sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

14. huhtikuuta 2019


Pikkukaupungin ihmiskohtaloita - rehellisesti ja rakkaudella


Elizabeth Stroutin novellikokoelmasta Kaikki on mahdollista löytää ilokseen monia tuttuja ja tutulta vaikuttavia ihmisiä


Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista (Anything Is Possible 2017). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2019. 261 s.



Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin (s. 1956) Pulitzerilla 2009 palkitun romaanin Olive Kitteridge päähenkilö muistelee jonkun vanhan filosofin sanoneen, että onnellisuus on tuskan puuttumista. Stroutin viime vuonna suomennetussa romaanissa Nimeni on Lucy Barton (Kirjareppu 9.7.2018) ahdistuksesta pääsy ja onneen kurkottaminen olivat edelleen tärkeitä teemoja, ja sama pätee uusimpaankin Strout-suomennokseen Kaikki on mahdollista.

Elizabeth Stroutiin ihastuneille kirjailijan uusi novellikokoelma tarjoaa juuri sitä, mitä he odottavat. Tarjolla on yhdeksän mestarillista otosta amerikkalaisen - ja miksei suomalaisenkin - pikkukaupungin ihmisten elämästä ja sielunelämästä.

Kaikki on mahdollista on sarja toisiinsa ketjutettuja ihmiskohtaloita ränsistyvissä Amgashin ja Carlislen pikkukaupungeissa ja niiden lähitienoilla Illinoisissa. Teos toimii hyvin itsekseen, mutta nautintoa lisää, jos on lukenut Nimeni on Lucy Barton -romaanin. Novelleissa on nimittäin monia jo romaanista tuttuja henkilöitä, ja Lucy itsekin esiintyy "livenä" kokoelman yhdessä novellissa.


KUN KÖYHÄN KUMMAJAISPERHEEN tytär Lucy romaanissa Nimeni on Lucy Barton löysi seurakseen kirjat, hän haaveili joskus itsekin kirjoittavansa sellaisia: Minä haluan kirjoittaa, jotteivat ihmiset tunne olevansa yksin.

Kaikki on mahdollista -kokoelmassa on novelli, joka todistaa newyorkilaistuneen ja kirjailijaksi yltäneen Lucyn onnistuneen tavoitteessaan. Novellissa Tuulimyllyt opinto-ohjaaja Patty Nicely ja Vietnam-veteraani Charlie Macauleyn keskustelevat Lucyn juuri ilmestyneistä muistelmista. Charlie arvelee kirjan olevan surullista luettavaa, mutta Patty sanoo: Minä tunsin oloni paremmaksi luettuani sen, en ollut enää niin yksin.

Yksinäisyys ja syrjäytyminen ovat Stroutin kertomusten johtoteemoja. Kokoelman kaikki henkilöt potevat jonkinasteista yksinäisyyttä ja sen takana piilevää häpeää.

Useiden seudulla syntyneiden ja sinne jääneiden häpeänä on köyhyys. Köyhyyttä on vaikea peittää; se paistaa jo ihmisen olemuksesta ja käytöksestä. Pois muuttaneilla menee paremmin, mutta viimeistellyn ulkokuoren alla heilläkin on synkät lapsuusmuistonsa ja moraaliset ongelmansa.

Monien lapsuutta on varjostanut vanhempien hämmentävä seksikäyttäytyminen. Muuan perheenisä paljastuu homoksi, toinen masturboi milloin missäkin. Jonkun vanhemmat nauttivat tirkistelystä, joku yllättää äitinsä ja opettajansa kesken yhdynnän jne. Strout on kuitenkin tarkka siitä, että seksi on henkilöiden elämässä ja puheissa esillä vain sen verran kuin muutkin heidän käyttäytymiseensä vaikuttavat seikat.


TYYTYVÄISIÄ JA ONNELLISIA pariskuntia asuu Amgashissa ja sen liepeillä vähän. Useammin avioliitot ovat väljähtyneet tai rikkoutuneet. Laskelmoiden solmitut liitot muuttuvat puolisoiden ikääntyessä tyhjiöiksi, joista tekee mieli paeta jonnekin mutta minne? Olo on kuin eksyneellä.

Haluan kotiin, hän ajatteli. Kaipaus tuntui tukehduttavalta, sillä se koti, jonne hän kaipasi, ei ollut Carlislessa, Illinoisissa, missä hän asui Marilynin kanssa ja missä hänen lapsenlapsensa asuivat saman kadun varrella. Eikä se ollut myöskään hänen lapsuuskotinsa, Carlislessa sekin. Eikä se liioin ollut heidän ensimmäinen kotinsa Madisonin ulkopuolella, jossa he asuivat vastavihittyinä. Hän ei tiennyt mihin kotiin kaipasi, mutta iän myötä tuo kaipuu tuntui kasvavan - -.

Strout kirjoittaa pikkukaupunkilaisistaan ja heidän tekemisistään suoraan ja kaunistelematta. Heidän puheistaan ja käytöksestään tihkuu kateutta, töykeyttä ja katkeruutta. He juoruilevat tunteakseen itsensä toisiaan paremmiksi ja joutuessaan alakynteen muuttuvat vihamielisiksi. Novellien perhesuhteita jäytävät usein sisaruskateus ja ongelmalliset äitisuhteet.

Silti ihmiset kaipaavat läheisiään tai lähelleen ihmistä, jolle he uskaltaisivat avautua ja näyttää heikkoutensa. He haluavat tuntea yhteisyyttä.

Kun esimerkiksi Bartonin sisarukset tavatessaan sulavat alkukylmyydestään ja pystyvät muistelemaan entistä kotihelvettiään, sosiaaliset erot heidän välillään menettävät merkityksensä. He ovat hetken yhtä ja tuntevat olonsa turvalliseksi ja tyytyväiseksi.


KOKOELMAN NOVELLIT rakentuvat yksi toisensa perästä oikeastaan vain kohtaamisten ja suureksi osaksi dialogin varaan, mutta ne pitävät otteessaan hämmästyttävillä käänteillään. Tapaamiset ja keskustelut voivat ajautua jostain pienestä seikasta äkkiä aivan uusille raiteille ja päättyä täysin arvaamattomasti.

Usein Strout antaa novellinsa huipentua johonkin merkitykselliseen yksityiskohtaan tai oivallukseen, joka levittää valoa koko murheellisen tarinan ylle eikä vähiten päähenkilön lohduksi.

Kun aamiaismajoitusta pitävä Dottie Blaine auttaa tuskansa kanssa kamppailevaa vierastaan selviämään yön yli, hän saa siitä voimia itsekin. Dottie säilytti miehen täyttämän asukaskortin samalla tavalla kuin lapsi säilyttää pääsylipun muistona hauskasta päivästä. Kaikki oli ollut yhtä puhtoista kuin kevätpuro, sellainen kokemus se oli ollut.

