20. maaliskuuta 2018 Lopun ajan lähestyessä keinot kovenevat Pauliina Rauhalan uusi romaani Synninkantajat rohkenee katsoa herätysliikkeen sielunhoidon yöpuolelle Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Gummerus 2018. 368 s. Katso, pappa, miten aurinko paistaa pienestä kolosta pilvien välistä. Ihan kuin taivaaseen olisi tullut reikä, josta Jumala puhuu. Tuommoisesta reiästä Jeesus laskeutuu viimeisenä päivänä ruskeat nahkasandaalit edellä ja valkoinen viitta ja tumma tukka hulmuten. Pappa, nyt olisi sopiva ja oikea hetki. Minua ei pelottaisi yhtään. Sanoisin Jeesukselle vain, että Jumalan terve ja vihdoinkin. Näin juttelee alakouluikäinen Aaron Taisto-papalleen kesäiltana linturetkellä. Seuroissa pappa on saarnannut maailmanlopun lähestymisestä, mutta Aaronille se ei ole mikään ongelma, onhan hän uskovainen Jumalan lapsonen. Pauliina Rauhalan (s. 1977) toinen romaani Synninkantajat sijoittuu esikoisteoksen Taivaslaulu (2013) tavoin vanhoillislestadiolaisen herätysl
Tekstit
Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on maaliskuu, 2018.
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
14. maaliskuuta 2018 Tältä tuntuu tulokkaasta Elin Willowsin esikoisromaania lukee kuin ihmiskoetta Elin Willows: Sisämaa (Inlandet). Suom. Raija Rintamäki. Teos 2018. 191 s. Paikassa jossa ihmiset katsovat tutkivasti. Paikassa jossa minut huomataan uudeksi tulokkaaksi. Joudun selittämään ruokakaupassa: Kyllä, asun täällä, olen muuttanut tänne. Nykyään Vaasassa asuvan kulttuuritoimittajan Elin Willowsin (s. 1982) esikoisromaanissa Sisämaa parikymppinen nainen on muuttanut Etelä-Ruotsin rannikolta pikkukylään napapiirin tuntumaan. Kylä on poikaystävän kotiseutua, mutta ennen kuin muuttoauto on purettu, on jo selvää, että pari ei koskaan asetu asumaan yksiin. Nimeämätön minäkertoja vuokraa kuitenkin itselleen asunnon, saa töitä paikallisesta ruokakaupasta ja jää toistaiseksi paikkakunnalle. Miksi hän jää, vaikka poikaystäväkin hankkiutuu opiskelemaan etelään ja löytää siltä pian uuden tytön seurakseen. Miksi hän ei lähde takaisin? Willowsin romaani herättää pa
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
10. maaliskuuta 2018 Rakkaus kasvaa kuin puu, hitaasti ja vaalimalla Hiromi Kawakamin romaanin tyyni pinta kätkee arvaamattomia pohjavirtauksia Hiromi Kawakami: Sensein salkku (Sensei no kaban, 2001). Suom. Raisa Porrasmaa. S&S 2018. 243 s. On aina kiinnostavaa lukea tarinoita, jotka nousevat itselle vieraasta kulttuurista. Tarinan ohella tulee kuin ylimääräisenä hyvänä uutta tietoa toisenlaisesta ympäristöstä ja elämäntavasta, ja samalla joutuvat omatkin tavat ja arvot uudelleen punnittaviksi. Hiromi Kawakamin (s.1958) romaani Sensein salkku tuo jo kansikuvallaan mieleen toisen japanilaisen nykykirjailijan Takashi Hiraiden ja hänen Kissavieras- romaaninsa (S&S 2016; Kirjareppu 25.2.2016). Molempien romaanien tyylikkäät ja tunnelmallaan vangitsevat kansikuvat on suunnitellut Satu Konttinen. Romaaneilla on myös sama suomentaja Raisa Porrasmaa. Porrasmaan käännös kulkee jälleen eteenpäin kevyesti ja pelkistetysti kuin klassiset haiku-runot, joita
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
5. maaliskuuta 2018 Venäläistä väkeä omimmillaan Ljudmila Ulitskajan novelleissa rähistään ja rakastetaan täysillä ja tosissaan Ljudmila Ulitskaja: Meidän tsaarimme väkeä (Ljudi nashego tsarja, 2007). Suom. Arja Pikkupeura. Siltala 2018. 333 s. Suomentaja Arja Pikkupeuralle lämmin kiitos uudesta Ljudmila Ulitskaja -suomennoksesta. Vastikään 75 vuotta täyttänyt Ulitskaja (s. 1943) jatkaa kertomuskokoelmassaan Meidän tsaarimme väkeä kansansa elämäntavan ja luonteenlaadun tarkastelua tutulla keveän tuntuisella mutta ytimeltään syvällisellä tyylillään, ja Pikkupeura pitää jälleen huolen vivahteikkaasta suomennoksesta. Lähes neljäkymmentä kertomusta sisältävä kokoelma on ryhmitelty neljäksi osastoksi. Aluksi esitellään "Meidän tsaarimme väkeä" ja sitten "Veren salaisuudessa" liikutaan perimän tuntumassa. "He elivät kauan..." -osastossa kuljetaan elämänmittaisia matkoja, ja "Matkaenkelissä" on tarjolla satakunta sivua pikkut