Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2021.

Terhi Törmälehto: Taavi

Kuva
  Sankaruuden nurja puoli  Terhi Törmälehto: Taavi. Otava 2021. 298 s. Luulin lukeneeni sodasta jo tarpeeksi, ennen kuin sain käsiini Terhi Törmälehdon  ( s. 1977) toisen romaani Taavi . Pidin kovasti Törmälehdon ensimmäisestä, helluntailaisuuteen sukeltavasta romaanista  Vaikka vuoret järkkyisivät , mutta kirjailijan keväällä ilmestynyt sotaromaani menee reippaasti sen edelle . Ihan omanlaisensa sotakirjan  Taavista tekevät sen tausta ja tarkastelukulmat, kirjailijan totinen pyrkimys ymmärtää henkilöitään ja heidän elämäänsä ja kyky käsitellä heidän tunteitaan ja kokemuksiaan kielellä, joka soi ja satuttaa. ROMAANIN NIMIHENKILÖ Taavi on 17-vuotias, kun hän karkaa kotoaan Haapavedeltä tammikuussa 1940 talvisotaan. Jatkosodassa nuori Taavi on jo veteraani ja jatkaa vihollisen harvennusta entistä kiivaammin ja pelottomammin. Asemasotavaiheessa turhautunut konepistoolimies hankkiutuu omin päin pohjoiseen Uhtuan tietämiin ajatellen, josko siellä tehtäisiin jotain sotaa ajatellen tähdellise

Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri

Kuva
  Pitkä matka raunioilta uuteen alkuun  Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri (The Beekeeper of Aleppo, 2019). Suom. Leena Ojalatva. S&S 2021. 384 s. Meitä on kymmenkunta tässä rähjäisessä majatalossa meren rannalla, me kaikki tulemme eri paikoista, ja me kaikki odotamme. Meidät saatetaan pitää, meidät saatetaan lähettää pois, mutta meillä ei ole enää juurikaan päätettävää. Syyrian sisällissotaa paennut pariskunta Nuri ja Afra odottavat Etelä-Englannissa päätöstä kohtalostaan. Heidän kotinsa Aleppossa on raunioina, poikansa Sami kuollut ja perheen elannon taanneet mehiläistarhat tuhottu. Maalauksistaan tunnettu Afra on menettänyt kaaoksen keskellä näkönsä ja sulkeutunut suruunsa, eikä hänen miehensäkään ole kunnossa. Lontoossa asuvan Christy   Lefterin  (s. 1980) romaanin  Aleppon mehiläistarhuri  aihe on tärkeä ja ajankohtainen. Se näyttää, millaista on paeta sodan jaloista, menettää läheisensä, jättää kotiseutunsa ja koko entinen elämänsä ja hankkiutua vaaralliselle matkalle k

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Kuva
  Vastaisku tarinallisuudelle  Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021. 379 s. Pidin kovasti  Jukka Viikilän  (s. 1973) vuonna 2016 Finlandialla palkitusta romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista. Pari vuotta myöhemmin kirjailijalta ilmestyi viihteellisempää lyhytproosaa nimellä Suomalainen vuosi. Edeltäjiinsä verrattuna Viikilän uusin teos Taivaallinen vastaanotto  yllättää mutta on tarkemmin ajateltuna myös linjassa niiden kanssa. Vaikuttaa nimittäin siltä, että Viikilä on enemmän fragmenttien kuin suurten kokonaisuuksien kirjoittaja. Taivaallisen vastaanoton  kansiliepeessä kerrotaan kirjan olevan tuhannen aiheen ja henkilön romaani, jossa on vahva omakohtainen ydin. Se on kommentaari, tutkimus, sanasto, palaute ja Google-haku, villi selitysteos sekä moniääninen kertomus lukevista helsinkiläisistä  eli varsinainen runsaudensarvi. Ja onhan se. ROMAANINSA OMAKOHTAISUUTTA Viikilä ei yritäkään peitellä, vaikka nimeää päähenkilönsä Jan Holmiksi. Holmin kirjallinen ura ja

