heiskanen, taiteilija kuin shamaani -teos tempaa heti mukaansa, eikä sen kyydistä sen jälkeen tee mieli hypätä. TEOKSEN ELÄVYYTEEN vaikuttaa osaltaan se, että kirjassa on runsaasti otteita Heiskasen päiväkirjoista. Sitä paitsi taidehistorioitsija ja tietokirjalija   Tuula Karjalaine

Johanna Venho: Syyskirja

Kuva
Äideistä, tyttäristä ja taiteesta      Johanna Venho: Syyskirja. WSOY 2021. 280 s. Johanna Venho (s.1971) on uusimmassa romaanissaan Syyskirjassa  samoilla linjoilla kuin parin vuoden takaisessa  Sylvi Kekkosesta kertovassa  Ensimmäisessä naisessa. Siinä presidentin puoliso viettää muutaman päivän perheen kesäpaikassa surren juuri kuollutta ystäväänsä Marja-Liisa Vartiota ja käyden läpi omaa olemistaan puolisona, äitinä ja kirjailijana. Syyskirja  kuvaa kolmea elokuun lopun päivää Pellingissä. On vuosi 1991, ja 77-vuotias  Tove Jansson jättää  elämänkumppaninsa  Tuulikki Pietilän eli Tootin   kanssa  hyvästeja rakkaalle Klovharun saarelleen. Saaressa on vietetty lähes kolmekymmentä kesää, mutta ikääntymisen takia sen rauhasta on nyt lopullisesti luovuttava. Samaan aikaan nuori ekologiaa opiskeleva Maria haluaisi kovasti tavata ihailemansa kirjailijan mutta arkailee lähestyä häntä. Kun Tove ei vastaa hänen kirjeeseensä, hän hankkiutuu mukaan Pellingin saaristoa tutkivaan hydrobiologir