Tekstit

Claire Keegan: Nämä pienet asiat ja Kasvatti

Kuva
  Kaksi kaunista pienoisromaania Irlannista  Claire Keegan: Nämä pienet asiat (Small Things Like These, 2021). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2023. 116 s. Claire Keegan: Kasvatti (Foster, 2010). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2024. 83 s. Irlantilainen kirjailija  Claire Keegan  (s. 1968) tuli minulle tutuksi ensin elokuvan kautta.  Keeganin maanmies  Colm Bairéad  on ohjannut hänen  Kasvatti -romaanistaan pääosin iirinkielisen elokuvan nimellä  Hiljainen tyttö. Se  palkittiin  Berliinin elokuvajuhl i lla 2022 ja sai hyvän vastaanoton myös Suomessa. Hauska sattuma oli, että kun innostuneena vastikään suomennetusta Kasvatista tartuin viime vuonna suomeksi ilmestyneeseen  Nämä pienet asiat  -romaaniin, selvisi, että siitäkin on jo elokuva.  Filmin on romaanin alkuperäisellä nimellä ohjannut belgialainen   Tim Mielants,  ja  se esitettiin Berliinin elokuvajuhlilla aivan äskettäin. Ymmärrän hyvin molempien romaanien filmatisoinnin. Tarinat ovat itsessään selkeitä ja etenevät suoraviivaisesti.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Kuva
  Kun merkitystä on vain vain selviytymisellä ja rakastamisella  Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. 215 s. Olen hereillä. Heräsin siihen, että sierain vihelsi. Minun ei tarvitse valvoa. Kaikki ovat unessa. Voin mennä nukkumaan vaikka heti. Ja kuitenkin olen hereillä. Joel hengittää rauhallisesti, samoin Maria. Vauvan hengitystä en kuule. Silti vauva hengittää. Meillä ei ole mitään hätää. Ei mitään hätää, ja aina hieman hätää. Harry Salmenniemi  (s. 1983) jatkaa autofiktion hengessä myös toisessa romaanissaan Sydänhämärä. Romaani kertoo pienen perheen elämää rajusti ravistelevasta vuodenvaihteesta niin intensiivisesti ja tunteisiin käyvästi, että sen kertojan hätä ja huoli tarttuvat lukijaankin. Perheessä odotetaan piakkoin tapahtuvaa toisen lapsen syntymää, kun kaksi- ja puolivuotias esikoinen Joel sairastuu diabetekseen ja joutuu sairaalaan. Vanhemmat ovat äkkiä aivan uudessa tilanteessa. Isä asettuu sairaalaan poikansa kanssa, että äiti voisi hiukan levätä, mutta kohta äit

Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa

Kuva
  Riisivanukas ja totuuden hetki  Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa (Bröd och mjölk, 2022). Suom. Laura Kulmala. Gummerus 2024. 267 s. Ruskistunut pinta oli kuin ohut nahka pehmeän sisuksen päällä. Se halkesi, kun työnsin veitsen vanukkaaseen. Leikkasin ensin tyttärelleni ja sitten itselleni. Nappasin haarukallani oitis pikku palasen ja työnsin sen suuhuni. Tyttäreni katseli minua, kun aloin syödä, ja tunsin riisivanukkaan haalean lämmön leviävän sisälleni. Karolina Ramqvistin (s. 1976) muistelmateoksen Leipää ja maitoa  minäkertoja asuu tyttärensä kanssa kahden. Tytär on päiväkodissa, ja kertoja on päättänyt valmistaa hänelle isovanhempiensa herkkuruokaa riisivanukasta. Kertoja kuvittelee, miten ihastunut tytär on yllätyksestä, mutta kun tyttö ei suostu edes maistamaan vanukasta, äiti menettää malttinsa ja ruokailusta tuleekin katastrofi.    Samantyyppisiä kohtauksia on varmasti näytelty jokaisessa lapsiperheessä. Ramqvistin muistelmassa kuvattu tapahtuma on kuitenkin käänteentekevä

Juha Seppälä: Rintalaa lukiessa

Kuva
Mistä hän puhuu? - Juha Seppälä Paavo Rintalan tuotannon äärellä   Juha Seppälä: Rintalaa lukiessa. Siltala 2024. 188 s. Hänellä on hirvittävän laaja ja epätasainen tuotanto. Vähän väliä - -[hän] saarnaa, vie kertojalta suunvuoron, käyttäytyy huonosti. Hän on vanhakantainen, raamatullinen ja keskiaikainen kirjailija. Hän puhuu perheyhteydestä, köyhyydestä, yksinkertaisesta elämästä ja Jumalasta. Hän puhuu kauneudesta. Hän tavoittelee kosketusta pyhään. Mistä hän puhuu? Juha Seppälä (s.1956) kertoo tuoreessa esseekirjassaan  Rintalaa lukiessa  kiinnostuneensa Paavo Rintalasta  (1930-1999) jo opiskeluaikanaan. 1980-luvulla kirjailijat aloittivat yhteydenpidon, joka kesti Rintalan kuolemaan saakka. Ikäero oli suuri, mutta kirjailijat olivat samanhenkisiä ja arvostus oli molemminpuolista. Alkusanoissaan Seppälä luonnehtii teostaan väljän esseistiseksi, ei tieteelliseksi. Rintalan henkilöhistoriaa tulee esiin vain sen verran, kuin hänen fiktiivisistä teoksistaan, kirjeistään ja puhelinkesk

