Kirjareppu

Tasapainoilua naiseuden ja taiteilijuuden hetteikössä Rachel Cusk: Toinen paikka (Secod Place, 2021. Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2021. 220 s. Miksi elämme niin kipeästi omissa fiktioissamme? Miksi kärsimme sellaisesta, minkä olemme itse keksineet? Ymmärrätkö sitä, Jeffers? Olen koko ikäni halunnut olla vapaa, enkä ole kyennyt vapauttamaan edes pikkuvarvastani. Näin kirjoittaa M-lyhennettä itsestään käyttävä kertoja Jeffers-nimiselle henkilölle brittikirjailija  Rachel Cuskin (s. 1967) romaanissa Toinen paikka. Aiemmin suomennetuissa romaaneissaan, trilogiassa Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia, Cusk rikkoo selkeästi perinteisen romaanin rakenteita, ja siksi Toinen paikka vaikuttaa ensin erilaiselta eli paluulta tradition suuntaan. Pian kuitenkin huomaa, ettei uusi romaani oleellisesti eroa edeltäjistään. Tuttua, tarkkaa lukemista vaativaa Cuskia on uusikin teos. KYSEESSÄ ON PITKÄ MONOLOGI, ehkä kirje, jossa M tilittää elämänsä tiettyä ajanjaksoa. M on toistamiseen naimisissa oleva kirja

  Nuori nainen vailla menneisyyttä  Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY 2021. 556 s. Toimittaja  Meri Valkaman (s. 1980) esikoisteos  Sinun, Margot on ehtinyt jo saada Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, ja romaanin perään ovat kuulemma kyselleet myös teatterin- ja elokuvantekijät. En ihmettele, sillä niin kiinnostavasta ja taitavasti kerrotusta tarinasta on kyse. Alussa nimien ja vuosilukujen kanssa saa olla tarkkana, mutta kun henkilöasetelma käy tutuksi, lukeminen sujuu hyvin ja aikatasojen vaihtelu lisää jännittävyyttä. Pääosin ollaan Berliinissä 1980-luvulla ja reilut parikymmentä vuotta myöhemmin. Romaanin DDR on Valkamalle tuttu lapsuudesta. Isän työ suomalaislehden kirjeenvaihtajana vei perheen Itä-Berliiniin samaan tapaan kuin romaanin Viljan vanhemmat. Valkama on kuitenkin tähdentänyt, että  Sinun, Margot ei ole autofiktiota. Sen henkilöissä ja tapahtumissa on kirjailijaa itseään juuri sen verran kuin fiktiossa yleensä. ROMAANIN PÄÄHENKILÖN Viljan vanhemmat Markus ja Rosa

Kaaoksen, virheiden ja tyhjyyden taiteilija Tuula Karjalainen: Outi Heiskanen, taiteilija kuin shamaani. Siltala 2021. 272 s. Shamaani, peikko, velho, noita ja väriläiskä. Unennäkijä ja risumummo. Superstar ja umpihullu. - Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja rakastetulla taiteilijalla monta luonnehdintaa. Ja kaikki käyvät, ainakin Outi Heiskaselle  itselleen. Tuula Karjalaisen elämäkerta Outi Heiskasesta (s. 1937) on yhtä vauhdikas ja värikäs kuin kohteensa. Varmaa on, että Outi Heiskasen elämän ja teosten esittelijällä ja erittelijällä ei ole ollut pulaa kerrottavasta. Vaikeus on pikemminkin ollut välttyä kirjaamasta kaikkea, jotta Heiskasen elämä ei jämähtäisi pelkäksi luetteloinniksi. Ei jämähdä.  Outi Heiskanen, taiteilija kuin shamaani -teos tempaa heti mukaansa, eikä sen kyydistä sen jälkeen tee mieli hypätä. TEOKSEN ELÄVYYTEEN vaikuttaa osaltaan se, että kirjassa on runsaasti otteita Heiskasen päiväkirjoista. Sitä paitsi taidehistorioitsija ja tietokirjalija   Tuula Karjalaine

Äideistä, tyttäristä ja taiteesta      Johanna Venho: Syyskirja. WSOY 2021. 280 s. Johanna Venho (s.1971) on uusimmassa romaanissaan Syyskirjassa  samoilla linjoilla kuin parin vuoden takaisessa  Sylvi Kekkosesta kertovassa  Ensimmäisessä naisessa. Siinä presidentin puoliso viettää muutaman päivän perheen kesäpaikassa surren juuri kuollutta ystäväänsä Marja-Liisa Vartiota ja käyden läpi omaa olemistaan puolisona, äitinä ja kirjailijana. Syyskirja  kuvaa kolmea elokuun lopun päivää Pellingissä. On vuosi 1991, ja 77-vuotias  Tove Jansson jättää  elämänkumppaninsa  Tuulikki Pietilän eli Tootin   kanssa  hyvästeja rakkaalle Klovharun saarelleen. Saaressa on vietetty lähes kolmekymmentä kesää, mutta ikääntymisen takia sen rauhasta on nyt lopullisesti luovuttava. Samaan aikaan nuori ekologiaa opiskeleva Maria haluaisi kovasti tavata ihailemansa kirjailijan mutta arkailee lähestyä häntä. Kun Tove ei vastaa hänen kirjeeseensä, hän hankkiutuu mukaan Pellingin saaristoa tutkivaan hydrobiologir

