Sara Stridsberg: Hyvästi Panic Beach

 

Kipeä sukutarina vie väkisin mukanaan 

Sara Stridsberg: Hyvästi Panic Beach (Farväl till Panic Beach, 2024). Suom. Outi Menna. Tammi 2026. 406 s.

Hyvästi Panic Beach on jo neljäs Sara Stridsbergiltä (s. 1972) suomennettu romaani mutta minulle ensi tutustuminen yhteen Ruotsin merkittävimmistä nykykirjailijoista. Stridsbergin aiempien romaanien Unelmien tiedekunta, Niin raskas on rakkaus ja Rakkauden Antarktis tavoin myös Hyvästi Panic Beach on Outi Mennan suomennos.

Stridsbergiä ennestään lukenut löytää uudesta romaanista varmasti kiinnostavia yhtymäkohtia kirjailijan aiempaan tuotantoon. Toisaalta tuore tuttavuus on aina tutkimusmatkan kaltainen. Ei tiedä, mitä tulee vastaan ja kuinka siihen pitäisi suhtautua.

Minulle Stridsbergin Panic Beach on senlaatuinen kokemus, että ilmoittaudun oikopäätä seuraavaankin retkikuntaan.

JOS HUOMAAT OLEVASI UMPIKUJASSA, palaa vain takaisin alkuun, on vanhan merimiehen elämänohje kouluikäiselle kertojalle. Ohje on Stridsbergin romaanin lähtökohta ja ydinsanoma. Ajauduttuaan umpikujaan ei pidä riehua, ei luovuttaa, ei hypätä "yli laidan" vaan palata lähtöpisteeseen ja suuntia toisella tavalla.

Kertoja Nina Stjärne on jo kahden lapsen äiti ja kertaalleen eronnutkin, kun hän romaanin alussa muistaa epätoivossaan vanhan merimiehen neuvon ja ryhtyy käymään läpi tuhoisaa sukuperintöään. Vastaan tulee alkoholismia, masennusta, rikkoutuneita avioliittoja, lasten laiminlyöntiä, varhaisia kuolemia ja itsemurhia.

Liikkeelle lähdetään reilun sadan vuoden takaa kertojan isoisän vanhemmista. Nopeasti isiä, äitejä, sisaruksia, isovanhempia, vävyjä ja miniöitä on kertynyt siinä määrin, että kun henkilöiden elämäntarinat lisäksi rakentuvat muistinvaraisesti, katkelmittain ja aikatasoja vaihdellen, lukeminen voi alkuun tuntua haastavalta. Itse laadin avukseni sukupuun.

Romaanin henkilöt ovat kuitenkin yksi toisensa perään kiinnostavia, ja heissä on puuteistaan huolimatta aina jotain sympaattista. Henkilökuvat ovat teräviä, tarkoin rajattuja otoksia, eikä lyhyissä luvuissakaan ole mitään ylimääräistä. Sentimentaalisuutta on runsaasti mutta harkiten annosteltuna.

Stridsbergin kerrontataidot tuntuvat lähes taikuudelta. Kaikella kerrotulla on aikansa ja tarkoituksensa, ja aluksi irrallisilta vaikuttavat muistikuvat ja kohtaukset osoittautuvat ennen pitkää tähdellisiksi, vaikka kertoja jossain kohdin miettiikin: Ehkä näillä jutuilla ei ole minkäänlaista merkitystä, ehkä kerron näistä vain ajankuluksi odottaessani että jokin näyttäytyisi, jonkinlainen ihme, yhtäkkinen valo tai selitys. 

ROMAANIN PAIKALLISET KIINTOPISTEET ovat Tukholman Berzeliuksenpuisto ja jossain Louisianan rannikolla sijaitseva Panic Beach. Puisto on tätä päivää, Panic Beach kertojan lapsuutta.

Puistossa elämänotteensa menettänyt kertoja istuu kuluttamassa aikaa, ennen kuin etsiytyy näyttelijäystävänsä ja vertaistukensa Helenan luo teatterille. Nykyhetkestä katsoen Panic Beachin eloisa, kirjava kesäelämä alkoholisoituneen Matti-isän vastuuttomassa huomassa on holtittomuudessaankin lähes satumaista vapautta ja seikkailua.

Stridsberg on taitava tilanteiden ja tunnelmien kuvaaja, oli kyse mistä tahansa paikasta tai tapahtumasta. Stjärnen suvun kokoontumisissa tunnelmaa on kohottamassa aina alkoholi. Kertoja muistelee:

Perheeni aikuiset olivat kuin pitkää ja uuvuttavaa kiertuetta tekevä teatteriseurue, joka esitti saman näytelmän joka ilta, uudestaan ja uudestaan, he tulivat pullojensa kanssa, heidän tulonsa kuuli jo porraskäytävästä kun he saapuivat kassit täynnä toiveita, pehmeää ja lupauksia antavaa pullojen kilinää.

