Tekstit

Irene Vallejo: Papyrus

Kuva
Kirjan luomiskertomus on esseekirjallisuutta parhaimmillaan   Irene Vallejo: Papyrus. Kirjan katkeamaton tarina. Suom. Taina Helkamo. S&S 2021. 650 s. Espanjalaisen Irene Vallejon (s. 1979) ensimmäinen tietokirja Papyrus on retki kirjan syntyhistoriaan. Se on niin kiinnostava ja innostava, että sen ajatuksia on pakko pysähdellä miettimään ja jakamaan muillekin kuunteluetäisyydellä oleville. Vallejon massiivista teosta ei kuitenkaan pysty lukemaan kuin pöydän ääressä. Kirjaa ei pitele käsissään pitkään edes nojatuolissa, makuuasennosta puhumattakaan. Lukiessa ajattelin haikeana aikoja, jolloin paksut romaanit ilmestyivät useina osina  (Sota ja rauha I, Sota ja rauha II jne.). Puolen kilon paloina Papyrustakin olisi helpompi käsitellä. Mutta lämpimät kiitokset suomentajana rivakasti urakoineelle  Taina Helkamolle. Käännös on erinomainen, ja todennäköisesti kirjan tarina jatkuu, sillä Papyruksessa  Vallejo pääsee vasta keskiajan kynnykselle Gutenbergista puhumattakaan. VALLEJON TEOS A

Alex Schulman: Eloonjääneet

Kuva
  Perhedraamaa peruutusvaihteella  Alex Schulman: Eloonjääneet (Överlevarna, 2020). Suom. Jaana Nikula. Nemo 2021. 288 s. Ruotsin eturivin kirjailijoihin luokitellun  Alex Schulmanin  (s. 1976) aiemmat romaanit ovat olleet vahvasti autofiktiivisia ja kertoneet hänen vanhemmistaan, vaimostaan ja isovanhemmistaan. Suomeksi niistä on ilmestynyt äidin alkoholismista kertova  Unohda minut  (suom. 2017) ) ja isovanhempien tulehtunutta suhdetta purkava  Polta nämä kirjeet (suom. 2020). Tänä vuonna suomennoksensa saanut Eloonjääneet on kirjailijan mukaan hänen ensimmäinen fiktiivinen romaaninsa, vaikka siitäkin löytyy yhtymäkohtia hänen lapsuusperheensä vaiheisiin. Schulmanin romaanitaidetta on kovasti hehkutettu arvosteluissa ja blogeissa, mutta jostain syystä se ei edelleenkään saa minua varauksetta valtoihinsa. Siitä huolimatta suosittelen uusintakin romaania lämpimästi lukulistoillenne. Kohderyhmäläisyys selviää vasta kokeilemalla, ja Schulmanin kieli ja tyyli ja Jaana Nikulan erinomainen

Pertti Lassila: Venetsia

Kuva
  Uppoavien unelmien kavalkadi   Pertti Lassila: Venetsia. Teos 2021. 271 s. Essi päätti, että rakkauden säde oli paras unohtaa. Se oli ollut nuoruuden hupsutusta. Tauno oli tavallinen mies, ja hän itse oli tavallinen nainen. Ei heistä tarvinnut romaania kirjoittaa. Jos he viihtyivät keskenään ja tulivat hyvin toimeen, se riitti. Pertti Lassila  (s. 1949) on kuitenkin toista mieltä kuin Essi-niminen henkilö hänen uudessa romaanissaan Venetsia.  Lassila kirjoittaa ihan tavallisista ihmisistä ja heidän tavallisesta elämästään ja saa silti kiinnostumaan romaanistaan. Osin syynä on Lassilan persoonallinen, lakoninen kerrontatapa, osin se, että hänen ihmisistään löytää niin paljon itseään, että lakkaa haikailemasta jännittävän juonen perään ja alkaa miettiä omaa olemistaan. Olen aina pitänyt Lassilan pohdiskelevasta tyylistä. Runsaasti aforistisia tiivistyksiä sisältävä kerronta on nytkin parhaimmillaan luettuna, vaikka äänikirjojen suosio kasvaa. Perusviritykseltään  Venetsia on kuitenkin