    Miten irti holokaustin perinnöstä Iris Hanika: Menneisyydenhallintalaitos (Das Eigentliche, 2010). Suom. Raija Nylander. Siltala 2021. 175 s. Ja jälleen kirja holokaustista? Ei ihan, sillä saksalaisen  Iris Hanikan (s. 1962) pieni romaani Menneisyydenhallintalaitos  sijoittuu nykyaikaan eikä sen keski-ikäisellä päähenkilöllä tai hänen suvullaankaan ole suoria kytköksiä natsi-Saksan tapahtumiin. Mutta epäsuorasti ollaan tekemisissä keskitysleirien kanssa. Päähenkilö Hans Frambach on työssä berliiniläisessä holokaustin historiaa tallentavassa instituutissa, Menneisyydenhallintalaitoksessa. Hän luetteloi ja arkistoi siellä holokaustista selvinneiden kirjallisia jäämistöjä eli tarkastelee työkseen historian hirmutekoja ja niiden aiheuttamia kärsimyksiä. Vuosien mittaan työ on alkanut käydä muutoinkin melankoliselle yksineläjälle ylivoimaiseksi. Vaikka miehellä ei henkilökohtaisesti ole syytä omantunnontuskiin, kollektiivisen syyllisyyden jatkuva käsittely ei anna hänelle mahdollisuutta

  Arvoituksellisia novelleja  Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista.  Siltala 2021. 278 s. Sano jotakin kaunista on kirjailija ja dramaturgi Marko Järvikallaksen (s. 1970) toinen novellikokoelma. Jo ensimmäinen Mihin täällä voi mennä  (2020) herätti omaperäisyydellään suurta kiinnostusta, enkä yhtään ihmettele, jos kirjailija oli siinä vähänkään samoilla linjoilla kuin uusimmassa teoksessaan. En osaa oikein verrata Järvikallaksen novelleja mihinkään viimeaikaisiin novellikokoelmiin. Toisaalta Järvikallas kertoo hyvinkin arkisista tilanteista mutta tekee samalla mystisiä sukelluksia maailmoihin, jotka tuntuvat epätodelta ja jättävät kahden vaiheille. Mitä näistä henkilöistä ja heidän kohtaloistaan pitäisi oikein ajatella? KIRJAN KYMMENEN NOVELLIA kertovat eri-ikäisistä miehistä ja naisista ja heidän lähisuhteistaan. Paljon tarkastellaan pari- ja perhedynamiikkaa: yhteiseloa, eroja, vanhempien ja lasten välejä ja sisarussuhteita. Dramatiikka novelleihin tulee suhteissa tapahtuvista mu

   Elämä miesneron rinnalla on vaativaa mutta värikästä  Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela - Olisit villiä villimpi. WSOY 2021. 528 s. En tiennyt Akseli Gallen-Kallelan  (1865-1931) vaimosta Mary Gallen-Kallelasta (1868-1947) juuri mitään ennen Helena Ruuskan kirjoittamaa elämäkertaa Olisit villiä villimpi. Ruuska on käynyt läpi valtavan lähdeaineiston tutkiessaan, millainen rooli ja merkitys Marylla oli kuuluisan miehensä työssä ja elämässä. Erityisen painon elämäkerrassa saavat ansaitusti ne sadat kirjeet, joita Mary kirjoitti niin aviomiehelleen kuin muillekin läheisilleen. Juuri niiden avulla tuntee pääsevänsä lähelle Maryn arkea ja juhlaa, vastoinkäymisiä, puurtamista ja seikkailuja, intohimoja ja onnen hetkiä. Ylipäänsä tuntuu hyvältä, kun suurmiesten vaimot alkavat vihdoinkin nousta esiin historian pimennoista sekä elämäkertaromaaneissa että elämäkerroissa. Ruuskan Mary Gallen-Kallela -teosta   voi mainiosti suositella myös romaanien ystäville, niin värikästä ja jännittävää lue

