Ann-Luise Bertell: Halun ja surun maa

 

Lähentyminen kielletty! 

Ann-Luise Bertell: Halun ja surun maa (Skuggas, 2025). Suom. Vappu Orlov. Karisto 2026. 223 s.

Suomenruotsalainen näyttelijä-ohjaaja ja kirjailija Ann-Luise Bertell (s. 1971) nousi lukevan yleisön tietoon erityisesti Botnia-trilogiallaan. Sen toinen osa Heiman (suom. Oma maa) oli vuonna 2020 ehdolla sekä Finlandia- että Runeberg-palkinnolle. Trilogia perustuu kirjailijan äidin- ja isänpuoleisen suvun vaiheisiin ja sijoittuu pääosiltaan ruotsinkieliselle Pohjanmaalle.

Samoilla seuduilla eletään myös Bertellin uusimmassa romaanissa Halun ja surun maa. Tällä kertaa Bertell on kertonut romaaninsa lähteneen liikkeelle erään vanhan vöyriläisnaisen muistoista. 

Vanhus oli kertonut myös Pohjanmaalle sodan aikana perustetuista vankileireistä ja niistä maatiloille avuksi toimitetuista neuvostovangeista. Vaikka oli kiellettyä olla minkäänlaisissa läheisemmissä tekemisissä vihollisvankien kanssa, jossakin tapauksessa vanki saattoi kotiutua siinä määrin, että rauhan ja eron koittaessa itku tuli sekä lähtijältä että jääjiltä.

Romaanin (tarpeettomasti) suomennettu nimi paljastaa, että kyseessä on ennen kaikkea rakkaustarina. Samalla kirjailija pyrkii tarkastelemaan yleensäkin kotirintaman naisten selviytymiskeinoja.

ROMAANIN ALKU MIETITYTTÄÄ. Päähenkilön, Skuggaksen perintötilan Rut-emännän aiempien elämänvaiheiden kiireinen ja ulkokohtaiseksi jäävä selostus poikkeaa oudosti varsinaisen tarinan rauhallisesta ja vivahteikkaasta kerronnasta. Alku selittää Rutin luonnetta, mutta se kyllä kävisi ilmi tarinan edetessä.

Skuggas on seudun suurimpia tiloja, ja vanhempiensa ainoana lapsena Rutista on kasvanut sen toimelias ja arvonsa tunteva omistaja. Sotaan asti elämä tilalla on sujunut mallikkaasti. Avioliitto kotivävyksi tulleen Vernerin kanssa on onnistunut, ja perillisiäkin on kaksi poikaa ja tyttö.

Avioparin koettelemukset ovat olleet elämässä tavanomaisia, kunnes itärajan tilanne tarvitsee talosta ensin vahvan suomenhevosen ja kohta yhtä hyväluonteisen isännän. Nyt emännän olisi suoriuduttava myös isännän töistä.

Kun tilanne on sodan alkuvaiheessa mutkikas ja kädet ovat täynnä työtä, ulkomaailman seuraaminen on vaikeaa. Tiedot sodasta tihkuvat Rutin tajuntaan sirpaleisina ja käsittämättöminä:

Hän kuunteli radiosta ja luki Wasabladetista kaikesta mitä maailmassa tapahtui. Hän ei uskonut korviaan kuullessaan uutisen, että Helsinkiin oli pudotettu pommeja. Että joku halusi siellä asuville sellaista pahaa. Että joku oli tullut Rutin maahan hävittämään sitä. Se oli sama kuin joku olisi tullut hänen kotiinsa rikkomaan tavaroita.

Kirjailija pohjustaa jo hienovaraisesti romaaninsa pääaihetta, mutta varsinaisesti siihen päästään vasta, kun jatkosotakin on edennyt viimeiseen kevääseensä ja Rutille tarjoituu tilaisuus saada toukotöihinsä vankiapua. Rut ei ollut uskoa korviaan: kuka nyt haluaisi neuvostosotilaan omalle tilalleen?

Tästä eteenpäin kirjailija saa ilokseni syventyä siihen, missä hän on mielestäni aina ollut parhaimmillaan, eli päähenkilönsä tunteiden ja mielentilojen huolelliseen erittelyyn ja kuvaamiseen.

BERTELLIN  TEATTERITAUSTA NÄKYY mm. siinä, että romaani etenee paljolti kohtauksittain. Ulkoisesti elämä jatkuu enimmäkseen arkisen aherruksen merkeissä, mutta sisäinen jännite on sitäkin vahvempi. Dramaturgisesti kiinnostavaa on, että keskushenkilöillä Rutilla ja Ukrainasta (!) kotoisin olevalla Antonilla ei ole yhteistä kieltä. Heidän on siis kommunikoitava muilla tavoin kuin sanallisesti. 