Ann-Luise Bertell: Oma maa

Kuva
Vahva sukuromaani sankareista ja pelkureista  Ann-Luise Bertell: Oma maa (Heiman 2020). Suom. Vappu Orlov. Tammi 2021. 400 s. Oma maa  on kirjailija ja näyttelijä  Ann-Luise Bertellin (s. 1971) toinen romaani. Se oli yksi viime vuoden Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaista ja ilmestyi keväällä suomeksi Vappu Orlovin kääntämänä . Ruotsinkieliselle Pohjanmaalle 1930-1980-luvuille sijoittuvasta sukutarinasta löytyy monia samoja piirteitä kuin suomenkielisistä maaseuturomaaneista. Bertellin kertomatapa tuntuu kuitenkin tuoreelta ja persoonalliselta, ja tarina vie vastustamatta mukanaan. Kirjailijan teatteritausta näkyy hyvin romaanin kerronnassa. Romaani etenee lyhyinä kohtauksina, joita katselee ja kuuntelee keskittyneenä ja eläytyen kuin teatteriesitystä ikään. Lehtihaastatteluissa    Bertell on kertonut romaanin pohjaavan hänen isänpuoleisten isovanhempiensa elämään ja suvun piirissä säilyneisiin tarinoihin. ROMAANI ALKAA VALOISASTI. Vanha mies heittelee lapsenlastaan ilmaan, ja tyt

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kuva
Taiteilijaelämää Hattulan Pyhän Ristin kirkolla Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus 2021. 406 s. Kolme miestä kammerteli mäkeä ylös ja vaivalloista näytti olevan kun heillä oli matkassaan paljon kummallista tavaraa. Nämä lienevät niitä jotka on otettu kirkkoa kaunistamaan vaikka en tiedä millä tavalla se tapahtuu enkä viitsi kysyä kun ei minulle kuitenkaan vastattaisi. Eletään kevättä 1513 Hattulan pitäjässä Hurttalan kylässä. Hämeen linnan päällikkö Åke Tott on päättänyt, että koko Hattulan Pyhän Ristin kirkko pitää koristeltaman Raamatun kertomuksin ja pyhimystarinoin. Hän ja hänen vaimonsa suku kyllä maksavat lystin. Maalarit saapuvat Ruotsista. Yksi heistä, munkki Benedictus, on sairastunut, mutta täysiverinen taiteilija Andreas Pictor, käytännön asioista vastaava mestari Martinus ja apupoika Vilppu päättävät aloittaa työt kolmistaan. Suunnitelmia ja piirustuksia on rustattu koko talvi. Kolmikon saapumista katselee mökkinsä sianrakkoikkunasta tiilimestari Rutgerin orvoksi jääny

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni - Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Kuva
  Tervetullut elämäkerta välillä unohdetusta "vaimopuolisesta maalaajasta"  Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni - Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi. Gummerus 2021. 285 s. Taidemaalari  Elin Danielson- Gambogi (1861-1919) nousi yleisön tietoisuuteen 1885 osallistuessaan suureen kotimaiseen taidenäyttelyyn teoksellaan Nuori äiti. Taiteilija oli saanut jo aiemmin keväällä teoksestaan paljon kiitosta ja Taideyhdistyksen kilpailussa toisen palkinnon. Kesti silti vielä kauan, ennen kuin lehtikritiikeissä alettiin noteerata "näitä vaimopuolisia maalaajoita". Elin Danielson-Gambogi kuului ensimmäiseen varsinaiseen naistaiteilijoidemme sukupolveen ja joutui sen vuoksi tienraivaajan asemaan. Kansainvälinen läpimurto jäi häneltä kuitenkin puolitiehen, ja kuolemansa jälkeen taiteilija unohtui pitkäksi aikaa, kunnes 1980-luvun naistutkimus nosti hänet jälleen näkyville. Onneksi. Taidehistorioitsija  Salla Leponiemen  teos Niin kauan kuin tunnen eläväni  on aiheelli

Elizabeth Strout: Olive, taas

Kuva
  Hienosti menee, Olive Kitteridge! Elizabeth Strout: Olive, taas (Olive, Again, 2019). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2021. 355 s. Myönnän olevani epäluuloinen, kun suureen suosioon ja myyntimenestykseen yltäneeseen romaaniin ilmestyy yllättäen jatko-osa. Voiko jatko-osa olla enää yhtä nautittava? Sehän saattaa jopa vesittää aiemman lukukokemuksen? Yhdysvaltalaisen  Elizabeth Stroutin  (s. 1956) romaanin  Olive Kitteridgen (2008, suom. 2020) nimihenkilö on kuitenkin niin omalaatuinen ja valloittava persoona, että tuntui pelkästään hyvältä päästä uudemman kerran hänen seuraansa.   UUDESSA KIRJASSAAN  Olive, taas Elizabeth Strout jatkaa eläköityneen matematiikanopettajansa tarinaa seitsemänkymppisestä eteenpäin. Ensimmäisen miehensä Henryn kuoltua Olive avioituu uudelleen Harvardisssa professorina toimineen Jack Kennisonin kanssa. Kahden lesken yhteiselämä on ehkä syvän rakkauden sijasta pikemminkin läheisyyden hakua ja pakoa yksinäisyydestä, mutta ottaen huomioon Oliven kulmikkuuden ja