Porvarillisuuden kahleista näkyville ja vapauteen   Heidi Köngäs: Siivet kantapäissä. Otava 2021. 363 s. Ihmiset ovat niin pikkuporvarillisia, että pelkäävät kaikkia, jotka uskaltavat elää. Useimmat käpristyvät varjelemaan sitä, minkä ovat saavuttaneet, ja kun kuuntelen työpaikan naisten juttuja avioliitoistaan, olen onnellinen tästä vapaudestani. Heidi Köngäksen (s. 1954) uuden romaanin Siivet kantapäissä minäkertoja Marja on töissä Radioteatterissa, "Suomen kuumimmassa työpaikassa". Eletään 1950-lukua, ja teatteriosaston päällikkönä toimii kaikkien jumaloima Olavi Paavolainen . Työhön pyrkiessään Marja on päättänyt, että hänen välinsä viisissäkymmenissä olevaan Paavolaiseen pysyvät ammatillisina, mutta toisin käy. Pian päälliköllä ja hänen alaisellaan on suhde, vaikka mies on naimisissa eikä Marja ole hänen ainoa rakastajattarensa. KÖNGÄKSEN BIOFIKTIO perustuu radioteatterissa pitkään kääntäjänä, dramaturgina ja ohjaajana toimineen Marja Rankkalan  (1918-2002) elämään. Nuor

Koko elämä itsetunnon paikkailua Matti Rönkä: Surutalo. Gummerus 2021. 287 s. Oikeasti minä ole aina pikkuveli. Iänkaikkinen orpopoika Haapakosken Virilän kylältä. Kyläkoulun kasvatti. Purukasaan korkeushyppääjä. Lehmältä ja hieltä haiseva. Repussa laihaa mehua, ruisleivät voipaperissa ja ikuinen häpeä. Pelko. Etteivät muut arvosta. Siksi pitää pinnistää. Todistaa fiksuuttaan. Ylen uutisankkurina toimivan  Matti Röngän (s. 1959) yhdestoista romaani Surutalo kertoo kirjailijan itsensä oloisesta kuusikymppisestä miehestä. Luokkanousun tehnyt a rkkitehti ja muotoilija Jukka Kokkonen on menestystäkin saanut mies, kun hän palaa pitkän tauon jälkeen kotiseudulleen Pohjois-Karjalaan. Isän kuoltua hän on lunastanut entisen kotitalonsa ja saapuu nyt tekemään sille kuntoarvioita. Nopeasti selviää, että kohennusta kaipaisi omakin oleminen. Minäkertojan perhe-elämä itse suunnitellussa hienossa merenrantalossa ei ole ihan mallillaan, ja fiktiivisen Haapakosken vaaramaisemissa aktivoituvat lapsuusmu

Kirjojen rakastajan esseitä Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja. Kirjapaja 2021. 190 s. Tämän kirjan luonne on sellainen, [että] sitä voi lukea missä tahansa ja missä järjestyksessä tahtoo; jokainen voi rakentaa oman kokonaisuutensa sen mukaan mikä kiinnostaa; jos mikään. Toimin Hannu Mäkelän ( s. 1943) uuden Lukemisen ilo - teoksen kanssa kirjailijan luvan mukaisesti. Luin esseitä sikin sokin. Joitain ensin vain silmäilin, kiinnostavimpiin syvennyin, ja kohta jo kertasin yhtä ja toista. Esseekokoelmien hienoja puolia ovatkin juuri valinnan ja lukemisjärjestyksen vapaus. MÄKELÄ ON RYHMITELLYT kokoelmansa esseet viideksi osastoksi. Aloitin kahdesta viimeisimmästä, joissa kirjailija puhuu kirjasta yleensä, esineenä, esittelee kirjallisuuden lajeja ja lukemisen tapoja ja pohtii kirjan kehitystä ja kohtaloa. Kiinnostukseni herätti B.O.O.K. -niminen essee. Kävi ilmi, että kyse on jo 1960-luvulla Punch -lehdessä julkaistusta artikkelista, jossa Mäkelällekin tuntematon

Piksi ja Viksi  Jari Järvelä: aino a. Tammi 2021. 395 s. Kun Aino Aalto (1894-1949)  Jari Järvelän (s. 1966) elämäkertaromaanin aino a. lopussa tarjoaa kuolinvuoteellaan miehelleen Alvar Aallolle (1898-1976) Käpyvihkoaan eli henkilökohtaisia muistiinpanojaan, hän painottaa niiden olevan tälle Opiksi ja Huviksi. Piksi ja Viksi. Siinä on kaikki tärkeä. Kun minua ei ole, luet siitä mitä pitää tehdä. Asetelma kertoo romaanin arkkitehtipariskunnan tosiasiallisesta työnjaosta. Maailma saa kuulla vain Alvarin neroudesta, mutta ilman Ainon mielikuvitusta, hoksottimia, käytännöllisyyttä ja mukautuvuutta Alvarin ura olisi kyllä jäänyt urkenematta. Käpyvihko on Jari Järvelän keksintö ja Ainon näkökulmasta kerrottu romaani kaunokirjallinen luomus, mutta siinä määrin tanakoille faktoille Järvelä biofiktionsa rakentaa, että saatan kuin saatankin kehottaa lukemaan romaania samoin sanoin kuin Aino Käpyvihkoaan: sekä Opiksi että Huviksi. Piksi ja Viksi. NIIN HILPEÄ JA LENNOKAS  aino a. on, että tekee