Kirjareppu

  Parisielun löytäminen panee kaiken uusiksi  Anna Englund: Lautapalttoo. Siltala 2022. 227 s. Hän lepäsi lautojen päällä ruuvipenkin vieressä, lakana peittona. Kyllä minä tiesin ettei hän siinä enää ollu, kuori vaan jälellä, mutta oli hän kuitenki. Minä sitte puhuin kaikki mitä oli jääny sanomatta. Se oli vähän ku meijän suhe, siitä ei voinu kertoa kenellekään niinko ei siitäkään että akka puhuu keskiyöllä ruumihin kanssa. Kokkolalaislähtöisen Anna Englundin (s. 1980) esikoisromaani  Lautapalttoo on siinä määrin juonivetoinen, että tarinaa ei kannata liikaa avata.  Ruumiiden ja kielletyn rakkauden kanssa ollaan kuitenkin tekemisissä. Kirjan kansiteksti paljastaa, että päätarinassa on kyse kahden naisen kohtaamisesta 1930-luvun Pohjanmaalla, mutta ovelasti koostetussa ja sutjakasti kirjoitetussa tarinassa on kyllä muitakin salaisuuksiensa kanssa kipuilevia.  ROMAANI RAKENTUU hyvin perinteiseen tapaan kolmiodraamaksi. Elena ja Ilmari saavat toimeentulonsa arkkuverstaasta, jonka Ilmari

  Opettaja elämänsä nollapisteessä  Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. WSOY 2022. 285 s. Rakennus on yhtä pieni kuin korsu. Kaksi ikkunaa päädyssä ja kolme sivussa. Kaksi savupiippua, toinen pellistä, toinen valkeista sementtitiilistä. Sadevesi on värjännyt laudoituksen alareunan vihreäksi. Kauempana näkyy muutama murentunut kivijalka. Eletään elokuuta 1947. Kuusissakymmenissä oleva opettajatar Elna Suorajärvi on soudattanut itsensä ja niukan omaisuutensa rajan pinnassa sijaitsevalle yksiopettajaiselle Niemen koululle. Koululle ei ole tietä, ja itse rakennus on saksalaisten jälkeensä jättämä puolilaho parakki. Ei sähköjä, ei koulutarvikkeita, outo opetusjärjestelmä ja terveyskin reistailee. Mutta takaisin ei ole kääntymistä. Yksi talvikausi täällä on nyt pärjättävä. Tommi Kinnusen (s. 1973) viides romaani Pimeät kuut sijoittuu samoihin kuusamolaisiin maisemiin kuin hänen ensimmäiset romaaninsa Neljäntienristeys  (2014) ja Lopotti (2016). Naimaton naisopettaja joutuu hakeutumaan kotikylästään

  Pinnanalaisia liikahduksia  Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in. Siltala 2022. 178 s. Kun kivet syntyvät, syvyyksissä on punaista ja kuumaa. /  Vähitellen, siellä punaisen ja kuuman keskellä, paineen alaiset kappaleet alkavat liikkua. Kivisula alkaa tehdä matkaa ylöspäin, yhä ylemmäs, aina pintaan saakka, kunnes kiteytyy. Eikä ylös nousut massa enää painu alas syvyyksiin, vaan siitä muodostuu uutta maan kamaraa, siitä muodostuu kuorta. / Niin voi syntyä kokonaisia saaria. Ja on syntynytkin. Vilja-Tuulia Huotarisen (s. 1977) romaanissa Drive-in ollaan Islannissa, mannerlaattojen saumakohdassa, jossa asukkaat ovat tottuneet maanjäristyksiin ja tulivuorenpurkauksiin. Maisema on kirjailijalle oikein tuttu. Hän asustaa perheineen vuoroin Suomessa ja Islannissa. Mutta kun on kysymys kaunokirjallisuudesta, lainaamani katkelma ei ole vain faktaa. Se on lisäksi metafora. Samanlaisia ilmiöitä meistä jokainen voi löytää myös sisältään. EI TARVITSE LUKEA PITKÄLLE Huotarisen Drive-in -romaania, kun

  Kun pirulle antaa pikkusormen... Olli Jalonen: Stalker-vuodet. Otava 2022. 509 s. Kun toista vuottaan Tampereella yhteiskuntatieteitä opiskelevalle nuorelle miehelle tarjotaan syyskuun puolivälissä 1974 työtä tärkeässä kohorttitutkimuksessa, hän lähtee mukaan sen enempää kyselemättä. Tehtävä on helppo: pitäisi seurata muutamia entisiä koulukavereitaan ja raportoida heidän elämästään, ajatuksistaan ja asenteistaan. Tietenkin heidän tietämättään.    Olli Jalosen (s. 1954) uuden romaanin  Stalker-vuodet minäkertoja muistelee myöhemmin seurantatehtävään värväytymistään: - - 20-vuotiaana tuntui hienolta ja jännittävältä päästä sisälle niin suureen ja salattuun ja vielä saada siitä rahaa, ei varsinaista palkkaa mutta pitkän aikaa säännöllisesti sivutuloja, aluksi vielä verokirjalla ja sitten kaikki pimeästi. 1600-luvun lopulle sijoittuvien  Taivaanpallon  (2018) ja Merenpeiton (2019) jälkeen Jalonen siirtyy Stalker-vuosissa  ajassa reilusti eteenpäin, mutta yhtäläisyyksiä romaaneista löyty

      On sääli ihmistä Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen. Siltala 2022. 158 s. Aki Ollikaisen (s.1973) romaanit ovat kooltaan pieniä mutta sisällöltään runsaita. Viimeksi luin suurella mielihyvällä hänen Pastoraali -romaaniaan (2018), ja murheellinen, kaunis ja pitkään sulateltava teos on myös tämänsyksyinen  Kristuksen toinen tuleminen. Vuosiin 1914-1916 ajoittuvan romaanin keskushenkilö on nuori oopperalaulaja Aarne. Kirjan alussa hän sanoo rakastetulleen Idalle heidän ihaillessaan keväisen kosken vesimassoja: Yksin me olemme pieniä puroja! Mutta yhdessä me olemme koski! Kun vertaa romantiikan hengessä kirjoitettua koskikohtausta kirjan lopun ekspressionistiin suotapahtumiin, alkaa tuntua siltä, että Aarnen ensin ehkä lattealta vaikuttava vertaus kulkeekin romaanissa jonkinlaisena johtoteemana. Se toteutuu sekä hyvässä että pahassa, niin luonnossa kuin ihmisissä. Yhtä merkitykselliseksi osoittautuu Idan kliseinen vakuuttelu hänen huutaessaan Aarnen korvaan: Ei meitä saa eri