Vähitellen runsaasta sukulaisjoukosta alkavat nousta keskeisimmiksi juuri kertojan isä Matti ja tämän toinen tytär, kertojan sisarpuoli Eddie. Juonitasolla jännite syntyy kertojaa jäytävästä tarpeesta saada selville isän osuus sisaren itsetuhoisuuteen ja kuolemaan. Psykogisella tasolla tarkastellaan suvun "kirousten" katkaisemattomalta vaikuttavaa periytymistä.

- - tulen perheestä, jossa mistään ei päästä yli. - - raahaamme kaikkia perheeseemme kuuluneita perässämme kuin jättimäistä proomua matkalla tulevaisuuteen.

PANIC BEACHIN MELODRAMAATTISESSA MAAILMASSA henkilöiden tunteet vuorottelevat rajusti rakkaudesta ja kiintymyksestä vihaan ja täydelliseen piittaamattomuuteen. Eroperheen ja alkoholistin lapsena kertojan on vaikea luoda pitävää isäsuhdetta, ja kun aavistukset sisaren menehtymisen syistä synkkenevät, hän tuntee myös syyllisyyttä. Enkö muka ymmärtänyt? Miksi en tehnyt mitään?

Kohtaukset lasten laiminlyönnistä ja heidän rakkaudenkaipuunsa julmasta torjumisesta ovat riipaisevia. Mutta vaikka aikuiset tuntuvat välittävän vain omista tarpeistaan, he eivät käyttäydy kylmästi pahuuttaan. Kaikilla on syynsä ja useimmilla hyvinkin traumaattiset. Pitäisikö heitä siis pikemminkin sääliä? Antaa heille jopa anteeksi?

Kysymykset eivät askarruta vain kertojaa. Ne mietityttävät myös lukijaa. Stridsberg ei anna vastauksia vaan esittää uuden kysymyksen jo kuolemaa lähestyvän Matin suulla: Keitä he oikein olivat, ne ihmiset, jotka olivat meidän vanhempiamme? Jäävätkö läheisimmätkin omaiset meille loppujen lopuksi aina arvoituksiksi?

Kertojan oman selviytymisen kannalta ongelmallisinta on rakkaus isään, jolle isyys näyttäisi olevan täysin yhdentekevä käsite.

Ulkopuolisen on helppo sanoa, että kertojan pitäisi tehdä sukuunsa täydellinen pesäero, mutta romaani kysyy: Kuinka raivata elämästään ihmiset, joita rakastaa ja joiden rakkautta kaipaa kaikesta huolimatta? Onko minkäänlaisia kompromissin mahdollisuuksia?

HYVÄSTI PANIC BEACH on paikoin synkkää luettavaa mutta ei umpipimeää. Kirjailija vähintäänkin raottelee kertojan mahdollisuuksia päästä sopuun itsensä ja läheistensä kanssa. Vaikka anteeksi antaminen on mahdotonta, siihen ei tarvitse juuttua. Elämää saattaa jatkaa myös kiintymystään kitkemättä ja kipeät muistot matkassaan?

Hämärä laskeutuu hitaasti Panic Beachelle, kun katselen Berzeliuksenpuistoa ja satamaan saapuvia laivoja. Toisinaan minusta tuntuu kuin olisin noussut maihin oltuani koko elämän merillä, ikään kuin sisälläni tyyntyisi verkkainen aallokko.

Kaikkine heikkouksineen ja kipuineen Stridsbergin henkilöt säteilevät myös valoa. Muutenkin symboliikkaa tihkuvassa romaanissa valo ja varjot ja meri ja aallot ovat toistuvia metaforia, ja teatterilla on paitsi konkreetti myös vahva vertauskuvallinen roolinsa.

Kertoja on jo lapsesta pitäen tottunut seuraamaan sivusta, kuin katsomosta, näyttämöllä häärivien aikuisten samanlaisina jatkuvia, illusorisia esityksiä, katoavaa varjojen rivistöä, ja  näyttämöllisyyttä, pimeästä erottuvan säteilevän keskuksen, löydän myös romaanin hellyyttä huokuvista arkisista kohtauksista kertoja muistellessa vaikkapa rakasta Eddie-sisartaan.

Stridsberg hyödyntää tehokkaasti kontrasteja. Realistisuus ja unenomaisuus, kielen kirkkaus ja monikerroksisuus ja ilmapiirin samanaikainen painostavuus ja keveys luovat kerrontaan sellaista ristivaloa, että siinä kuluneetkin aiheet ja teemat muuttuvat tuoreiksi ja vastustamattomiksi.

Sara Stridsbergin Hyvästi Panic Beachea lukiessaan tuntee lukevansa ei vain tarinaa vaan myös kieltä, Kirjallisuutta, sananmukaisesti Kaunokirjallisuutta.

Sara Stridsberg. ⓒCaroline Andersson / Tammi