Kirjareppu

Koko elämä itsetunnon paikkailua Matti Rönkä: Surutalo. Gummerus 2021. 287 s. Oikeasti minä ole aina pikkuveli. Iänkaikkinen orpopoika Haapakosken Virilän kylältä. Kyläkoulun kasvatti. Purukasaan korkeushyppääjä. Lehmältä ja hieltä haiseva. Repussa laihaa mehua, ruisleivät voipaperissa ja ikuinen häpeä. Pelko. Etteivät muut arvosta. Siksi pitää pinnistää. Todistaa fiksuuttaan. Ylen uutisankkurina toimivan  Matti Röngän (s. 1959) yhdestoista romaani Surutalo kertoo kirjailijan itsensä oloisesta kuusikymppisestä miehestä. Luokkanousun tehnyt a rkkitehti ja muotoilija Jukka Kokkonen on menestystäkin saanut mies, kun hän palaa pitkän tauon jälkeen kotiseudulleen Pohjois-Karjalaan. Isän kuoltua hän on lunastanut entisen kotitalonsa ja saapuu nyt tekemään sille kuntoarvioita. Nopeasti selviää, että kohennusta kaipaisi omakin oleminen. Minäkertojan perhe-elämä itse suunnitellussa hienossa merenrantalossa ei ole ihan mallillaan, ja fiktiivisen Haapakosken vaaramaisemissa aktivoituvat lapsuusmu

Kirjojen rakastajan esseitä Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja. Kirjapaja 2021. 190 s. Tämän kirjan luonne on sellainen, [että] sitä voi lukea missä tahansa ja missä järjestyksessä tahtoo; jokainen voi rakentaa oman kokonaisuutensa sen mukaan mikä kiinnostaa; jos mikään. Toimin Hannu Mäkelän ( s. 1943) uuden Lukemisen ilo - teoksen kanssa kirjailijan luvan mukaisesti. Luin esseitä sikin sokin. Joitain ensin vain silmäilin, kiinnostavimpiin syvennyin, ja kohta jo kertasin yhtä ja toista. Esseekokoelmien hienoja puolia ovatkin juuri valinnan ja lukemisjärjestyksen vapaus. MÄKELÄ ON RYHMITELLYT kokoelmansa esseet viideksi osastoksi. Aloitin kahdesta viimeisimmästä, joissa kirjailija puhuu kirjasta yleensä, esineenä, esittelee kirjallisuuden lajeja ja lukemisen tapoja ja pohtii kirjan kehitystä ja kohtaloa. Kiinnostukseni herätti B.O.O.K. -niminen essee. Kävi ilmi, että kyse on jo 1960-luvulla Punch -lehdessä julkaistusta artikkelista, jossa Mäkelällekin tuntematon

Piksi ja Viksi  Jari Järvelä: aino a. Tammi 2021. 395 s. Kun Aino Aalto (1894-1949)  Jari Järvelän (s. 1966) elämäkertaromaanin aino a. lopussa tarjoaa kuolinvuoteellaan miehelleen Alvar Aallolle (1898-1976) Käpyvihkoaan eli henkilökohtaisia muistiinpanojaan, hän painottaa niiden olevan tälle Opiksi ja Huviksi. Piksi ja Viksi. Siinä on kaikki tärkeä. Kun minua ei ole, luet siitä mitä pitää tehdä. Asetelma kertoo romaanin arkkitehtipariskunnan tosiasiallisesta työnjaosta. Maailma saa kuulla vain Alvarin neroudesta, mutta ilman Ainon mielikuvitusta, hoksottimia, käytännöllisyyttä ja mukautuvuutta Alvarin ura olisi kyllä jäänyt urkenematta. Käpyvihko on Jari Järvelän keksintö ja Ainon näkökulmasta kerrottu romaani kaunokirjallinen luomus, mutta siinä määrin tanakoille faktoille Järvelä biofiktionsa rakentaa, että saatan kuin saatankin kehottaa lukemaan romaania samoin sanoin kuin Aino Käpyvihkoaan: sekä Opiksi että Huviksi. Piksi ja Viksi. NIIN HILPEÄ JA LENNOKAS  aino a. on, että tekee