Ja kun tarkoin varjellun salaisuutensa paljastanut Tommy Guptill kohtaa kokoelman avausnovellin lopussa vaimonsa heltyvän katseen ja liikuttuneena sanoo mitättömän asian, mutta asian joka oli totta eli rakastavansa häntä, hetki on niin paljas, että lukijanakin kääntää katseensa kattoon, ettei pilaisi sitä tunteilullaan.


STROUTIN novellien ihmiset ovat sekä ulkoisesti että käytökseltään ja luonteeltaan niin tunnistettavan todellisia, että heihin on helppo samastua.

Kirjailija havainnoi henkilöitään silmä ja korva tarkkana, suorastaan pelottavan läheltä mutta loukkaamatta. Henkilöt voivat käyttäytyä naiivisti, mutta heidät itsessään on otettava vakavasti. Ja mikä tärkeintä: omien kokemustensa lisäksi tai ansiosta heillä on halu ja tarve ymmärtää myös toisia ja heidän tuskaansa, joskus jopa vasten mieltään.

Stroutin tiukoista ja samalla äärimmäisen hienovaraisista lauseista ei kannata hukata ainuttakaan, niin ladattuja ne ovat. Suomentaja Kristiina Rikman ansaitsee jälleen kerran lämpimät kiitokset taitavasta suomennoksesta.

Nimi Kaikki on mahdollista tiivistää monimielisesti kokoelman elämännäkemyksen. Mikä tahansa on mahdollista, kaikki hyvä ja kaikki paha. Mahdollista on myös muutos parempaan ja pahempaan.

Ja kun kaikki on kaikille mahdollista, kaikki ovat samanarvoisia. Kukaan ei ole toistaan parempi tai pahempi. Siinä se oli, täydellinen totuus.

Elizabeth Strout. Kuva Leonardo Candamo
 





keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

3. huhtikuuta 2019


Ihmeistä ja hitaista ihmeistä


Joel Haahtelan pienoisromaani Adèlen kysymys henkii syvää rauhaa ja kauneutta




Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Otava 2019. 188 s.



On kirjoja, joiden äärellä unohtaa kaiken ympärillään olevan hälyn, pysähtyy, hiljentyy ja rauhoittuu.  Sellainen on Joel Haahtelan (s. 1972) uusin, yhdestoista kirja Adèlen kysymys.

Ulkoisesti Haahtelan romaaneissa ei tapahdu paljon, ei tälläkään kerralla. Romaanin kertoja, yliopistossa klassisten kielten opettajana toimiva keski-ikäinen mies, täydentää sapattivapaallaan aiempia kirkkohistorian opintojaan tekemällä tutkimusta vanhoista ihmeistä.

Kertoja matkustaa kolmeksi joulukuun viikoksi Etelä-Ranskaan Pyreneitten kupeessa sijaitsevaan luostariin tutkimaan 1100-luvulla eläneen Pyhän Adèlen ihmepelastumiseen liittyviä asiakirjoja. Vähitellen matkan syiksi alkaa paljastua muitakin motiiveja. 


PÄÄHENKILÖ on Haahtelalle tyypillinen elämässään eksyksiin ajautunut etsijä. Suhde vaimoon ja aikuiseen poikaan on murheellisesti ohentunut, ja kertoja tuntee itsensä syylliseksi vaimon etääntymiseen ja pojan ahdistuneisuuteen. Mieltä kaihertavat traumaattiset lapsuuskokemukset ja erityisesti äidin surullinen kohtalo.

Kun muuan ystävä on kertonut saaneensa elämäänsä uuden alun Pyhän Adèlen reliikkien avulla, kertoja on utelias kokeilemaan, löytyisikö hänellekin luostarista lohtua ja apua. Itse asiassa minun salainen toiveeni oli, että jotain sellaista todella voisi tapahtua; että maailmassa olisi tapahtunut ja tapahtui edelleen ihmeitä, joita kukaan ei voinut selittää.

Tutkijana kertoja haluaa kuitenkin pysytellä tiukasti tosiasioissa, eikä lukijankaan pidä kuvitella, että Adèlen kysymykseen heittäytyminen vaatisi erityistä hengellistä mielenlaatua. Hengellisten kysymysten puntarointi ja sielunhoidolliset keskustelut kuuluvat romaanin luonteeseen samalla tavoin kuin  Adèlen elämästä kirjoitettuihin ristiriitaisiin asiakirjoihin perehtyminen.

Haahtelan kerrontapa on kuitenkin kirkkaudessaan, lyyrisyydessään ja intensiteetissään niin tehokasta, että ennen kuin arvaakaan, elää jo täydestä sydämestä kertojan rinnalla luostarin arkea ja juhlaa.


JO ROMAANIN alussa mieleeni nousi Xavier Beauvois'n ohjaama, Cannes'ssa palkittu  ranskalaisfilmi Jumalista ja ihmisistä (2010). Elokuvan tosipohjaiset tapahtumat sijoittuivat syrjäiseen algerialaiskylään trappistimunkkien pieneen luostariin.

Trappistiluostarin tragediaksi koitui joutuminen sisällissodan osapuolten pelinappulaksi, ja draamallisuudessa Haahtelan romaani on aivan eri linjoilla. Mutta molempien teosten luostariympäristö ja -elämä henkii sellaista rauhaa, yhteisyyttä ja hyvää tahtoa, että sitä on pakko ihailla, kunnioittaa - ja kadehtia.

Siinä seisovat isä Jeanin lisäksi veli Henry, veli Auguste, veli Camille ja veli Bernhard. Heidän yhdessäolonsa liikuttaa minua. Ajattelen, etteivät he koskaan jää yksin, heillä on aina toisensa, ja Kristus kulkee heidän kanssaan. He tietävät paikkansa maailmassa, löytävät aina avun läheltään, vaikka joskus heilläkin täytyy olla vaikeuksia kestää toisiaan.

Koruttomuus ja konstailemattomuus ovat myös romaanin rakenteen kulmakiviä. Adèlen elämän psykologinen juoni etenee yökuvaston turvin.

Luostariin saapuessaan kertoja ajattelee pessimistisesti: - - ihminen on luonnos, joka voi kirkastua, mutta vain harva meistä kirkastuu. Moni tummuu ja menettää ajan kuluessa värinsä. Ehkä minäkin kuulun tummuvien sankkaan joukkoon ja päädyn sammuneeksi tähdeksi taivaalle, sadan jonakin talvisena päivänä tuhkana maan päälle.

Ihme antaa odottaa itseään, ja pimeys ulkona ja kertojan sisällä syvenee, kunnes kertoja tuntee eräästä yöllisestä vigiliasta kävellessään olevansa niin syvällä, että pimeän on pakko alkaa tyhjentää itseänsä ja muuttua takaisin valoksi. Käännekohta on lähes huomaamaton, mutta siitä alkaa päähenkilön vähittäinen toipuminen.


