Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on marraskuu, 2017.
Kuva
28. marraskuuta 2017 Lohduton lapsuuskertomus Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017. 117 s. Hanna Hauru (s. 1978) kirjoittaa pieniä, tiiviitä kertomuksia rankoista aiheista. Haurun uusin pienoisromaani Jääkansi on tämän syksyn Finlandia-ehdokkaita . Sen reilut sata sivua lukee nopeasti, mutta tarina jää kyllä mietityttämään. JONNEKIN POHJOISEN syrjäkylään sijoittuva romaani etenee kahdella tasolla. Minäkertoja palaa autioituneen lapsuuskotinsa maisemiin, ja rakennuksia ja ympäristöä kiertäessään hän kertaa sota-aikaista lapsuuttaan. Muistot ovat painajaismaisia ja tunnelma tuttuja polkuja kulkiessa muutenkin unenomainen. Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärillä näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan. Mieleni pyyhkii niitä pois sitä mukaa, kun olen kuunnellut kuiskaavan lauseen loppuun. Tytön elämä on ollut pelkkää kurjuutta. Äiti, jota tyttö kutsuu etunimellä Betti, on äidiksi täysin sopimaton, tunteeton ja julma. Sodassa kaatuneen isän t
Kuva
26. marraskuuta 2017 Äijäproosaa omavaraisesta pohjoisesta  Tommi Liimatta panee kuuntelemaan miehiä kolmesta sukupolvesta Tommi Liimatta: Autarktis. Like 2017. 272 s. Tommi Liimatan (s.1976) aiemmista romaaneista Nilikki  (2009) ja Rautanaula  (2013) mieleeni on jäänyt kuvia hämäristä taksi- ja huumebisneksistä ja naisiinmenevän kaupparatsun kirjavista keikoista. Muistan, että Liimatta käsitteli rankkoja aiheitaan kuitenkin omaperäisellä huumorilla ja osuvalla kielellä. Kun Liimatan seitsemäs romaani Autarktis  nimettiin äskettäin yhdeksi tämän vuoden Finlandia -palkintoehdokkaista, raati perusteli valintaansa kehumalla romaanin lämmintä humanismia ja sen henkilöiden suurenmoista riippumattomuutta: He huolehtivat omasta elämästään, kulttuuriperinnöstään ja elämän mielekkyydestä omaehtoisesti. -   Ovatko Liimatan henkilöt siis jotenkin kesyyntyneet? ROMAANIN NIMI   Autarktis  tulee yhdistämällä sanat autarkia (kreik. omavaraisuus) ja Arktis (Pojoisnapaa ympäröivä
Kuva
20. marraskuuta 2017 Anni Kytömäki kutoo romaaniaan kuin kirjoneuletta  Kivitasku on kertomakirjallisuutta parhaimmillaan Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus 2017. 645 s. Anni Kytömäen (s.1980) toinen romaani Kivitasku muistuttaa kirjailijan esikoisteosta  Kultarintaa  (2014) paitsi lyyriseltä kieleltään myös väkevältä luontosuhteeltaan. Kivitaskussakin  kuljetaan paljon metsässä, mutta nyt maiseman sydämessä ovat kivet ja erilaiset kalliomuodostelmat sekä vesi reitteineen. Kansanusko ja -tarinat ovat jälleen vahvasti läsnä, ja aika virtaa omia uomiaan läpi sukupolvien. Kokeellista kirjallisuutta etsiville Kytömäen Kivitasku  on varmaan liian perinteinen ja vauhtia ja toimintaa kaipaaville hidas. Mutta taitavasta kielestä nauttiville ja syventymistä ja uppoutumista kaipaaville  Kivitasku on kertomakirjallisuutta parhaimmillaan. KYTÖMÄKI kutoo romaaniaan kuin kirjoneuletta, useilla langoilla. Aloitustarina 16-vuotiaan Helenan järkyttävästä kohtelusta
Kuva
9. marraskuuta 2017 Tottelenko vai ajattelenko itse?  Ben Kallandin esikoisromaanissa Jehovan todistajiin kuuluvan perheen sisarukset etsivät omaa tietään kukin tavallaan Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena 2017. 284 s. Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden. -  Näin ajattelee muuan henkilö Ben Kallandin (s. 1959) esikoisromaanissa Vien sinut kotiin. Myös kirjailija tuntuu ajattelevan samoin. Kirjansa jälkisanoissa hän kertoo Jehovan todistajien yhteisöön sijoittuvan romaaninsa olevan fiktiota ja sen henkilöiden ja tapahtumien keksittyjä. Kirjailija on kuitenkin itse varttunut samassa uskonnollisessa yhteisössä ja tutustunut perusteellisesti romaaninsa kertoja-päähenkilön Markus Douglasin myöhempään elin- ja työympäristöön liikkeen New Yorkin pääkonttorissa. Kalland siis pyrkii mitä ilmeisimmin olemaan totuudenmukainen, vaikka kirjoi