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

Kuva
  Lapsuustrauman pitkät jäljet    Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen (Vom Ende der Einsamkeit, 2016). Suom. Raimo Salminen. Aula & Co 2021. 321 s. Yksinäisyyden jälkeen on sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin  (s. 1984) ensimmäinen suomennettu romaani. Ilmestymisvuonnaan 2016 se oli yksi Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon 12 saajasta. Palkinnoilla on tarkoitus edistää eurooppalaista nykykirjallisuutta, ja niistä päättää mm. Euroopan kirjakauppaliitto. Suomesta palkinnon sai tuolloin Selja Ahavan  taidokas  Taivaalta tippuvat asiat . Palkitulta romaanilta sopii tietysti odottaa paljon, ja kansiliepeen käännös- ja myyntiluvut lisäsivät odotuksiani. Romaanin juonivetoinen ja asetelmallinen viihteellisyys oli minulle kuitenkin yllätys, niin sujuvasti kuin tarina eteneekin. TARINAN TRAAGINEN LÄHTÖKOHTA on kiinnostava. Mitä tapahtuu kolmelle kouluikäiselle sisarukselle, kun perheen vanhemmat yllättäen kuolevat auto-onnettomuudessa? Miten nuori ihminen selviää perheensä äkillis

Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Kuva
Apartheid ja kirjoittamisen pakko Deborah Levy: Mitä en halua tietää (Things I don't Want to Know, 2013). Suom. Pauliina Vanhatalo. S&S 2021. 125 s. Brittiläisen Deborah Levyn  (s. 1959) muistelmatrilogian avausosan  Mitä en halua tietää alaotsikko kertoo, että kirja on kirjoitettu vastauksena George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun Miksi kirjoitan? -nimiseen esseeseen. Orwell nimeää siinä kirjoittamiselleen neljä perussyytä: poliittiset, historialliset, egoistiset ja esteettiset tarkoitusperät. Näitä syitä vasten Levy peilaa oman kirjoittamisensa motiiveja ja nimeääkin kirjansa luvut niiden perusteella. Levyn teos kulkee kahdessa aikatasossa. Ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa kirjailija on Mallorcalla tarkoituksenaan selvittää tutussa, vaatimattomassa vuoristopensionaatissa ajatuksiaan ja päästä taas kiinni kirjoittamiseen. Keskimmäisissä luvuissa hän kuvaa lapsuuttaan Etelä-Afrikassa Johannesburgissa ja Durbanissa ja nuoruuttaan Pohjois-Lontoon Finchleyssa, jonne perhe m

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Kuva
Lapsuus naamion takana  Tove Ditlevsen: Lapsuus (Barndom 1967). Suom. Katriina Huttunen. S&S 2021. 142 s. Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin. Se vain on siinä koko ajan ja kaikki näkevät sen yhtä selvästi kuin Kaunis-Ludvigin huulihalkion. Hän on samanlainen kuin Kaunis-Lili, niin ruma ettei voi kuvitellakaan että hänellä on koskaan ollut äitiä. Kaikkea rumaa tai onnetonta sanotaan kauniiksi eikä kukaan tiedä syytä. Lapsuudesta ei pääse pois, se tarttuu kuin haju. Sen huomaa muista lapsista, koska jokaisella lapsuudella on oma hajunsa. Tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917-1976) omaelämäkerrallisen Kööpenhamina-trilogian ensimmäinen osa  Lapsuus on sivumäärältään vaatimaton mutta puhutteleva ja kirjallisesti taidokas nuoren tytön kasvutarina. Maailman tietoon tämä kotimaassaan suosittu ja arvostettu kirjailija on päässyt vasta äskettäin, kun hänen trilogiansa ilmestyi englanniksi ja sai erinomaisen vastaanoton. Suomeksi tuotteliaalta Ditlevsenilta o

