Emily St. John Mandel: Asema 11

Elämää ennen ja jälkeen globaalin katastrofin 

Emily St. John Mandel: Asema 11 (Station Eleven, 2014). Suom. Aleksi Milonoff. Tammi 2022. 394 s.

Kanadalaisen Emily St. John Mandelin (s. 1979) post-apokalyptiseksi luonnehdittu romaani Asema 11 ilmestyi jo 2014 ja voitti seuraavana vuonna tieteiskirjallisuudelle vuosittain jaettavan Arthur C. Clarke -palkinnon. Romaani käännettiin nopeasti kymmenille kielille, ja viime vuonna sai ensi-iltansa siitä tehty kymmenosainen televisiosarja.

Siihen, että romaani on nyt luettavissa myös suomeksi, on varmasti vaikuttanut tarinan ajankohtaisuus. Romaanissa puhkeaa maailmanlaajuinen pandemia, koronaa muistuttava georgiantauti. Korona-aalto on kuitenkin romaanin epidemiaan verrattuna pelkkää loisketta. 

Georgiantauti tarttuu ja tappaa lähes salamannopeasti ja niittää suurimman osan ihmiskunnasta. Jäljellä jää enää sinne tänne asettuneita, alkeellisissa oloissa sinnitteleviä pienyhteisöjä ja päämäärättä vaeltelevia ryhmiä ja yksilöitä.

ROMAANI LÄHTEE LIIKKEELLE Toronton Elgin-teatterista. Siellä esitetään Shakespearen Kuningas Learia, kun pääosan esittäjä, maineikas Arthur Leander, kuolee kesken esityksen sydänkohtaukseen. Lavalle rientänyt katsoja Jeevan Chaudhary, entinen paparazzi ja nykyinen ensihoidon opiskelija, yrittää elvyttää häntä mutta turhaan. Hänen tehtäväkseen jää huolehtia hetken verran näytelmän lapsi-Cordeliasta, kahdeksanvuotiaasta Kirstenistä.

Avaus on taitava. Kirjailija on mahduttanut siihen paljon enemmän asiaa, aiheita ja merkityksiä, kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää.

Uutinen suuren taiteilijan kuolemasta kutistuu mitättömäksi pikku jutuksi, kun samana iltana tiedotuskanavat täyttyvät todellisesta katastrofista. Tähteys on siis pelkkä kupla, ei sen enempää.

Silti Arthur Leander on Mandelin romaanin keskipiste. Kuolemallaan hän nostaa esiin romaanin muutkin keskeiset henkilöt Jeevanin, Kirstenin ja Clarkin. Clark on Atrhurin vanha ystävä, jonka tehtäväksi jää ilmoittaa ikävä uutinen tähden entisille vaimoille.

Shakespeare, Kuningas Lear, näyttämölle leijaileva lumisade ja Kirstenille lohdutukseksi ojennettu lasinen paperipaino eivät nekään jää vain unohtuvaksi rekvisiitaksi, vaan niille on tarinan edistyessä tärkeää käyttöä. Yleensäkin Mandel hyödyntää kerronnassaan runsaasti symbolisia elementtejä.

ASEMA 11 RAKENTUU kahden aikatason vuorottelulle. Ajassa ennen katastrofia pääosa on Arthur Leanderilla, jonka elämäntyyliä kirjailija valaisee hänen juhlimisillaan, vaihtuvilla naissuhteillaan ja levottomuudellaan. Samalla tulevat esitellyiksi hänen kaksi ensimmäistä vaimoaan, Asema 11 -nimistä sarjakuvaromaania työstävä Miranda ja elokuvia ja mallin töitä tekevä Elizabeth. Elizabethin kanssa Arthurilla on Tyler-niminen poika.

Romaanin henkilökuvat jäävät kuitenkin yksi toisensa jälkeen varsin ohuiksi Arthuria lukuun ottamatta. Alkaessaan kyseenalaistaa julkisuutta, käytöstään ja valintojaan Arthur inhimillistyy, ja hänen ajatustensa takaa voi lukea väsyneen tähden katumusta ja hämmennystä.

