Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2017.
Kuva
29. joulukuuta 2017 "Aina oman päänsä mukaan" Hanna-Reetta Schreckin Thesleff-elämäkerta etsiytyy kohti kadonnutta aikaa perusteellisesti ja eläytyen Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos 2017. 400 s. + 32 s. kuvaliitteitä Tähän kirjaan ovat suodattuneet ne asiat, jotka minua ovat puhutelleet Ellen Thesleffin elämästä jääneessä aineistojen kirjossa: taideteoksissa, luonnoksissa, muistiinpanoissa, kirjeissä, päiväkirjoissa, valokuvissa ja niin edelleen. Samalla olen kertonut myös itsestäni - sitä ei ole ollut mahdollista välttää. -  Näin kirjoittaa taide- ja kulttuurihistorioitsija Hanna-Reetta Schreck kirjansa Minä maalaan kuin jumala - Ellen Thesleffin elämä ja taide jälkisanoissa. On totta, että kirjoittaessaan paljastaa aina tahtomattaankin jotain itsestään, mutta Schreck on pannut myös tietoisesti esille empatiansa ja innostuksensa. Asettuminen kuvattavan asemaan on ollut tärkeä työkalu, väline ymmärt
Kuva
17. joulukuuta 2017 Ihmiskohtaloita keskellä ei-mitään  Marianna Kurton Tristaniassa purkautuu monenlaisia tulivuoria Marianna Kurtto: Tristania. WSOY 2017. 331 s. Viisi runokokoelmaa julkaisseen Marianna Kurton  (s. 1980) ensimmäinen romaani Tristania sijoittuu paikkaan, jonka olemassaolosta sain vasta nyt tietoa. Tristan da Cunha, arkisemmin pelkkä Tristan, on Britanniaan kuuluva vulkaaninen pieni saariryhmä ja samalla ryhmän pääsaari eteläisellä Atlantilla Afrikan ja Etelä-Amerikan välissä. Romaanin tapahtuma-aikaan 1950- ja 1960-luvuilla saarella oli vajaat 300 asukasta, jotka saivat toimeentulonsa pitämällä lampaita, kalastamalla ja työskentelemällä saaren säilyketehtaassa. Kun saaren keskellä kohoava tulivuori lokakuussa 1961 alkoi purkautua, asukkaat pakenivat läheiselle Nightingale-saarelle, josta hollantilainen matkustaja-alus pelasti heidät Kapkaupunkiin. Kapkaupungista Tristanin asukkaiden matka jatkui Englantiin, mutta kun seuraavana vuonna selvisi, että
Kuva
11. joulukuuta 2017 Terveisiä tilastojen takaa!  Jenni Räinä ja Vesa Ranta kertovat ihmisistä satavuotiaan Suomen syrjäkylillä  Jenni Räinä - Vesa Ranta: Reunalla. Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä. Like 2017. 264 s. Kun oululaiset Jenni Räinä ja Vesa Ranta , toimittaja ja valokuvaaja, yhdistivät ammatillisen osaamisensa ja kiinnostuksensa syrjäseutujen elinoloihin, syntyi teos Reunalla eli Tarinoita tyhjeneviltä sivukyliltä. Kirja oli yksi tämän syksyn Tieto-Finlandian ehdokkaista, ja syystä olikin. Teos ei ole vain kiinnostavaa katseltavaa vaan myös ajatteluttavaa luettavaa. Pari vuotta tekijät kiersivät lukuisilla Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan sivukylillä, koputtelivat ovia ja pyysivät päästä taltioimaan asukkaiden kokemuksia ja näkemyksiä elämästään harvaan asutulla ja autioituvalla syrjäseudulla. Vierailukohteita kertyi kahdeksantoista, ja muutamien asukkaiden luona kirjan tekijät vierailivat parin vuoden päästä uudestaan. Tyhjentyvillä syrjäkylil
Kuva
7. joulukuuta 2017 "Taidan olla kaikkein onnellisin lehtokoneessa"  Cristina Sandu kirjoittaa elämästä kahden kulttuurin välimaastossa Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat. Otava 2017. 265 s. Cristina Sandun  (s. 1989)    tämän vuoden  Finlandia- palkintoehdokkuuteen yltänyt esikoisromaani Valas nimeltä Goliat kertoo kolmekymppisen Alban elämästä, muistoista ja havainnoista Suomessa ja Romaniassa. Alban äiti on suomalainen ja isä romanialainen aivan kuten kirjailijankin vanhemmat. Sandun katkelmittain etenevä romaani keskittyy ruumiinvalvojaisten ja hautajaisten ympärille, mutta on silti kaikkea muuta kuin raskasta luettavaa. Bukarestin lähellä "Punaisessa kylässä" valkoisessa talossaan asuva Susi, Alban isoisä, on kuollut, ja veljekset Mihai ja Costel perheineen matkustavat saattamaan häntä hautaan, Mihai Suomesta, Costel Yhdysvalloista. Kesiään isovanhempiensa talossa viettänyt Alba alkaa tarkastella ympäristöään uusin silmin ja muiste
Kuva