IHME, romaanin ydinkäsite, ymmärretään tavallisesti äkilliseksi yliluonnolliseksi tapahtumaksi. Juuri sellaisen jäljillä kertojakin on luostariin saapuessaan. Ennen pitkää hän joutuu kuitenkin antamaan tilaa toisenlaisille ihmekäsityksille.

Veli Paul puhuu hänelle hitaista ihmeistä, joita maailma tuskin huomaa, ja kertoja itse ymmärtää kokeneensa ja edelleen kokevansa eräänlaisia hetken ihmeitä, tuokioita, joissa aika yllättäen hidastuu ja pysähtyy ja maailmasta katoaa kaikki häiritsevä.

Sellaisia selittämättömiä hetkiä ja "ohuita paikkoja" tarjoavat mm. taide ja luonto, ja Haahtela kirjoittaa niistä romaaniinsa useita henkeäsalpaavan kauniita ja puhuttelevia esimerkkejä.

Nyt musiikki kohoaa ja kirkastaa kaiken. Tunnen meitä ympäröivän suuruuden ja salaperäisyyden. Kappeli ympärillä muuttuu, musiikki muuttaa sen, ja minusta tuntuu, ettei kattoa enää ole, ja lunta sataa suoraan taivaasta. Veljestön hiukset peittyvät valkeaan harsoon ja luostaria vasta rakennetaan, he ovat saapuneet ensimmäisinä paikalle. Vuorten rypistymisen voi kuulla. Ja meitä kuljettavan tuulen.


NAUTIN Haahtela tavasta jättää asioita auki ja selittämättömän selittämättä. Saan miettiä ja aavistella. Samalla nautin siitä, miten harkitusti Haahtela rakentaa ja kirjoittaa romaaniaan, liikkuu maisemien ja päähenkilönsä sieluntilojen väliä ja sitoo Pyhän Adèlen ja kertojan äidin traagiset kohtalot toisiinsa.

Joel Haahtela. Kuva: Dorit Salutskij
Nautin romaanin tunnelmista ja ympäristöistä, hämyisistä sisämiljöistä ja valkeista vuorinäkymistä. Viihdyn kertojan yksinäisissä muistelun ja kuvittelun hetkissä ja pohdin mieluusti kirjan tarjoamia ajatuksia ja aforistisia tiivistyksiä.

Ja vaikka muuan romaanin henkilöistä ajattelee, että se mikä on elämää kirjoissa, ei siirry todellisuuteen, minun todellisuuteeni Adèlen kysymyksen kaltaiset kirjat tuovat hetkittäin samanlaista rauhaa ja valoa kuin Bach ja Pärt tai Josquin des Près`n ja Palestrinan moniääniset motetit, joita veljestö harjoittelee luostarin pienessä kappelissa.




torstai 28. maaliskuuta 2019

28. maaliskuuta 2019



Tervetuloa ilmastohistorian populaarikurssille! 


Marcus Rosenlundin ilmastoluennoilla viihdytte takuuvarmasti!



Marcus Rosenlund: Sää joka muutti maailmaa (Väder som förändrade världen 2018). Suom. Ulla Lempinen. S&S 2019. 263 s.



Svenska Ylen tiedetoimittaja Marcus Rosenlund (s. 1969) tunnetaan taitavana tieteen popularisoijana. Hänen juuri suomennettu teoksensa Sää joka muutti maailmaa on ehtinyt saada jo Svenska litteratursällkapetin palkinnon ja olisi omiaan myös Tieto-Finlandialla palkittujen joukossa.

Rosenlundin sääkirjassa käydään läpi maapallon ilmastokriisejä esihistorialliselta ajalta saakka. Liikkeelle lähdetään silti niinkin läheltä kuin tammikuusta 1362, jolloin hirmumyrsky "Suuri hukuttaja" maisemoi ensin säälimättä Irlantia ja Etelä-Englantia ja muotoili sen jälkeen Pohjanmeren alavat rannat aivan uudennäköisiksi.

Rosenlund kirjoittaa, kuinka vieläkin tarkkakorvaisimmat voivat kuulla myrskyssä Pohjanmeren aaltoihin huuhtoutuneen Rungholtin satamakaupungin kirkonkellojen kumun. Toisaalta, kirjoittaja muistuttaa, toisen kuolema voi olla toisen leipä. Sisämaassa sijaitsevalle Amsterdamille myrsky järjesti mitä parhaimmat kaupankäyntiväylät.


VÄRIÄ JA ELOISUUTTA sääkirjaansa Rosenlund järjestää paitsi ikivanhoista tarinoista ja uskomuksista myös omista muistoistaan. Mummon kertomista iltasaduista hän kehittelee lystikkään linkin neandertalinihmisiin, ja sääkiinnostuksensa herättäjäksi hän paljastaa jo johdannossa isoisänsä, joka mökillään Bärösundissa kirjasi muistiin lämpötiloja, säitä ja tuulia kolmesti päivässä vuosikymmenet.

Rosenlundin kirjassa tehdään huikeita aikamatkoja, mutta kuljettaja pitää huolen turvavöiden kiinnittämisestä. Mukaansatempaavien tapauskuvausten runkona on aina vankka  tietämys, ja lukija saa sopivasti informaatiota myös ilmaston tutkimuksen menetelmistä ja luotettavuudesta.

Lukemaan houkuttimina toimivat onnistuneet otsikot ja niiden alle sijoitetut sitaatit. Luku Säiden jumalat ovat protestantteja alkaa Asterix-sarjakuva-albumien motolla ja Tervetuloa Holoseeniin katkelmalla Sinuhe egyptiläisestä. Tarkoin harkittuja ovat myös lukujen kuvavalinnat.

Kun lukijalle tarjotaan samastumisen kohteita ja taukopaikkoja, tiedon omaksuminen ei käy liian raskaaksi. Holoseeni-lukuun Rosenlund ottaa vauhtia jääjättiläisten jäljistä, joita hän on pikkupoikana bongannut Inkoon saaristorantojen graniittikallioista, ja merikansojen arvoitusta voi sulatella välillä vaikkapa Ramses III:n temppelistä löytyneen meritaistelureliefin äärellä.

Vaikka kirjan tarjoama tuhti tietoaines ei aina avautuisi, sen takia teosta ei kannata sivuuttaa. Paljon oppii kaikesta huolimatta, ja Rosenlundin kertomatyylistä nauttii alusta loppuun täysin siemauksin.


ROSENLUNDIN SÄÄKIRJA ei kuitenkaan ole vain historiaa. Se muistuttaa, että elämme edelleen ilmaston ehdoilla ja sääolot ohjavat käyttäytymistämme kuten ennenkin.

Rosenlund kirjoittaa: Aina kun eloonjääminen on ollut uhattuna vaikkapa kuivuuden tai kylmyyden vuoksi, olemme turvautuneet ikiaikaiseen nomadiviettiimme. Olemme lähteneet kävelemään, etsimään jotain parempaa. Ruokaa, suojaa, turvaa, oppia, kunnollista elintasoa.