Markku Envall: Rajan kahta puolta

Kuva
  Miltä omakehu haisee  ja muita ihmisenkokoisia kysymyksiä     Markku Envall: Rajan kahta puolta ja muita esseitä. WSOY 2024. 232 s. Markku Envallin (s. 1944) aforismit ja esseet ovat aina olleet mieluista luettavaani. Rajan kahta puolta on Envallin kymmenes esseekokoelma, ja nautin siitä kuin vanhan tutun seurasta. Melkein kuulen puhujan, kun hän tarinoi aluksi kirjallisuusaiheista ja sitten erilaisista elämäämme kuuluvista ilmiöistä. Kevyt alkupala kirjallisuutta käsitteleviin esseisiin on  Tuoli ja lamppu. Siinä kirjoittaja tarkastelee ensin lukemisnautintoon vaikuttavia ulkoisia tekijöitä ja sitten itse lukemiseen liittyviä ilmiöitä. Lukemisen kuninkuuslaji on tietysti painetun kirjan lukeminen.  Siihen verrattuna lehdenluku on kuin kävisi ruotsinlaivan buffetissa, jossa maistelee haarukan ja lusikan kärjellisen jokaisesta vadista ja kulhosta. Kirjoittaja tähdentää, että lehtijutuilla on kyllä tehtävänsä ja arvonsa, mutta ne vaihtuvat ja unohtuvat nopeasti. Hyvä romaani tempaa muk

Anneli Jordahl: Karhunkaatajan tyttäret

Kuva
Nyt panevat ranttaliksi seitsemän siskosta  Anneli Jordahl: Karhunkaatajan tyttäret (Björnjägarens döttrar, 2022). Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga, 2023. 398 s. Tämä maailma on aika tunkio-kasa, vaan ei muuta. Hiiteen lukkarit ja papit, lukukinkerit ja kirjat ja nimismiehet paperi-pakkoineen! Mailman kiusan-henkiä kaikki! uhoaa Juhani, eikä kestä kauankaan, kun Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero ovat hänen kanssaan samaa mieltä ja Jukolan takkutukkainen seitsikko on matkalla kohti Impivaaran vapautta ja Ilvesjärven rauhaa. Vaan entäpä, jos nuo Aleksis Kiven  metsäläiset olisivatkin nuoria naisia? S uomi-faniksi tunnustautunut ruotsalaiskirjailija Anneli Jordahl (s. 1960) innostui Kiven Seitsemästä veljeksestä siinä määrin, että päätti kokeilla , miten luonnistuu seitsemältä siskokselta elämä  yhteiskunnan ulottumattomissa ja korven armoilla. Ruotsissa Jordahlin Karhunkaatajan tyttäret on otettu vastaan innostuneesti, enkä ihmettele, siinä määrin originellilta tarina varmaan tu

Juha Seppälä: Merille

Kuva
Koko kulttuuri henkitoreissaan  Juha Seppälä: Merille. Siltala 2023. 213 s. Kävelin laiturin päähän: tasaisen horisonttiviivan rikkoi yksinäinen saari suunnilleen kilometrin päässä rannasta. Vihertävän harmaa vesi oli lähes tyyni. Sen tuoksu tuntui kutsuvana. Aurinko alkoi kimmeltää siinä missä puiden lyhyet varjot päättyivät. Juha Seppälän (s. 1956) Merille -romaanin kertoja on tullut ystävänsä merenrantamökille, ei kuitenkaan lomailemaan tai rennon viikonlopun viettoon. Hänellä on mukanaan satakunta kirjaa, jotka hän aikoo piilottaa. Muut hänen Helsingin-asunnossaan olevista tuhansista niteistä joutavat tuhottaviksi. Niistä on tullut tarpeettomia, vihattavia ja hävitettäviä. Kurtturuusuja. Ellei romaanin tapahtuma-aika ole ihan tätä päivää, niin ainakin hyvin lähellä. Sen todisteeksi ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen. Vaikka painettuja kirjoja saa vielä omistaa rajoituksitta eikä niitä hävitetä viranomaisten toimesta, kuten romaanissa on tapahtumassa,  entisen arvonsa ne ovat menet