  Sankaruuden nurja puoli  Terhi Törmälehto: Taavi. Otava 2021. 298 s. Luulin lukeneeni sodasta jo tarpeeksi, ennen kuin sain käsiini Terhi Törmälehdon  ( s. 1977) toisen romaani Taavi . Pidin kovasti Törmälehdon ensimmäisestä, helluntailaisuuteen sukeltavasta romaanista  Vaikka vuoret järkkyisivät , mutta kirjailijan keväällä ilmestynyt sotaromaani menee reippaasti sen edelle . Ihan omanlaisensa sotakirjan  Taavista tekevät sen tausta ja tarkastelukulmat, kirjailijan totinen pyrkimys ymmärtää henkilöitään ja heidän elämäänsä ja kyky käsitellä heidän tunteitaan ja kokemuksiaan kielellä, joka soi ja satuttaa. ROMAANIN NIMIHENKILÖ Taavi on 17-vuotias, kun hän karkaa kotoaan Haapavedeltä tammikuussa 1940 talvisotaan. Jatkosodassa nuori Taavi on jo veteraani ja jatkaa vihollisen harvennusta entistä kiivaammin ja pelottomammin. Asemasotavaiheessa turhautunut konepistoolimies hankkiutuu omin päin pohjoiseen Uhtuan tietämiin ajatellen, josko siellä tehtäisiin jotain sotaa ajatellen tähdellise

  Pitkä matka raunioilta uuteen alkuun  Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri (The Beekeeper of Aleppo, 2019). Suom. Leena Ojalatva. S&S 2021. 384 s. Meitä on kymmenkunta tässä rähjäisessä majatalossa meren rannalla, me kaikki tulemme eri paikoista, ja me kaikki odotamme. Meidät saatetaan pitää, meidät saatetaan lähettää pois, mutta meillä ei ole enää juurikaan päätettävää. Syyrian sisällissotaa paennut pariskunta Nuri ja Afra odottavat Etelä-Englannissa päätöstä kohtalostaan. Heidän kotinsa Aleppossa on raunioina, poikansa Sami kuollut ja perheen elannon taanneet mehiläistarhat tuhottu. Maalauksistaan tunnettu Afra on menettänyt kaaoksen keskellä näkönsä ja sulkeutunut suruunsa, eikä hänen miehensäkään ole kunnossa. Lontoossa asuvan Christy   Lefterin  (s. 1980) romaanin  Aleppon mehiläistarhuri  aihe on tärkeä ja ajankohtainen. Se näyttää, millaista on paeta sodan jaloista, menettää läheisensä, jättää kotiseutunsa ja koko entinen elämänsä ja hankkiutua vaaralliselle matkalle k

  Vastaisku tarinallisuudelle  Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021. 379 s. Pidin kovasti  Jukka Viikilän  (s. 1973) vuonna 2016 Finlandialla palkitusta romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista. Pari vuotta myöhemmin kirjailijalta ilmestyi viihteellisempää lyhytproosaa nimellä Suomalainen vuosi. Edeltäjiinsä verrattuna Viikilän uusin teos Taivaallinen vastaanotto  yllättää mutta on tarkemmin ajateltuna myös linjassa niiden kanssa. Vaikuttaa nimittäin siltä, että Viikilä on enemmän fragmenttien kuin suurten kokonaisuuksien kirjoittaja. Taivaallisen vastaanoton  kansiliepeessä kerrotaan kirjan olevan tuhannen aiheen ja henkilön romaani, jossa on vahva omakohtainen ydin. Se on kommentaari, tutkimus, sanasto, palaute ja Google-haku, villi selitysteos sekä moniääninen kertomus lukevista helsinkiläisistä  eli varsinainen runsaudensarvi. Ja onhan se. ROMAANINSA OMAKOHTAISUUTTA Viikilä ei yritäkään peitellä, vaikka nimeää päähenkilönsä Jan Holmiksi. Holmin kirjallinen ura ja