Kun lukee vaikkapa nyky-Irakin alueella sijainneesta Akkadin valtakunnasta (2300-2200 eaa.) ja sen ilmastopakolaisia vastaan suunnatusta muuriprojektista, ymmärtää Saarnaajan sanojen hätkähdyttävän ja valitettavan ajattomuuden. Ei ole mitään uutta auringon alla.

Erityisen kohtalokkaita ovat vesikriisit. Kansainvaellusten ajan koettelemuksista Rosenlund kiteyttää varoituksen: jos vettä on yhtäkkiä liian vähän tai liian paljon, ihmiset lähtevät liikkeelle. Kirjoittaja muistuttaa, että maailmanpankin tuoreen raportin mukaan tulevien vuosikymmenten globaali lämpeneminen voi pahimmillaan ajaa tien päälle 143 miljoonaa ihmistä.

Rosenlund jakaa ilmastotietoa tosissaan mutta ei uhkaillen. Hän vakuuttaa jälkisanoissaan olevansa yhä optimisti ja uskovansa, että pulaan joutuessaan ihmiskunta ryhtyy ja pystyy keksimään ratkaisuja.


SAARILLA JA TULIVUORILLA on Rosenlundin sääkirjassa merkittävä sija. Saarella asumisen, saarelaisuuden, koettelemuksista ja eduista kirjassa kerrotaan mm. Britannia- ja Japani-esimerkein.

Molempien historiassa säillä on ollut valloittajia ajatellen ratkaiseva rooli. Jos aikoo vallata minkä tahansa saaren, on parasta ottaa huomioon paitsi sen asukkaiden myös meren, tuulen ja sään vastarinta. Niiden kanssa elämisestä on kehittynyt saarelaisille Rosenlundin mukaan sellainen kotikenttäetu, että sen edessä on joutunut taipumaan niin Julius Caesar kuin Kublai-kaani.

Lämmin huumori ja kekseliäs sanailu myötäilevät vankkaa faktaa, oli sitten kyse "alkuperäisen Brexitin" synnystä, kamikaze-lennoista tai Grönlanti-nimen historiasta. Jos kuitenkin haluat ällistyä ja pelästyä, avaa kirjasta luku Doggerlandista. Siitä luulisi fantasia- ja dystopiafanienkin innostuvan.

Infernaalisiksi näyt muuttuvat Islannista alkavalla tulivuorikierroksella. Sen jälkeen ei kenellekään pitäisi olla epäselvää, miten järisyttävät vaikutukset vulkaanisilla purkauksilla on ilmastoon. Rosenlund nostaa esiin kirjailijoita ja taidemaalareita, joille massiiviset purkaukset ovat olleet innoitus mestariteoksiin, mutta sääkirjan informaation jälkeen minulle kyllä riittävät kirjoittajan tavoin ihan tavalliset iltaruskot.


PIENELLE JÄÄKAUDELLE (1300-1850) saapuminen tuntuu teoksen hurjien aikamatkojen jälkeen lähes eiliseen paluulta ja maantieteellisestikin kotoiselta varsinkin, kun tuota aikaa käsittelevä luku aloitetaan tutulla Suvivirrellä.

Mitäkö tekemistä koulujen kevätjuhlavirrellä on Euroopan 600 vuotta kestäneen viilenemisen ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien katovuosien ja levottomuuksien kanssa? Lukemalla Rosenlundin kirjan Sää joka muutti maailmaa sekin asia selviää. Samoin kuin se, mikä rooli maailmanhistoriassa on Solanum tuberosumilla eli perunalla!


Marcus Rosenlund. Kuva: Cata Portin

maanantai 25. maaliskuuta 2019

25. maaliskuuta 2019



Sääskenpyytäjän viimeinen matka


Päivi Laakson pienoisromaani piirtää eläviä tuokiokuvia vanhan torniolaispariskunnan yhteiselämän loppuvaiheista



Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät (Myggfangerne 2016). Suom. Outi Menna. Kansilehden maalaukset: Päivi Laakso. Like 2019. 133 s.



Isä seisoo Hyttysvaaraan johtavat tien haarassa ja huitoo sääskiä. Sääsket eivät katoa, niitä tulee lisää ja ne hyökkäävät isoina parvina. Mikään ei estä niitä, ei puuskainen tuuli eikä polttava aurinko. Jättimäiset sääsket pistävät vaatteiden ja päähineen läpi, tunkevat sisään kaula-aukosta ja kiipeävät pitkin hihoja ja housunlahkeita.

Päivi Laakso (s. 1967) on torniolaislähtöinen kirjailija ja kuvataiteilija, joka asuu Oslossa ja kirjoittaa norjaksi. Laakson vastikään suomennettu pienoisromaani Sääskenpyytäjät sijoittuu kirjailijan lapsuuden ja nuoruuden maisemiin Tornionjokilaaksoon ja hyödyntää nautittavasti paikallista puhetapaa.

Kirjailija vaikuttaa muutenkin olevan siinä määrin vahvasti läsnä romaanissaan, että tarinaa voinee luonnehtia autofiktioksi, omaelämäkerrallisen ja sepitteellisen aineksen yhdistelmäksi. Romaanin kertoja on Norjassa asuva Päivi-niminen taiteilija, joka puhuu vanhasta torniolaisesta pariskunnasta äitinään ja isänään, mutta romaanin kuvitteellisuuden aste jää lukijan arveltavaksi.

Nykyään erittäin suosittu autofiktio antaa kirjailijalle mahdollisuuden käsitellä kipeitäkin kokemuksiaan, kun tapahtumien todenperäisyys on fiktion hämärtämä. Sääskenpyytäjissä omaelämäkerrallisuus lyö läpi voimakkaimmin - ja ehkä vähän häiritsevästikin - , kun kertoja innostuu selostamaan (vanhempiensa vähättelemää) taiteilijuuttaan ja erottautuu samalla myös kielellään vanhempiensa arjen kuvailusta. 


SIVUMÄÄRÄLTÄÄN pienestä romaanista reilu puolet eli kolme ensimmäistä lukua keskittyy isän ja äidin arkisen elämän ja parisuhteen kuvaamiseen. Sen jälkeen kertoja asettuu itse keskushenkilöksi ja ryhtyy avaamaan hankalaa suhdettaan vanhempiinsa. Luvut kutistuvat ja alkavat tarjota taustaa perhedynamiikan vääristymille.

Romaanin rakenteessa on heikkoutensa. Alun vakuuttava, yksityiskohtiin vankasti tukeutuva eläkeläispariskunnan puuhien rekisteröinti löystyy romaanin loppupuolella. Odotin kertojalta hänen lapsuuskokemustensa huomattavasti perusteellisempaa kartoitusta ja nykytilanteen pohjustusta. Kaipasin lisää tapauksia ja välähdyksiä perheenjäsenten kohtaamisista ja tahtojen törmäyksistä, varsinkin kun Laakson kieltä lukee todella mielikseen.

