Kirjareppu

Maan ja kielen reunalla  Olli Heikkonen (toim. ja suom.): Kerran olin taivaan suolajärvi. Liiviläisen runouden antologia. Aviador 2022. 112 s. - - me olemme aina olleet reunalla / maan reunalla / joen reunalla / meren reunalla / tien reunalla / rakastamisen reunalla - - Näin kirjoittaa Kempi Kārl (s. 1963) Olli Heikkosen toimittamassa ja suomentamassa kolmen runoilijan antologiassa Kerran olin taivaan suolajärvi. Tai oikeastaan runon "Reunalla olevat" katkelma kuuluu: - - uomi igaks ollen aģnikad /  mā aģnikad /  joug aģnikad / märn aģnikad / räk aģnikad / arm aģnikad.  Tarkka lukija tunnistaa suomennoksen vieressä kulkevasta tekstistä jotain suomen ja viron tapaista, eikä ihme. Kyse on erittäin uhanalaisesta sukukielestämme liivistä, jota ei puhu äidinkielenään enää kukaan. Ne, jotka kieltä vielä ymmärtävät, ovat opetelleet sen myöhemmin, mutta heistäkin vain parikymmentä pystyy keskustelemaan liiviksi. AIKOINAAN LIIVILÄISET ovat muodostaneet Baltiassa merkittävän väestönosa

  Elämää kahden maailman välissä  Annie Ernaux: Isästä / Äidistä (La place, 1983 & Une femme, 1987). Suom. Lotta Toivanen. Gummerus 2022. 152 s. Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotakin kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä, kirjoittaa ranskalainen Annie Ernaux (s. 1940) Äidistä -nimisen kirjansa lopussa. Sama luonnehdinta pätee myös hänen aiempaan teokseensa  Isästä . Suomeksi molemmat sivumäärältään pienet mutta sisällöltään merkitykselliset kirjat ovat ilmestyneet yksissä kansissa Ernaux'ta aiemminkin suomentaneen  Lotta Toivasen kääntäminä. KUMPIKIN KIRJOISTA alkaa hautajaisista. Ensin menehtyy isä sydänkohtaukseen 67-vuotiaana, myöhemmin häntä hiukan nuorempi äiti Alzheimerin tautiin. On luonnollista, että kirjailija purkaa suruaan ja yksinäisyyttään kirjallisesti, mutta se ei ole Ernaux'n ainut syy vanhemmista kirjoittamiseen. Kirjailija tunnustaa: äidin tarina oli pakko kirjoittaa myös siksi, ettei tuntisi oloaan  niin keinote

Ikämiesten kanssa muistojen maisemissa  Johan Bargum: Ikämiehiä (Äldre män, 2022). Suom. Outi Menna. Teos 2022. 137 s. Muisti on epäluotettava palvelija. Paljonkohan siitä, mitä me väitämme muistavamme, on jälkeenpäin lisättyä tai peräti keksittyä. Kuinka usein me kaunistelemme ja väritämme asioita, joita olemme kuulleet? Voiko muistoihin ylipäänsä luottaa, vai ovatko ne vain tulosta meidän salaisista toiveistamme ja turhamaisuudestamme? Tällaisia miettii vanha mies purjehtiessaan Porvoon saaristossa. Ote on Johan Bargumin  (s. 1943) novellikokoelmasta Ikämiehiä novellista Saksalainen rouva. Samanlaisia iäkkäitä muistelijoita ovat hienon pienen kokoelman muutkin minäkertojat. Kokoelman kuudesta novellista ensimmäinen ja viimeinen, Jouluaatto ja Huvila myytävänä, on julkaistu tietämäni mukaan ainakin ruotsiksi jo aiemmin, mutta nyt ne ilmestyvät uudelleen muokattuina. Niitä lyhyemmät ja keskitetymmät neljä novellia ovat uusia. Uusimmissa novelleissa kirjailija etenee taiturillisesti lop

  Paras tapa vaikuttaa on tehdä  Jenni Räinä: Suo muistaa. Gummerus 2022. 261 s. Alussa on suo, Juho ja autio kyläkoulu. Kolmikymppinen Juho ei pysty enää katsomaan sivusta ilmastokriisiä ja luontokatoa vaan haluaa tehdä jotain jarruttaakseen muutosta. Hän perustaa ostamalleen kyläkoululle Koskenniskaan ekoyhteisön, joka alkaa ennallistaa koulun lähistöllä sijaitsevia ojitettuja Kivisuota ja Kotisuota ja elää mahdollisimman omavaraisesti. Oululaisen toimittajan ja tietokirjailijan  Jenni Räinän (s. 1980) esikoisromaani Suo muistaa sijoittuu samoille tienoille Pohjois-Suomeen  kuin hänen yhdessä valokuvaaja Vesa Rannan kanssa tekemänsä Reunalla -teos (2017). Tyhjenevillä sivukylillä ja kaukana palveluista ollaan nytkin. Romaanin toinen keskeinen henkilö on vaarivainajansa taloa tyhjentävä, toimittajan työstä vapaata pitävä Hellä. Hän tietää hyvin, että laudat hylättyjen talojen ikkunoissa odottavat turhaan irrottajaansa. Vanhaan ei ole paluuta, vaikka o li ehtinyt kulua vain muutama vuo