Irene Vallejo: Papyrus

Kuva
Kirjan luomiskertomus on esseekirjallisuutta parhaimmillaan   Irene Vallejo: Papyrus. Kirjan katkeamaton tarina. Suom. Taina Helkamo. S&S 2021. 650 s. Espanjalaisen Irene Vallejon (s. 1979) ensimmäinen tietokirja Papyrus on retki kirjan syntyhistoriaan. Se on niin kiinnostava ja innostava, että sen ajatuksia on pakko pysähdellä miettimään ja jakamaan muillekin kuunteluetäisyydellä oleville. Vallejon massiivista teosta ei kuitenkaan pysty lukemaan kuin pöydän ääressä. Kirjaa ei pitele käsissään pitkään edes nojatuolissa, makuuasennosta puhumattakaan. Lukiessa ajattelin haikeana aikoja, jolloin paksut romaanit ilmestyivät useina osina  (Sota ja rauha I, Sota ja rauha II jne.). Puolen kilon paloina Papyrustakin olisi helpompi käsitellä. Mutta lämpimät kiitokset suomentajana rivakasti urakoineelle  Taina Helkamolle. Käännös on erinomainen, ja todennäköisesti kirjan tarina jatkuu, sillä Papyruksessa  Vallejo pääsee vasta keskiajan kynnykselle Gutenbergista puhumattakaan. VALLEJON TEOS A

Alex Schulman: Eloonjääneet

Kuva
  Perhedraamaa peruutusvaihteella  Alex Schulman: Eloonjääneet (Överlevarna, 2020). Suom. Jaana Nikula. Nemo 2021. 288 s. Ruotsin eturivin kirjailijoihin luokitellun  Alex Schulmanin  (s. 1976) aiemmat romaanit ovat olleet vahvasti autofiktiivisia ja kertoneet hänen vanhemmistaan, vaimostaan ja isovanhemmistaan. Suomeksi niistä on ilmestynyt äidin alkoholismista kertova  Unohda minut  (suom. 2017) ) ja isovanhempien tulehtunutta suhdetta purkava  Polta nämä kirjeet (suom. 2020). Tänä vuonna suomennoksensa saanut Eloonjääneet on kirjailijan mukaan hänen ensimmäinen fiktiivinen romaaninsa, vaikka siitäkin löytyy yhtymäkohtia hänen lapsuusperheensä vaiheisiin. Schulmanin romaanitaidetta on kovasti hehkutettu arvosteluissa ja blogeissa, mutta jostain syystä se ei edelleenkään saa minua varauksetta valtoihinsa. Siitä huolimatta suosittelen uusintakin romaania lämpimästi lukulistoillenne. Kohderyhmäläisyys selviää vasta kokeilemalla, ja Schulmanin kieli ja tyyli ja Jaana Nikulan erinomainen

Pertti Lassila: Venetsia

Kuva
  Uppoavien unelmien kavalkadi   Pertti Lassila: Venetsia. Teos 2021. 271 s. Essi päätti, että rakkauden säde oli paras unohtaa. Se oli ollut nuoruuden hupsutusta. Tauno oli tavallinen mies, ja hän itse oli tavallinen nainen. Ei heistä tarvinnut romaania kirjoittaa. Jos he viihtyivät keskenään ja tulivat hyvin toimeen, se riitti. Pertti Lassila  (s. 1949) on kuitenkin toista mieltä kuin Essi-niminen henkilö hänen uudessa romaanissaan Venetsia.  Lassila kirjoittaa ihan tavallisista ihmisistä ja heidän tavallisesta elämästään ja saa silti kiinnostumaan romaanistaan. Osin syynä on Lassilan persoonallinen, lakoninen kerrontatapa, osin se, että hänen ihmisistään löytää niin paljon itseään, että lakkaa haikailemasta jännittävän juonen perään ja alkaa miettiä omaa olemistaan. Olen aina pitänyt Lassilan pohdiskelevasta tyylistä. Runsaasti aforistisia tiivistyksiä sisältävä kerronta on nytkin parhaimmillaan luettuna, vaikka äänikirjojen suosio kasvaa. Perusviritykseltään  Venetsia on kuitenkin