Ilmeisesti kirjailijalla on ollut tarkoituskin kirjoittaa luonnosmaista, aukkoista tarinaa, jättää seulomatta syitä ja motiiveja ja kuvata mieluummin tunteita ja tunnelmia. Kertoja-tyttären henkilökuvassa menetelmä on paikallaan, mutta esimerkiksi muistisairaan isän kuolemantuomio tulee oudon yllättäen ja epäuskottavasti, ja välillä kompastelin samanlaisiin pienempiinkin ihmetyksen aiheisiin.

Sen sijaan isän ja äidin puuhia ja sanailua Laakso kuvaa niin todentuntuisesti, että on kuin istuisi itse vanhusten pöydässä syömässä pottuja ja poronlihaa ja kuuntelemassa heidän jokapäiväistä kärhämöintiään.

Kun radiokuuluttaja ilmoittaa pian alkavasta paikallisesta suosikkiohjelmasta Valitusväylästä, äiti hankkiutuu puhelimineen makuuhuoneeseen kuin psykiatrin sohvalle: Olen saanu tarpheekseni sairastamisesta, orjatyöstä ja tiskiharjoista. Eli ROUVANA olemisesta. Olen kyllästyny muitten komentelhuun - -. Äidin vuodatuksen jälkeen ymmärtää hyvin, miksi kertoja jossain vaiheessa on niin täynnä äidin motkotusta, että haluaisi katkaista hänen kielensä.


ROMAANIN HUUMORI on yleensä mustanpuhuvaa ja tarjolla pieninä annoksina. Välistä kirjailija kuitenkin heittäytyy hulluttelemaan pitkään ja perusteellisesti. Äidin valitusvirttä vastaa hyvinkin isän Altzheimerin aikaansaama liikennekomiikka, ja kun kertoja Kemin Länsi-Pohjan sairaalassa alkaa kiskoa irti kuolevan isänsä tekohampaita, kohtauksesta kehittyy niin absurdi, että hirvittää.

Kertojan suhtautuminen vanhempiinsa ja erityisesti etäiseksi ja pelottavaksikin jääneeseen isään on kriittinen, mutta osaa hän piikitellä itseäänkin. Romaanista huokuu silti pitkin matkaa jonkinlainen sovintoon pyrkiminen tai ainakin pakon edessä taipuminen. Ihmisille käy ennen pitkää samoin kuin perheen vanhalle Hyttysvaaran kodille ja sen pelloille. Kaikki rapistuu.

Muistoissa vanha koti ja Hyttysvaara ovat mahtavia paikkoja. Puolukoita ja mustikoita kasvaa ihan talon kulmala, soita riittää niin että hilloja saa monta ämpärillistä päivässä, lähe solisee vieläkin ja maasta putkahtellee sieniä satheen jälkheen. Syksylä voi aukasta keittiön ikkunan ja ampua hirviä suohraan hellan äärestä.

Nykytodellisuus on kuitenkin toisenlainen. Pellot kavavat pajua, ja rakennukset ovat romahtamaisillaan.


PÄIVI LAAKSON Sääskenpyytäjät on pohjimmiltaan surumielinen kertomus pienten ihmisten elämäntaisteluista, heidän vaatimattomista aikaansannoksistaan ja ohikiitävästä olemassaolostaan.

Romaani käsittelee sukupolvieroja ja vaikeitakin erilaisuuden ja torjutuksi tulemisen kokemuksia, mutta tarinasta välittyy myös kirjailijan syvä kiintymys jänkäniittyjen ja suopursujen lapsuusmaisemiin ja -kotiin, johon on sidoksissa läpi elämänsä, tahtoi tai ei.



PS. Pohjoisen lukijoiden iloksi Päivi Laakson Sääskenpyytäjät  on jo toinen tämänkeväinen Tornionjokilaaksoon sijoittuva romaani. Tammikuussa ilmestyi rovaniemeläislähtöisen Johanna Laitilan esikoisromaani Lilium regale (Kirjareppu 20.1.2019).


Päivi Laakso. Kuva: Tor Tveite
  


perjantai 22. maaliskuuta 2019

22. maaliskuuta 2019



Tämä oli nyt tässä,

eli mitä tapahtuu vaimolle, kun mies yllättäen ilmoittaa pitkän avioliiton päättyneeksi



Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät (I giorni dell'abbandono 2002). Suom. Taru Nyström. Avain 2004, uusi laitos WSOY 2017. 253 s.



Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme astioita pöydästä.

Voiko romaani alkaa napakammin kuin italialaisen Elena Ferranten toinen romaani Hylkäämisen päivät. Erityisesti Napoli-sarjallaan menestystä niittänyt Ferrante kirjoittaa salanimen suojissa ja muutenkin julkisuudelta piilossa. Identiteetin salaaminen lisää tietysti lukijoiden kiinnostusta, mutta kyllä Ferrante on ansainnut suosionsa myös kirjallisilla taidoillaan.

Tartuin Ferranten lähes parikymmentä vuotta sitten julkaistuun romaaniin Hylkäämisen päivät lähinnä romaanin kansiliepeen tekstin innostamana: "Jos et vielä ole saanut Ferrante-kuumetta ja mietit mistä aloittaisit, suosittelen Ferranten toista romaania - - [Se on] täydellinen niille, joita arveluttaa käydä Napoli-sarjan parintuhannen sivun kimppuun - -."

Kiitän suosituksesta. Tämän jälkeen voin hyvinkin harkita Napoli-sarjaan tarttumista.


HYLKÄÄMISEN PÄIVISTÄ on tehty myös elokuva, enkä ihmettele. Se on henkilöiltään, tapahtumiltaan ja ympäristöiltään niin pelkistetty ja tiivis paketti, että sopisi varmaan myös näyttämölle.

Romaanin ulkoinen juoni on varsin tavanomainen. Torinossa asuva pariskunta on ollut viisitoista vuotta naimisissa, kun mies, Mario, päättää irrottautua suhteesta ja etsiytyä pakoon "tarkoituksettomuudentunnettaan". Tietysti kyseessä on toinen nainen, nuorempi ja kauniimpi Carla, kuten vaimolle myöhemmin selviää.

Marion sulkiessa oven jälkeensä vaimo Olga, romaanin minäkertoja, jää tiskialtaan äärelle kuin kivipatsas. Lapset Gianni ja Ilaria riitelevät tapansa mukaan toisessa huoneessa, ja Otto-koira murahtelee unissaan lämpöpatterin kyljessä.

Alkaa Olgan fyysinen ja psyykkinen selviytymistaistelu, jonka rajuus koettelee perheen kaikkia osapuolia ja heijastuu ulkopuolisiinkin. Romaani rakentuu psykologisen juonen varaan, mutta käänteitä ja jännitettävää riittää silti runsaasti.