Mandel näyttää mielellään väistävän kaikenlaista arvottamista, mutta viihdeala saa kyllä kritiikkiä ja rivien välissä kyseenalaistuu myös tavallisten ihmisten elämäntapa:

Ei enää internetiä. Ei sosiaalista mediaa, ei ohi skrollattavia listoja unelmista ja hauraista toiveista, ei valokuvia lounaista, ei avunhuutoja eikä tyytyväisyydenilmauksia, ei suhdepäivityksiä kokonaisine tai särkyneine sydänemojeineen, ei suunnitelmia tavata myöhemmin, ei aneluita, valituksia ja haikailuja, ei kuvia vauvoista, jotka on puettu halloweenina karhuiksi tai paprikoiksi - -.

Romaanin kuvaukset katastrofia seuraavista päivistä ja viikoista tuntuvat pelottavan tosilta ja Jeevanin ja hänen veljensä eristäytyminen veljen Toronton-asuntoon erittäin tutulta. Mutta kun ajassa siirrytään useampia vuosia eteenpäin, tarina alkaa pinnallistua.

PÄÄROOLISSA ON NYT omatekoisilla hevosvankkureilla liikkuva seurue, joka tarjoaa jäljellä oleville, hajanaisille pienyhteisöille klassista musiikkia ja teatteria - Shakespearea! -  ajalta ennen katastrofia. Yksi seurueen jäsenistä on parikymppinen Kirsten.

Ihmiset siis tarvitsevat edelleen taidetta; pelkkä fyysinen selviytyminen ei riitä elämäksi. Taiteen lisäksi kirjailija on myös luonnon asialla. Vaikka maisemaa rikkovat hylätyn romun röykkiöt, edelleen silmä tavoittelee ja tavoittaa ympäriltä kauneutta.

Näyttää siltä, että parhaiten katastrofista selviävät ne, joilla on kyky ravita myös henkistä olemustaan. Mietin myös, missä määrin muistot menneestä maailmasta parantavat tai pahentavat selviytymistä?

Romaanissa käydään mielenkiintoista keskustelua mm. siitä, paljonko ja mitä lapsille pitäisi kertoa entisestä maailmasta. Yksi keskustelijoista on sitä mieltä, että menneisyys on lapsille vain scifiä, joka sekoittaa pään. Toisen mielestä lapsella on oikeus kuulla, miten ihmeellinen maailma ennen oli.

Tämäntyyppistä pohdiskelua olisin mielelläni lukenut paljon enemmän. Mutta kun seuruetta alkaa ahdistella erikoinen uskonlahko ja sen omavaltainen profeetta, tarina hukkaa kiinnostavuuttaan ja muuttuu kliseiseksi. Oudot katoamiset, eksymiset, veitsitaistelut ja täpärät pelastumiset ottavat tilaa kuin toimintafilmeissä. 

LENTOASEMALLE JUUTTUNEEN ja juurtuneen Clarkin Sivilisaation museoon hankkiuduin kuitenkin mieluusti. Clarkin menneen maailman esineiden kokoelma on oudon hellyttävä ja samalla tavalla inhimillinen kuin vanhan Toronton kaupunkinäkymä Jeevanin kokemana.

Kun kaupunkia ja esineitä tarkastellaan ihmisten uutteran yhteistoiminnan aikaansaannoksina, ne eivät ole pelkkää elotonta materiaa. Mandel kirjoittaa niistä melkeinpä runollisesti.

Niinpä katselen lähes liikuttuneena vitriinissä olevaa lumisadepalloa ja ajattelen Clarkin lailla mieltä joka keksi pallon, tehdastyöläisiä jotka muuttivat muovilevyn valkoisiksi lumihiutaleiksi, kättä joka piirsi Severn Cityn siluetin pienine kirkontorneineen ja kaupungintaloineen, kokoonpanolinjan työntekijää joka valvoi liukuhihnaa Kiinassa, kun pallo kulki hänen ohitseen - -. 

Dystopiat eivät ole mielilukemistani, mutta jotain siinä määrin haikeaa ja samalla selittämättömän lohdullista kirjailija onnistuu tarinaansa taikomaan, että ymmärrän hyvin scifistä pitävien Mandel-innostuksen.

Ja vaikka romaanin viimeisten käänteiden tuoreustakuu on umpeutunut, olen tyytyväinen, kun kirjailija jättää lukijan arvioitavaksi, kumman puolelle kallistua: menneen kaivatun turhuuden vai uuden pelottavan mahdollisuuden. 

Emily St. John Mandel. Kuva: Sarah Shatz