Työnteko onnistuu esimerkkiä näyttämällä, mutta muutoin dialogia käydään ilmein, elein, katsein ja äänenpainoin. Sopeutuvaksi ihmiseksi ja osaavaksi työmieheksi osoittautuvan Antonin taustasta, tunteista ja ajatuksista lukija saa tietoa vain Rutin havaintojen ja käsitysten kautta. 

Antonin vieraus ja arvoituksellisuus ja Vernerin suhtautuminen taloonsa asettuneeseen viholliseen mahdollistaisi romaaniin väkivaltaisiakin kohtauksia, mutta Bertellin tavoite on täysin toisenlainen. Halun ja surun maa on keski-ikäisen naisen selviytymis- ja kasvutarina, jossa oleellisinta ovat jaksamisen, määräysten, ennakkoluulojen ja uskaltamisen nostattamat ristiriidat ja niiden ratkaiseminen.

Itsetietoisella Rutilla on vahvoja nationalistisia mielipiteitä ja hän toimii kyläyhteisössään mielellään esikuvana. Siinä asemassa hänen on erityisen vaikea käyttäytyä vastoin omia ja ympäristönsä vaatimuksia, varsinkin kun mieltä lisäksi painaa koko ajan pelko rintamalla olevan puolison ja poikkeusoloissa kasvavien lasten selviytymisestä.

TAVALLAAN RUT KÄY OMAN SOTANSA hänkin kahdessa vaiheessa. Ensin Bertell kuvaa hänen sisäistä taisteluaan vankiavun hyväksymisen suhteen. Se oli kyllä merkillistä, että Suomen miesten piti kulkea pitkin Laatokan rantoja ja yrittää vallata maata, tai mitä he siellä tekivätkin, ja neuvostoliittolaisten piti viljellä maata täällä Suomessa. Oliko maailma mennyt aivan järjiltään?

Jatkosotansa Rut käy yrittäessään pitää vähitellen lämpenevän suhteensa itseään toistakymmentä vuotta nuorempaan Antoniin nuhteettomana sekä lähipiirinsä että kyläläisten silmissä. Pitkään hän jaksaakin panna vastaan "vaarallisille" tunteilleen, mutta lopputulos on vääjäämätön.

Romaanin ydinajatus on vanha tuttu "rakkaudelle ei mahda mitään". Ihminen haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi kaikissa oloissa.

Odottamattomampaa sen sijaan on, että rikkomalla ympäristönsä epäinhimilliset odotukset ja määräykset Rut löytää itsestään puolia, jotka ovat olleet siihen asti käsittämättömiä ja piiloteltuja. Bertell kuvaa Rutin seksuaalista vapautumista peittelemättä mutta luontevasti. Toistensa sylistä Rut ja Anton löytävät sen yhteisen kielen, jota vailla he ovat olleet.

Luonnolla on romaanissa tärkeä tehtävä tunnelmien täydentäjänä ja tunteiden vastaanottajina. Luonnonelementeistä merkittävin on Skuggaksen kivi, suuri siirtolohkare, jonka luokse Rut pakenee pihapiiristään aina omaa rauhaa tarvitessaan. Rutilla on metsässä kyllä ikioma järvensäkin, mutta kivi on hänen turvansa ja voimanlähteensä sekä rakkaudessa että epätoivossa ja murheessa.

VAIKKA HALUN JA SURUN MAA on ennen kaikkea rakkausromaani, äitinä Rut ajattelee paljon myös lapsiaan. Miten isän sodassa olo vaikuttaa lapsiin?  Millaisena he kokevat aittaan majoitetun vihollisvangin? Huomaavatko lapset jotain, mitä Rut luulee kätkevänsä?

Vaikeudet esikoispoika Finnin kanssa olisivat mielestäni ansainneet perusteellisemman paneutumisen, varsinkin kun Rutin suru pojan kohtalosta on todella liikuttava. Toisaalta murheen vastapainoksi Bertell kirjoittaa Rutin nuorempien lasten ja Antonin yhteisistä hetkistä kohtauksia, joiden lämpö ja riemu läikkyvät lukijaan asti.

Romaanina Halun ja surun maa on oikeastaan varsin perinteinen ja viihteellinenkin. Se julistaa näkyvästi tuttua sanomaa sodan ja kaikenlaisen mustavalkoisen ajattelun vahingollisuudesta, ja sen johtoaihe viholliseen rakastuminen on ikivanha ja toistamistaan toistettu.

Mutta niin vain on, että klassinen aihe onnistuu lähelle tuotuna jälleen kerran viemään mukanaan ja taitavan kirjoittajan käsittelyssä myös koskettamaan.

Ann-Luise Bertell. Kuva: Jonna Nygård/Otava