FERRANTEA pidetään erityisen taitavana naisen sielunelämän kuvaajana, ja Hylkäämisen päivät on siitä hyvä todiste. Kirjailija käy perusteellisesti ja uskottavasti läpi Olgan tunne-elämän, puuhien ja ajatusten muutoksia lamaannuksesta ja epätoivosta katkeruuteen ja kostonhaluun.

Ensin tulevat kysymykset: Miten tämä on mahdollista? Miten en nähnyt minkäänlaisia merkkejä? Sitten seuraavat kuvitelmat miehen paluusta. Tilanne korjaantuu, kun vain odottelen ja hoidan kaiken entiseen tapaan tai mielellään vielä entistä tehokkaammin. Näytä voimakkaalta, ole voimakas. Minun on kestettävä.

Pahinta on, että kirjallista uraa aloitellut Olga on miehensä tahtoon taipuen jättäytynyt kotiäidiksi. Hyväksyin ajatuksen, etten ansainnut mitään muuta. Olga kokee alistuneensa Anna Kareninan ja De Beauvoir'n Murtuneen naisen kaltaiseksi sentimentaaliseksi tyhmyriksi sen sijaan, että olisi ollut moderni, riippumaton nainen.

Kun pettymys kiristää otettaan, petetyn naisen aiemmin tasapainoisesta olemuksesta alkaa tihkua hänen itsensäkin kauhistukseksi töykeyttä ja tunteettomuutta, riitaa, ilkeyttä ja rivouksia. Pahimmillaan Olga menettää täysin toimintakykynsä ja itsekontrollinsa. Koti joutuu fyysiseen ja henkiseen kaaokseen, ja valtataistelu leviää myös lasten, erityisesti tyttären, ja äidin välille.


TUHON TUNTU on paikoin käsin kosketeltavan tiheä, kun Ferrante kasvattaa katastrofin uhkaa Olgan hysteerisellä syöksyilyllä, lasten laiminlyönnillä ja hallusinaatioilla.

Olgan päähän tunkee hänen lapsuutensa Napolista muuan petetty, tuskaansa kuivettunut  ja lopulta itsemurhaan suistunut "naisparka". Olga vastustaa kaikin voimin naisen kaltaisuutta, mutta kokemuksiaan hän ei pääse pakoon. Tuntui kuin kasvoni olisivat roikkuneet toispuoleisesti. Ne tuntuivat puoliksi kuoritulta omenalta, josta iho roikkuu pitkänä suikaleena. Näky muistuttaa surrealistien maalauksia.

Halkeamien, sirpaleiden, viiltojen, pistojen ja haavaumien lisäksi Ferrante käyttää hyväkseen psykologiasta tuttuja symboleja ovista, lukoista ja avaimista ja panee Olgansa tekemään tämän tästä huomioita ympäristön ja ihmisten tympeistä hajuista ja eritteistä. Kodin rappiotilaa manifestoi muurahaisten armeija, ja henkilöiden kontaktittomuutta puhelimien ja tietokoneen mykkyys. Ulkona olon tekee entistä sietämättömämmäksi lisääntyvä kuumuus.

Vaikka Hylkäämisen päivät alkaa äkkiä ja iskevästi, Olgan tilassa muutos parempaan suuntaa tapahtuu hitaasti askel askeleelta. Prosessia edesauttaa mm. torjutun lapsuustrauman käsittely.

Tärkeä sivurooli tapahtumissa on samassa talossa asuvalla muusikko Carranolla. Hänen mielipiteensä Olgan ja hänen miehensä samanlaisuudesta avaa Olgan ajatteluun uusia näkökulmia ja selkiyttää hänen pirstoutunutta minäkuvaansa. Samalla lukijalle alkaa piirtyä Olgan idealisoimasta Marionista kuva itseriittoisena opportunistina, joka joutikin mennä. Feminismiä? Sitäkin.

Kaiken kaikkiaan Elena Ferranten Hylkäämisen päivät on tarkka ja intensiivinen muotokuva emotionaalisen kriisiin suistuvasta naisesta. Olgan hulluutta lähenevä epätoivo on hurjaa luettavaa mutta hänen identiteettinsä uudelleen rakentumisessa on mukana täydestä sydämestä.





lauantai 9. maaliskuuta 2019

9. maaliskuuta 2019


Talvi aavekaupungissa Huippuvuorilla


Katri Rauanjoen romaani kertoo eloonjäämistaistelusta autioituneessa venäläisessä hiilikaupungissa


Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä. S&S 2019. 335 s.


Aamu oli lempeän haalea, sininen vielä reunoiltaan. Ilma pureskeli paljaita korvannipukoita, painoi pään harteiden väliin. Kävelin hotellilta aukion poikki ohi hullujenhuoneen ja sen vieressä seisovan hilseilevän kerrostalon, josta näkyi sekä vuorille että jäätikölle. Talon alakerrassa oli ollut pieni sekatavarakauppa, josta se oli saanut mahtipontisen nimen Gostinka - Pietarin suurimman tavaratalon mukaan. Kaupan ikkunassa roikkui vielä puolet vanhaa mainosta, joka julisti ensi viikolla tulevan paristoja.

Kertoja, neljissäkymmenissä oleva suomalainen insinööri Karri, oikealta nimeltään Kiril, on aika sattumanvaraisesti hankkiutunut tilapäistöihin autioituneeseen Pyramideniin Huippuvuorille. Pyramiden on aiemmin ollut vilkas neuvostoliittolainen hiilikaivoskaupunki, mutta jätetty tuottamattomana ränsistymään.

Kaupungissa asuu talvisin enää neljä ihmistä: Jelena, Mihail ja aviopari Vera ja Sergei. Heidän tehtävänään on pitää muutama rakennus kuta kuinkin kunnossa ja palvella kesäisin raunioromantiikan ja komeiden maisemien perässä kaupunkiin tulevaa harvalukuista turistijoukkoa. Kirilistä tulee yhteisön viides jäsen, jonkinlainen apumies ja muiden tarkkailija.

Maailman pohjoisin Lenin-patsas Pyramidenin keskusaukiolla
Katri Rauanjoen (s. 1973) uuden romaanin Lenin-setä ei asu enää täällä arktisen aavekaupungin voisi luulla olevan mielikuvituksen tuotetta. Googlaamalla kuitenkin selviää, että kirjailija pysyttelee ympäristö- ja historiakuvauksissaan tiukasti tosiasioissa, ja hyvä niin, sillä Pyramidenia kiinnostavampaa tapahtumaympäristöä on vaikea kuvitella.


ROMAANIN pääasiallinen aikataso on nykyhetki, mutta Pyramidenin kaamoksessa Kirilin ajatukset palaavat tämän tästä lapsuuteen Rovaniemellä ja opiskeluaikaan Pietarissa.

