Kirjareppu

  Sopiva uhri etsii itselleen kohtuuhintaista murhaajaa  Andrei Kurkov: Kuolleen miehen kaveri (ilm. venäjäksi 1996). Suom. Riku Toivola. Otava 2024. 128 s. Paperilapulle kirjoitin "kahvila Bratska-kadulla, Postiaukion suuntaan kulkevan raitiovaunu 31:n pysäkin läheisyydessä, torstaina 12. lokakuuta kello 18.00", työnsin sen ja valokuvani kirjekuoreen ja menin sänkyyn tyytyväisenä siitä, että hommat oli hoidettu. Siis mitkä hommat? Treffit? Kai niinkin voi sanoa, vaikka u krainalaisen kirjailijan, käsikirjoittajan ja toimittajan  Andrei Kurkovin  (s. 1961) vastikään suomennetussa hirtehisessä romaanissa Kuolleen miehen kaveri onkin kyse kovin erikoisesta tapaamisesta. Kirjailija on tulossa ensi kuussa  Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan. Sitä odotellessa Kuolleen miehen kaveri  on oikein hyvää seuraa. Ei   kannata silti unohtaa  aiempiakaan Kurkov-suomennoksia Kuolema ja pingviini (suom. 2006 Eero Balk) ja Harmaat mehiläiset (suom. 2023 Arja Pikkupeura). Pietarissa synty

Kaikille koirien ja kirjallisuuden ystäville, ehdottomasti    Sigrid Nunez: Paras ystävä (The Friend, 2018). Suom. Kristiina Drews. Aula & Co 2024. 215 s. Enimmäkseen se ei kiinnitä minuun huomiota. Se voisi yhtä hyvin asua täällä yksin. Joskus se vastaa katseeseen, mutta kääntää heti päänsä pois. Sen isot pähkinänruskeat silmät ovat hätkähdyttävän inhimilliset - ne tuovat mieleen sinun silmäsi. Yhdysvaltalaisen  Sigrid Nunezin  (s. 1951) seitsemäs romaani  Paras ystävä (The Friend)  sai ilmestyessään vuonna 2018 arvostetun National Book Award for Fiction -palkinnon   ja on sen jälkeen kerännyt myös kansainvälistä huomiota. Vaikka en ole milloinkaan omistanut koiraa enkä ollut edes erityinen koirien ystävä, ymmärrän hyvin romaanin menestyksen. Romaanin minäkertoja kuvaa haltuunsa joutunutta mustavalkoista tanskandoggia sellaisella lämmöllä ja myötätunnolla, että tuohon lauhkeaan, lempeään jättiläiseen ei voi olla rakastumatta. Ja vaikka tarinan takana on kipeä tapahtuma, kertoja p

  Menetetyn lapsuuden päättymätön läsnäolo   Vigdis Hjorth: Toisto (Gjentakelsen, 2023). Suom. Katriina Huttunen. S&S 2024. 160 s. Se minkä haluat unohtaa palaa luoksesi, vainoaa sinua niin elävästi että tuntuu kuin kokisit sen uudestaan, ja tunteesi ovat yhtä pakahduttavia ja hallitsemattomia kuin ne alkuperäisetkin, niin että luulet menehtyväsi niiden alle, ja siksi yrität vastustella paluuta, haraat sitä vastaan, mutta et pysty estämään sitä etkä suojautumaan kivulta joka sitä seuraa, ja siksi sinun on elettävä se uudestaan. Norjalaisen Vigdis Hjorthin  (s. 1959) pienoisromaani  Toisto on jo kolmas teos, jossa kirjailija kirjoittaa lapsuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Aiheen käsittely alkoi Perintötekijöissä  (suom. 2019) ja jatkui romaanissa  Onko äiti kuollut  (suom. 2021). Miksi kirjailija yhä uudelleen tarttuu samaan aiheeseen? Jatkuessaan alun sitaatti kertoo, että kun elää kipunsa uudelleen, se hellittää. Kipuilija löytää taas toimintakykynsä. Lisäksi asian kertaami

  "Älä takerru minuun!" Joel Haahtela: Marijan rakkaus. Otava 2024. 192 s. Tunnistin naisen jo kaukaa. Emme olleet nähneet toisiamme kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Hän seisoi Triesten asemalaiturilla ja odotti yöjunaa. Joel Haahtelan (s. 1972) uuden romaanin Marijan rakkaus  avauslause on niin tehokas, että se jää välittömästi mieleen, ja koko kolmen virkkeen alkujakso antaa heti kaiken tarpeellisen tiedon romaanin lähtöasetelmasta. Kertoja on viisissäkymmenissä oleva suomalainen kirjailija, jolla on nuoruutensa Prahan-matkalla ollut lyhyt rakkaussuhde serbialaisen Marijan kanssa. Marija kuitenkin katosi hotellista oudosti eikä sen koommin antanut itsestään minkäänlaista tietoa. Kun kertoja ja Marija osuvat Triestessä yllättäen samaan Rooman-junaan, on vihdoin tilaisuus selvittää Marijan katoamisen mysteeri. Haahtelalle tyypilliset kaipauksen ja etsimisen teemat jatkuvat. Vaikka juonellinen fokus on Marijan katoamisen syissä, varsinaisesti on kyse kertojan itsetutkiskelusta