28. marraskuuta 2017 Lohduton lapsuuskertomus Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017. 117 s. Hanna Hauru (s. 1978) kirjoittaa pieniä, tiiviitä kertomuksia rankoista aiheista. Haurun uusin pienoisromaani Jääkansi on tämän syksyn Finlandia-ehdokkaita . Sen reilut sata sivua lukee nopeasti, mutta tarina jää kyllä mietityttämään. JONNEKIN POHJOISEN syrjäkylään sijoittuva romaani etenee kahdella tasolla. Minäkertoja palaa autioituneen lapsuuskotinsa maisemiin, ja rakennuksia ja ympäristöä kiertäessään hän kertaa sota-aikaista lapsuuttaan. Muistot ovat painajaismaisia ja tunnelma tuttuja polkuja kulkiessa muutenkin unenomainen. Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärillä näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan. Mieleni pyyhkii niitä pois sitä mukaa, kun olen kuunnellut kuiskaavan lauseen loppuun. Tytön elämä on ollut pelkkää kurjuutta. Äiti, jota tyttö kutsuu etunimellä Betti, on äidiksi täysin sopimaton, tunteeton ja julma. Sodassa kaatuneen isän t
Kuva
26. marraskuuta 2017 Äijäproosaa omavaraisesta pohjoisesta  Tommi Liimatta panee kuuntelemaan miehiä kolmesta sukupolvesta Tommi Liimatta: Autarktis. Like 2017. 272 s. Tommi Liimatan (s.1976) aiemmista romaaneista Nilikki  (2009) ja Rautanaula  (2013) mieleeni on jäänyt kuvia hämäristä taksi- ja huumebisneksistä ja naisiinmenevän kaupparatsun kirjavista keikoista. Muistan, että Liimatta käsitteli rankkoja aiheitaan kuitenkin omaperäisellä huumorilla ja osuvalla kielellä. Kun Liimatan seitsemäs romaani Autarktis  nimettiin äskettäin yhdeksi tämän vuoden Finlandia -palkintoehdokkaista, raati perusteli valintaansa kehumalla romaanin lämmintä humanismia ja sen henkilöiden suurenmoista riippumattomuutta: He huolehtivat omasta elämästään, kulttuuriperinnöstään ja elämän mielekkyydestä omaehtoisesti. -   Ovatko Liimatan henkilöt siis jotenkin kesyyntyneet? ROMAANIN NIMI   Autarktis  tulee yhdistämällä sanat autarkia (kreik. omavaraisuus) ja Arktis (Pojoisnapaa ympäröivä
Kuva
20. marraskuuta 2017 Anni Kytömäki kutoo romaaniaan kuin kirjoneuletta  Kivitasku on kertomakirjallisuutta parhaimmillaan Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus 2017. 645 s. Anni Kytömäen (s.1980) toinen romaani Kivitasku muistuttaa kirjailijan esikoisteosta  Kultarintaa  (2014) paitsi lyyriseltä kieleltään myös väkevältä luontosuhteeltaan. Kivitaskussakin  kuljetaan paljon metsässä, mutta nyt maiseman sydämessä ovat kivet ja erilaiset kalliomuodostelmat sekä vesi reitteineen. Kansanusko ja -tarinat ovat jälleen vahvasti läsnä, ja aika virtaa omia uomiaan läpi sukupolvien. Kokeellista kirjallisuutta etsiville Kytömäen Kivitasku  on varmaan liian perinteinen ja vauhtia ja toimintaa kaipaaville hidas. Mutta taitavasta kielestä nauttiville ja syventymistä ja uppoutumista kaipaaville  Kivitasku on kertomakirjallisuutta parhaimmillaan. KYTÖMÄKI kutoo romaaniaan kuin kirjoneuletta, useilla langoilla. Aloitustarina 16-vuotiaan Helenan järkyttävästä kohtelusta
Kuva
9. marraskuuta 2017 Tottelenko vai ajattelenko itse?  Ben Kallandin esikoisromaanissa Jehovan todistajiin kuuluvan perheen sisarukset etsivät omaa tietään kukin tavallaan Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena 2017. 284 s. Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden. -  Näin ajattelee muuan henkilö Ben Kallandin (s. 1959) esikoisromaanissa Vien sinut kotiin. Myös kirjailija tuntuu ajattelevan samoin. Kirjansa jälkisanoissa hän kertoo Jehovan todistajien yhteisöön sijoittuvan romaaninsa olevan fiktiota ja sen henkilöiden ja tapahtumien keksittyjä. Kirjailija on kuitenkin itse varttunut samassa uskonnollisessa yhteisössä ja tutustunut perusteellisesti romaaninsa kertoja-päähenkilön Markus Douglasin myöhempään elin- ja työympäristöön liikkeen New Yorkin pääkonttorissa. Kalland siis pyrkii mitä ilmeisimmin olemaan totuudenmukainen, vaikka kirjoi
Kuva
31. lokakuuta 2017 Odessa, Pariisi, Wien, Tokio... Edmund de Waalin tutkimusmatka juutalaissukunsa vaiheisiin tarjoaa historiaa ja kulttuurihistoriaa kiinnostavimmillaan Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Kätketty perintö. (The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance, 2010.) Schildts & Söderströms 2013. 342 s. Olen myöhässä. Englantilaisen keraamikon Edmund de Waalin  (s. 1964) sukutarina Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ilmestyi suomeksi jo 2013, ja muistan sen saaneen tuolloin hyvät arvostelut. Jostain syystä kirja jäi minulta lukematta mutta tuli taas ajankohtaiseksi, kun lehdessä (HS 10.9.2017) kerrottiin de Waalin keramiikkatöiden näyttelystä Tukholman Artipelag-taidehallissa. Oikeastaan kyse oli yhteisnäyttelystä italialaisen Giorgio Morandin (1890-1964) maalausten kanssa. Lehden kuvat ja arvostelijan ajatukset Morandin ja de Waalin töiden luonteesta ja yhteensopivuudesta suorastaan pakottivat de Waalin sukutarinan pariin.