Rovaniemellä suomalaisen äidin ja venäläisen isän poika on saanut pelätä alkoholisoitunutta ja väkivaltaista isäänsä, ja koulussa häntä on kiusattu väärän värisien vaatteiden ja hassusti ääntyvän ässänsä takia. Natalia-sisartaan hän muistelee kuitenkin lämpimästi.

Elämä kahden maailman puristuksessa on jatkunut Pietarissa, jossa insinööriopiskelija on elänyt keskellä Jeltsinin demokratiauudistuksia mutta asunut Leninin nimeen vannovan Vladimir-enonsa taloudessa. Kertoja muistelee: enolla oli tapana ottaa vastaan ystäväni - - katsomalla tiukasti silmiin ja kysymällä: "Onko sinulla Lenin sydämessäsi?"

Kun Kiril on vakaasti päättänyt olla hankkimatta maailmaan kaltaisiaan, itseään häpeäviä lapsia ja pilannut siksi avioliittonsa, Pyramidenin pesti on sopiva irtiotto ja hengähdystauko. Mutta on ratkaisun takana myös romantiikkaa eli haikeat muistot vapauttaan vaalineen Irinan kanssa vietetyistä Pietarin-hetkistä.


TALVI rähjäisessä, eristyksissä olevassa rauniokaupungissa on Kirilille sekä fyysinen että psyykkinen eloonjäämistaistelu.

Liian utelias mies joutuu karvaasti kokemaan, kuinka oikeassa eno oli tähdentäessään järjestelmään sopeutumisen tärkeyttä. Se on suurempi kuin sinä ja aina askeleen edellä sinua. Mikään ei näytä muuttuneen sitten Neuvostoliiton. Edelleen järjestelmä on armoton käskyjään tottelemattomia kohtaan.

Pyramidenin pienyhteisön nälänhädän ja arktisen kylmyyden kuvaukset ovat hyytävää luettavaa. Kun helikopterikuljetukset katkaistaan ja hätäviestit jäävät vastauksetta, vain sattuma, yhteispeli ja neuvokkuus voivat pelastaa varmalta kuolemalta.

Yhteisöllisyys, lauma ja omiensa joukossa eläminen nousevat romaanin pääaiheiksi ja yksinäisyyden ja kaipauksen vastateemoiksi.

Kaltoin kohtelut ja hylkäämiset ovat tehneet Kirilistä vetäytyjän, joka on mielellään yksikseen myös Pyramidenin talvessa. Valokuvaus ja autiotalojen koluaminen tarjoavat joksikin aikaa sopivan itsenäistä puuhailua, mutta pimeys, toimettomuus ja jatkuvasti samoina toistuvat rutiinit johtavat Kirilin pian tilanteeseen, jossa hänen seuraansa alkaa pyrkiä muitakin kuin tutuksi käynyt työkaverinelikko.


MAAGINEN REALISMI sopii hyvin Huippuvuorten maisemiin ja Pyramidenin ränsistyneisiin taloihin ja hämäriin huoneisiin. Vladimir-enon haamu on humoristinen, ja outo, liehuvahelmainen nainen tuo tapahtumiin jännitystä ja traagista rakkautta. Haamunaisen avulla Rauanjoki pääsee kuvaamaan Pyramidenin elämää silloin, kun paikka oli parhaimmillaan.

Silti romaanissa on myös kipakoita poliittisia kannanottoja. Keskusteluissa vilahtavat Tsetsenian sota, Tšernobyl, Ukrainan kriisi, EU, Krimin tilanne, ympäristöongelmat ja niiden seuraukset jne. Pienyhteisö on hyvin selvillä siitä, että jotain varten kylää jääräpäisesti säilytetään ja jopa parannellaan, vaikka arvailut jätetäänkin kuuluttamatta ja samalla myös lukijan aprikoitavaksi.

Ympäristökuvausta on runsaasti, ja se on perusteltua ja taitavaa. Sen avulla kirjailija valaisee ja korostaa päähenkilönsä vapauden ja yksinäisyyden tuntoja ja avaa lukijalle Huippuvuorten näkymät niin komeina ja elävinä, että tuntuu kuin seisoisi itse keskellä lumista avaruutta puolipäivän sinerrystä ihailemassa.

Jääkarhuilla ja lähes kesyllä Katya-napaketulla on romaanin mystisissä tapahtumissa omat tärkeät roolinsa, mutta ehkä kuitenkin eniten viehätyin kaupungin rakennusten nostalgisista tunnelmista, joissa Rauanjoki viipyilee suorastaan hartaasti. Mieleen nousi kuvia Andrei Tarkovskin filmien miljöistä, varsinkin kun vielä katselin netistä löytyviä sisäkuvia Pyramidenin rappiosta.

PYRAMIDEN autioitui hyvin lyhyessä ajassa tukitoimien tyrehtyessä 1990-luvulla. Vuonna 1996 tapahtunut lento-onnettomuus, jossa kuoli paljon kaivoskaupungin asukkaita, vauhditti kaupungin tyhjenemistä. Nopean muuttoaallon vuoksi asumukset jäivät paljolti silleen kalusteineen ja esineineen.

Kun rakennukset ja huoneet ovat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa, ne alkavat ilmentää ajan kulumista. Miljöiden hidas rappeutuminen pakottaa muistelemaan ja kuvittelemaan niiden historiaa, ihmisiä ja elämää. Näin tapahtuu myös romaanin päähenkilölle.

Kulttuuritalon eteisessä saattoi aistia suurenmoisen menneisyyden: kivisten kierreportaiden ja ajan tummentaman kristallikruunun luoma ylellisyys oli vielä läsnä. Ei tarvinnut kuin hieman kuvitella, niin parketti kiilsi ehjänä, auditoriosta kuuluivat flyygelin dramaattiset soinnut ja samettituolien vaimea narina - - . Saattoi helposti nähdä, kuinka ihmiset kiirehtivät konserttiin tai elokuviin, liikuntasaliin kannustamaan lentopallo-ottelua. Lapset raahautuivat kiltisti soittotunneille, kirjastoihin, tanssisaliin.


Lukija kulkee päähenkilön kannoilla Pyramidenin asuntoloissa, koululuokissa, kulttuurikeskuksessa, teatterissa, hotellissa, kafeteriassa ja uimahallissa uteliaana, ihmetellen - ja samalla melankolisena. Rauanjoki rakentaa hylätyistä huoneista vaikuttavan kaikupohjan päähenkilön surumielisille kodittomuuden ja kadotetun lapsuuden tunnoille.

Minulle Katri Rauanjoen järjestämä ja opastama matka Huippuvuorille ja ankara kaamosaika Pyramidenin aavekaupungissa on ollut erikoinen, rikas, kiehtova ja monella tavalla mietityttävä kokemus. Lenin-setä ei asu enää täällä kannattaa ehdottomasti pitää mielessä, kun suunnittelee seuraavaa kiinnostavaa nojatuolimatkaa.


