Kirjareppu

  Hienosti menee, Olive Kitteridge! Elizabeth Strout: Olive, taas (Olive, Again, 2019). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2021. 355 s. Myönnän olevani epäluuloinen, kun suureen suosioon ja myyntimenestykseen yltäneeseen romaaniin ilmestyy yllättäen jatko-osa. Voiko jatko-osa olla enää yhtä nautittava? Sehän saattaa jopa vesittää aiemman lukukokemuksen? Yhdysvaltalaisen  Elizabeth Stroutin  (s. 1956) romaanin  Olive Kitteridgen (2008, suom. 2020) nimihenkilö on kuitenkin niin omalaatuinen ja valloittava persoona, että tuntui pelkästään hyvältä päästä uudemman kerran hänen seuraansa.   UUDESSA KIRJASSAAN  Olive, taas Elizabeth Strout jatkaa eläköityneen matematiikanopettajansa tarinaa seitsemänkymppisestä eteenpäin. Ensimmäisen miehensä Henryn kuoltua Olive avioituu uudelleen Harvardisssa professorina toimineen Jack Kennisonin kanssa. Kahden lesken yhteiselämä on ehkä syvän rakkauden sijasta pikemminkin läheisyyden hakua ja pakoa yksinäisyydestä, mutta ottaen huomioon Oliven kulmikkuuden ja

  Kun Jumalakin vaikenee  Yaa Gyasi: Maa ja taivas (Transcendent Kingdom 2020). Suom. Arto Schroderus. Otava 2020. 268 s. Psykologinen romaani, kasvutarina, perhetragedia, surutyökirja, maahanmuuttokuvaus... Ghanassa syntyneen ja Yhdysvalloissa kasvaneen Yaa Gyasin  (s, 1989) toista romaania  Maa ja taivas  on mahdoton luokitella yksiselitteisesti. Se on monitasoinen, tinkimätön ja raastava tutkielma pienen maahanmuuttajaperheen kohtalosta Yhdysvaltojen Alabamassa. Mutta se on myös toivoa herättävä tarina selviytymisestä ja paremmasta huomisesta. ROMAANIN KERTOJA Gifty on 28-vuotias neurotieteen tohtorikoulutettava Stanfordin yliopistossa Kaliforniassa. Hän työskentelee hiirikokeiden parissa ja on mustana ja naisena kaksin verroin erikoisuus opiskelu- ja työtoveriensa keskuudessa. Lahjakkuudestaan huolimatta hän tuntee, että hänen on jatkuvasti lunastettava paikkansa valkoisten joukossa ja se onnistuu vain huipputuloksilla. Samalla hänellä on voimakas tarve hallita elämäänsä ja rakenta

  "Nähdyn läpi katson näkymättömään"  Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut. Teos 2021. 234 s. Kirjoittaminen tekee ajatukset näkyviksi. Mikä puhutaan, se unohdetaan. Mikä luetaan, se säilyy. Ja siinä on kirjoituksen paras ja pelottavain puoli. Näin sanoo  Leena Krohn (s. 1947) esseekokoelmansa Mitä en koskaan oppinut jälkisanoissa ja lisää, että itse on uskaltautunut kirjoittamaan ajattelemattomuuttaan. Kiitän kirjailijaa hänen "ajattelemattomuudestaan". Leena Krohnin ajatusten ja kielen kylvystä olen aina noussut virkistyneenä ja hyvillä mielin. Niin tälläkin kertaa. UUDEN ESSEEKOKOELMAN AIHEISSA on Krohnia lukeneelle paljon tuttua, mutta ei vähääkään tarpeetonta. Krohn perustelee samoihin aiheisiin palaamisen sillä, että elämän parhaat kysymykset ovat ratkaisemattomia ja ikuisia. Toisaalta ajassa elävä joutuu vastatusten myös ajankohtaisten kysymysten kanssa, eikä kirjailija tahdo sivuuttaa niitäkään. Leena Krohn on ottanut osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun kir