Kuva
26. lokakuuta 2017 Sota pilasi isän henkisesti  Elina Sanan muistelmakirjassa rauhan myötä alkaa toisenlainen sota Elina Sana: Isän sota. Siltala 2017. 338 s. Sodassa olleiden miesten psyyken vauriot nousivat julkiseen keskusteluun  Ville Kivimäen  väitöstutkimuksen ja siihen perustuvan tietoteoksen  Murtuneet mielet myötä . Vuonna 2013 Kivimäki sai kirjastaan Tieto-Finlandia-palkinnon. Kivimäki pyrki tutkimuksessaan selvittämään, missä sodan vaiheissa sotilaille tapahtui henkisiä romahduksia ja millaisia nämä rivimiesten "tärähtäneiksi" luokittelemat sairastuneet olivat. Tutkija, toimittaja ja tietokirjailija  Elina Sana (1947) etsii muistelmakirjassaan Isän sota  vastausta samoihin kysymyksiin mutta yksilötasolla. Salo tarkastelee kirjassaan sodasta "hermostuneena" palanneen isänsä käsittämätöntä käytöstä ja hurjia raivonpurkauksia. Sana on aiemmin tutkinut mm. sotavankien ja juutalaisten luovutuksia Saksaan ja palkittu hänkin Tieto-Finlandi
Kuva
25. lokakuuta 2017 Sandran sisällissota  Heidi Köngäksen romaani liikuttaa ja panee etsimään omia juuria Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2017. 285 sivua. -- kaikki mikä on tapahtunut aiemmin jättää meihin monimutkaisia jälkiä, ajattelee Heidi Köngäksen (s. 1954)  Sandra -romaanin alussa kuusissakymmenissä oleva näyttelijä Klaara käytyään iäkkäine vanhempineen katsomassa äidin lapsuuskotia Ruovedellä. En tiennyt, että oli olemassa joku loimilanka, joka liitti minutkin tähän vanhaan hirsitaloon. Ajatukset ovat varmasti tuttuja kaikille jo elämää enemmän nähneille. Iän myötä tulee tarve tutustua vanhempiensa menneisyyteen ja halu ottaa selville, mitä vielä jäljellä olevat asumukset, esineet ja asiakirjat kertovat jo edesmenneiden elämästä. Tule halu vähän paremmin ymmärtää, mistä itse on lähtöisin, minne loimilankani minut liittävät. Siksi Köngäksen Sandra tuntuu alusta alkaen hyvin läheiseltä ja intiimiltä. Vaikka romaanin Klaara elää aivan toisessa maailmassa isoäitins
Kuva
22. lokakuuta 2017 Klassikoiden jälkilöylyissä  Jatkuu! Fanifiktioita kirjallisuutemme klassikoista. Toim. Erkka Mykkänen. Gummerus 2017. 252 s. -- kirjailija saa puhelun. Se on herra editori, joka kyselee, olisiko olemassa jotakin klassikkoa, josta kirjailija pitäisi aivan erityisesti, sillä nyt sellainen tarvittaisiin. Mutta kun kirjailija ehdottaa minun nimeäni, ei herra editori tiedä kuka minä olen. Etkö ottaisi mieluummin jotakin tunnettua, hän ehdottaa, sillä nyt on juhlavuosi, nyt on kansallisen hegemonian hetki. Lainauksen fiktiivinen puhuja on Minna Canthin romaanin Hanna nimihenkilö ja puhelun saava kirjailija  Saara Turusen alter ego . Turunen on yksi kymmenestä kirjailijasta, jotka ovat saaneet tehtäväkseen kirjoittaa satavuotisen Suomen kunniaksi novellin valitsemansa suomalaisen klassikon pohjalta. Novellit on toimittanut kirjaksi Erkka Mykkänen , jolta itseltäänkin on kokoelmassa Jatkuu! eli Fanifiktioita kirjallisuutemme klassikoista jatkonovelli  Mika