Katri Rauanjoki. Kuva: Lotta Salonen













sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

3. maaliskuuta 2019



Ilmastonmuutos pakottaa äidin ääritekoihin


Emma Puikkosen Lupaus-romaani ei lupaa auvoista tulevaisuutta



Emma Puikkonen: Lupaus. WSOY 2019. 300 s.


Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi. - Nuo Ultra Bran laulamat säkeet tulivat mieleeni, kun luin Emma Puikkosen (s. 1974) uutta romaania Lupaus.

Romaanin päähenkilölle Rinnalle on hänen isänsä aikoinaan luvannut, että pelastaa tytön, vaikka tämä olisi palavassa talossa tai uppoavassa laivassa, ja Rinna haluaa antaa saman lupauksen tyttärelleen. Pelottavat asiat Rinnan ja hänen tyttärensä Seelan elämässä ovat kuitenkin uudenlaiset.

Emma Puikkosen edellinen romaani, vuoden 2016 Finlandia-ehdokkaana ollut Eurooppalaiset unet (Kirjareppu 23.12.2016), käsitteli Eurooppaa ravistelleita tapahtumia vuosilta  1980-2014. Välähdykset Berliinin muurin murtumisesta, somalipakolaisista, nationalismista, katuväkivallasta, joukkomurhasta Kosovossa ja tulivuoren purkautumisesta Islannissa liitettyinä yksityisten, pienten ihmisten kohtaloihin tekivät lukukokemuksesta todenmakuisen ja puhuttelevan. Romaaninsa episodit Puikkonen sitoi hienosti yhteen viimeisellä luvulla, joka sijoittui vuoteen 2027.

Lupaus sijoittuu alusta alkaen lähitulevaisuuteen, ja sen uhkakuvat syntyvät ilmastonmuutoksesta ja siitä aiheutuvasta ahdistuksesta.


ELÄMÄ NÄYTTÄÄ vielä lupaavalta, kun Rinna ryhtyy miehensä kanssa asuttamaan vanhaa kotitaloaan ja pariskunnalle syntyy tytär Seela. Avioliitto kuitenkin kariutuu nopeasti, ja yksinhuoltajaäidin huoli lapsesta ja tämän tulevaisuudesta kasvaa kasvamistaan, kun ympäristökin alkaa lähettää tuhoutumisen merkkejä.

Puikkonen kuvaa osuvasti maaseutuidyllin hidasta murenemista. Vanha, valkoinen järvenrantatalo omenatarhoineen ja rajattomine leikkimahdollisuuksineen muuttuu ilmaston lämmetessä peurojen ja punkkien laitumeksi, ja leikki-ikäisen Seelan sairastuttua punkinpuremasta Rinna tuntee, että hänen on ryhdyttävä tositoimiin lupauksensa pitämiseksi.

Kun äidin hätä kasvaa pakkomielteeksi, turvallisuusbisnes osaa tehtävänsä. Jos elämä maan päällä käy mahdottomaksi, on kaivauduttava maan sisälle!

Rinnan tarinan vierellä Puikkonen kuljettaa kertomusta hänen Robert-veljensä kohtalokkaista vaiheista tutkijaryhmän mukana Grönlannin sulavilla jäätiköillä. Toisilleen lapsuudesta asti tärkeät sisarukset ovat fyysisesti kaukana mutta surussaan yhtä.

- - on äärettömän surullista, että jää sulaa, että me emme tiedä, mitä tapahtuu, että pitäisi osata luopua siitä, millaista maailmassa on tähän mennessä ollut, pitäisi osata luoda nahkansa ja kokonaan uudenlainen elämä - -.


PUIKKONEN OSOITTI jo Eurooppalaisissa unissa taitonsa yhdistellä monenlaisista aineksista kompakti kokonaisuus, ja sama pätee uuteen romaaniin. Myös Lupaus rakentuu episodimaisesti ja reippaasti aikatasoja vaihdellen yhtenäiseksi tarinaksi kahdesta pääteemasta: vanhempana olon vaikeudesta ja ympäristön hälyttävästä tilasta.

Romaanin kolmeensataan sivuun mahtuu hämmästyttävä määrä erilaista ympäristöasiaa. Päähenkilön ahdistuksen ja jäätiköiden sulamisen oheen Puikkonen ujuttaa vaivatta turvallisuuskauppaa ja ympäristöpolitiikkaa, aktivismia ja sen tyrehdyttämistä. Nuoria kuunnellaan mutta ei oteta todesta, ja "kilahtaneita" parannetaan puutarhatöillä ja metsänistutuksella.

Työtaakkansa alle nääntyvä, paniikkihäiriöinen pääministeri saa romaanissa sivuroolin jonkinlaisena surullisen hahmon ritarina. Kun väkivaltaisuudet rajoilla lisääntyvät ja puolustusministeri kärttää lisää rahaa, ruuantuonti takkuilee ja elintarvikkeet kallistuvat, pääministeri lohduttaa itseään sillä, että hän on sentään elossa. Teen minkä voin, sitten lepään rauhassa.

Puikkonen ei saarnaa eikä opeta. Lupaus on on jotain aivan muuta kuin 1970-lukulainen osallistuva maailmanparannusproosa. Lupaus herättelee omaehtoiseen heräämiseen ja toimintaan välistä liioitellen ja satiirisinkin keinoin, jotta emme tyytyisi vain tarinoimaan ympäristöuhista, soittamaan musiikkia, kun laiva uppoaa.


RINNAN RIIPAISEVASSA HENKILÖKUVASSA Puikkonen asettuu kaikkensa yrittävän, lastaan ehdoitta rakastavan äidin rooliin. Äidin ja lapsen vuoroin arkisia ja mielikuvituksellisia puuhia ja puheita seuraa vahvasti myötäeläen, niin runollisesti ja samalla todentuntuisesti Puikkonen niistä kirjoittaa.

Kun lapsi kasvaa ja alkaa tehdä pesäeroa äidistään, kohtauksiin tulee riitasointuja ja rosoa jo luontojaan, ja äidin ahdistuksen pahetessa yhteenotot ovat väistämättömiä.

Kuvaus äidin psyyken romahtamisesta on hurja ja perusteltu. Äidin sisällä ristiriita käy ylivoimaisen suureksi, kun hänen vimmainen pelastustehtävänsä törmää pelastettavan yhä jyrkkenevään vastustukseen. Paraneminen voi alkaa vasta, kun sairastunut tajuaa toimintansa rajallisuuden. Ei pidä luvata mahdottomia; on vain tehtävä parhaansa.

Vakavista teemoistaan huolimatta Lupaus tarjoaa myös valoa ja onnellisia hetkiä. Romaanin havainnollisissa, yksityiskohdilla herkuttelevissa lapsi- ja luontokuvauksissa kirjailija vie lukijansa sellaisen elämän äärelle, jonka takaamiseksi luulisi jokaisen meistä olevan halukas ja valmis ryhtymään sanoista tekoihin.

Emma Puikkonen. Kuva: Pertti Nisonen