Ann-Luise Bertell: Oma maa

Kuva
Vahva sukuromaani sankareista ja pelkureista  Ann-Luise Bertell: Oma maa (Heiman 2020). Suom. Vappu Orlov. Tammi 2021. 400 s. Oma maa  on kirjailija ja näyttelijä  Ann-Luise Bertellin (s. 1971) toinen romaani. Se oli yksi viime vuoden Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaista ja ilmestyi keväällä suomeksi Vappu Orlovin kääntämänä . Ruotsinkieliselle Pohjanmaalle 1930-1980-luvuille sijoittuvasta sukutarinasta löytyy monia samoja piirteitä kuin suomenkielisistä maaseuturomaaneista. Bertellin kertomatapa tuntuu kuitenkin tuoreelta ja persoonalliselta, ja tarina vie vastustamatta mukanaan. Kirjailijan teatteritausta näkyy hyvin romaanin kerronnassa. Romaani etenee lyhyinä kohtauksina, joita katselee ja kuuntelee keskittyneenä ja eläytyen kuin teatteriesitystä ikään. Lehtihaastatteluissa    Bertell on kertonut romaanin pohjaavan hänen isänpuoleisten isovanhempiensa elämään ja suvun piirissä säilyneisiin tarinoihin. ROMAANI ALKAA VALOISASTI. Vanha mies heittelee lapsenlastaan ilmaan, ja tyt

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kuva
Taiteilijaelämää Hattulan Pyhän Ristin kirkolla Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus 2021. 406 s. Kolme miestä kammerteli mäkeä ylös ja vaivalloista näytti olevan kun heillä oli matkassaan paljon kummallista tavaraa. Nämä lienevät niitä jotka on otettu kirkkoa kaunistamaan vaikka en tiedä millä tavalla se tapahtuu enkä viitsi kysyä kun ei minulle kuitenkaan vastattaisi. Eletään kevättä 1513 Hattulan pitäjässä Hurttalan kylässä. Hämeen linnan päällikkö Åke Tott on päättänyt, että koko Hattulan Pyhän Ristin kirkko pitää koristeltaman Raamatun kertomuksin ja pyhimystarinoin. Hän ja hänen vaimonsa suku kyllä maksavat lystin. Maalarit saapuvat Ruotsista. Yksi heistä, munkki Benedictus, on sairastunut, mutta täysiverinen taiteilija Andreas Pictor, käytännön asioista vastaava mestari Martinus ja apupoika Vilppu päättävät aloittaa työt kolmistaan. Suunnitelmia ja piirustuksia on rustattu koko talvi. Kolmikon saapumista katselee mökkinsä sianrakkoikkunasta tiilimestari Rutgerin orvoksi jääny

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni - Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Kuva
  Tervetullut elämäkerta välillä unohdetusta "vaimopuolisesta maalaajasta"  Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni - Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi. Gummerus 2021. 285 s. Taidemaalari  Elin Danielson- Gambogi (1861-1919) nousi yleisön tietoisuuteen 1885 osallistuessaan suureen kotimaiseen taidenäyttelyyn teoksellaan Nuori äiti. Taiteilija oli saanut jo aiemmin keväällä teoksestaan paljon kiitosta ja Taideyhdistyksen kilpailussa toisen palkinnon. Kesti silti vielä kauan, ennen kuin lehtikritiikeissä alettiin noteerata "näitä vaimopuolisia maalaajoita". Elin Danielson-Gambogi kuului ensimmäiseen varsinaiseen naistaiteilijoidemme sukupolveen ja joutui sen vuoksi tienraivaajan asemaan. Kansainvälinen läpimurto jäi häneltä kuitenkin puolitiehen, ja kuolemansa jälkeen taiteilija unohtui pitkäksi aikaa, kunnes 1980-luvun naistutkimus nosti hänet jälleen näkyville. Onneksi. Taidehistorioitsija  Salla Leponiemen  teos Niin kauan kuin tunnen eläväni  on aiheelli