Goce Smilevski: Freudin sisar

 

Sisar astuu esiin veljensä varjosta 

Goce Smilevski: Freudin sisar. Suom. Tero Valkonen. Siltala 2022. 304 s.

Vuodesta 2009 jaettu Euroopan unionin kirjallisuuspalkinto on tarkoitettu edistämään eurooppalaisen nykykirjallisuuden näkyvyyttä. Vuonna 2010 yksi neljästä palkinnon saajasta oli makedonialainen Goce Smilevski (s. 1975).

Smilevskilta on jo aiemmin suomennettu romaani Keskustelu Spinozan kanssa  (suom. Kari Klemelä). Tuorein Smilevski-suomennos on Tero Valkosen käännös romaanista Freudin sisar. Edellistä en ole lukenut, mutta uskaltanen sanoa, että nopeasta lukutemposta nauttivien suosikiksi Smilevskista tuskin on.

Ainakin Freudin sisaressa tutkittavaa ja mietittävää on paljon, eikä tietojen, kokemusten ja tunteiden esittely käy aina lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta aiheet ja ajatukset ovat kiinnostavia, pysäyttäviä ja liikuttavia.

PSYKOANALYYTIKKO Sigmund Freud (1856-1939) oli 82-vuotias ja sairasti vakavaa suusyöpää, kun hän vuonna 1938 lähti rakkaasta Wienistään läheisineen maanpakoon Englantiin. Viisumit järjestyivät ulkomaisten tutkijaystävien avulla, mutta jostain syystä Freud jätti tai joutui jättämään neljä iäkästä sisartaan Rosan, Marien, Paulinan ja Adolfinan Wieniin.

Asia ihmetyttää, koska viisumeita järjestyi myös vaimon sisarelle, kahdelle taloudenhoitajalle, henkilökohtaiselle lääkärille perheineen ja perheen koiralle. Ihanko Freud todella uskoi vanhojen sisartensa selviytyvän Anschlussista, vaikka hänellä oli jo henkilökohtaista kokemusta Hitlerin juutalaisvihasta?

Goce Smilevski lähtee romaanissaan siitä, että Freud ei ainakaan tee parastaan sisartensa pelastamiseksi. Ennen pitkää he joutuivatkin jättämään kotinsa ja kuolivat keskitysleireillä. Vain sisarista vanhin Anna oli turvassa Amerikassa ja veli Alexander paennut perheineen Sveitsiin.

Smilevskin romaani perustuu tosiasioihin, mutta vaillinaisiin ja tulkinnanvaraisiin. Freudin urasta ja töistä tiedetään paljon mutta hänen henkilöstään vähemmän, eikä romaanin kertojasta, veljeään kuusi vuotta nuoremmasta Adolfinasta, ole juuri muuta tietoa kuin jokunen kirjemaininta. Smilevski kertookin luoneensa Adolfinan dokumenttien sijaan "hiljaisuudesta".

Mutta ehkä juuri siksi Adolfinan ääni on niin kuuluva ja sydäntäsärkevä.

ADOLFINA FREUD käy romaanissa onnetonta elämäänsä läpi astuessaan kaasukammioon. Pienenä paljon sairastellut Adolfina on kuullut äidiltään lapsesta asti, että olisi saanut jäädä syntymättä. Sigmund sen sijaan on vielä aikuisenakin äidin "kultainen Siggie".

Hiljainen, yksinäinen Adolfina saa kuitenkin huomiota Sigmund-veljeltään ja osoittautuu herkäksi, älykkääksi, voimakkaasti tuntevaksi ja avuliaaksi nuoreksi ihmiseksi, joka sisartensa tavoin haluaisi osakseen ystäviä, rakkautta ja äitiyden kokemuksen. Kun hänen toiveensa kariutuvat yksi toisensa perästä traagisesti, hän etsiytyy omaehtoisesti vuosiksi samaan psykiatriseen sairaalaan kuin Klara, yksi hänen harvoista ystävistään.   

Klara on taiteilija Gustav Klimtin (1862-1918) voimakastahtoinen ja omapäinen sisar, jonka mielipiteet mm. naisten asemasta, "hulluuden" olemuksesta ja tri Goethen (runoilijan pojanpojan) hoitomenetelmistä saavat romaanissa mukavasti tilaa. Kun Klara, hänkin lapsuudessa kaltoinkohdeltu, alkaa sittemmin huolehtia veljensä eri naisille tekemistä neljästätoista Gustavista, ollaan jälleen tiukasti neuroosien, seksuaalisuuden, äitiyden ja äitisuhteen äärellä.

Romaania lukee kaiken aikaa verraten keskenään henkilöiden lapsuus- ja nuoruuskokemuksia ja Freudin teorioita niiden vaikutuksesta yksilön elämään. Maallikkona ymmärrän jääväni paljosta paitsi verrattuna lukijaan, jolla on kunnolla tietoa Freudin teorioista ja psykoanalyysista, mutta aika paljon romaanista löytää vaillinaisinkin tiedoin.  

On kiinnostavaa seurata, miten terävästi Adolfina useimmiten kyseenalaistaa ja kumoaa veljensä ajatuksia ja väitteitä.

Esimerkiksi peniskateuden sijasta sisar haluaa puhuttavan pelosta ja surusta, ja kun sisarukset tarkastelevat Venetsiassa Giovanno Bellinin teoksia Madonna ja lapsi ja Ristiinnaulitseminen ja aloittavat pitkän ja polveilevan keskustelun lohdusta, kuolemattomuudesta, onnesta ja elämän tarkoituksesta, veli joutuu selvästi altavastaajaksi. 

Varjossa elänyt, paljosta osattomaksi jäänyt ja jätetty sisar on Smilevskin romaanissa hyvinkin kuuluisan veljensä veroinen mutta huomattavasti inhimillisempi ajattelija.

LOPPUJEN LOPUKSI Sigmund Freudin mahdollinen välinpitämättömyys ei sittenkään ole Smilevskin romaanissa kovin tärkeä kysymys. Paljon tärkeämpi teema on vallan varjoon ja jalkoihin jäävien ja jätettyjen, vähempiarvoisiksi luokiteltujen kohtelu. Tämä teema romaanissa nousee näkyvästi esiin mm. juutalaisten, naisten, vammaisten, ei-toivottujen ja hyljeksittyjen lasten ja mielisairaiden kohtaloissa.

Kuvaukset ja tapauskertomukset "Pesästä", wieniläisestä mielisairaalasta, ja keskitysleireiltä ovat synkkiä, mutta pahimmalta tuntuvat Adolfinan loputtomat vastoinkäymiset. Hänen tielleen ja lähelleen osuu niin paljon väkivaltaa, ahdistusta, epätoivoa, sairautta, itsetuhoa ja kuolemia, että harvoista nautinnon ja onnen hetkistä ei ole juuri lohtua. 

Välistä aloin jo vieroksua kirjailijan tapaa vyöryttää eteen uudestaan ja uudestaan kuvia tuskasta, haavoista ja verestä. Samojen tai samanlaisten lauseiden, ajatusten, tilanteiden ja kohtausten toisto on tietysti tyylikeino ja tietoinen valinta, mutta ennen pitkää se alkaa vaikuttaa alleviivaukselta.

Kun vastaani tulevat vaikkapa karnevaalit jo kolmannen kerran, tapahtuman symboliarvo kutistuu ikävästi, ja turhan usein tarkoin harkittukin sanojen tulva ja selittämällä selittäminen uhkaavat hukata kiinnostavan perusajatuksen kaunopuheisuuden kuohuun.

Olisi ollut kiinnostavaa lukea englannista suomennoksen tehneen Tero Valkosen kommentteja käännöstyöstä.

Goce Smilevski. Kuva: Galya Yotova