Johan Bargum: Ikämiehiä

Ikämiesten kanssa muistojen maisemissa 

Johan Bargum: Ikämiehiä (Äldre män, 2022). Suom. Outi Menna. Teos 2022. 137 s.

Muisti on epäluotettava palvelija. Paljonkohan siitä, mitä me väitämme muistavamme, on jälkeenpäin lisättyä tai peräti keksittyä. Kuinka usein me kaunistelemme ja väritämme asioita, joita olemme kuulleet? Voiko muistoihin ylipäänsä luottaa, vai ovatko ne vain tulosta meidän salaisista toiveistamme ja turhamaisuudestamme?

Tällaisia miettii vanha mies purjehtiessaan Porvoon saaristossa. Ote on Johan Bargumin (s. 1943) novellikokoelmasta Ikämiehiä novellista Saksalainen rouva. Samanlaisia iäkkäitä muistelijoita ovat hienon pienen kokoelman muutkin minäkertojat.

Kokoelman kuudesta novellista ensimmäinen ja viimeinen, Jouluaatto ja Huvila myytävänä, on julkaistu tietämäni mukaan ainakin ruotsiksi jo aiemmin, mutta nyt ne ilmestyvät uudelleen muokattuina. Niitä lyhyemmät ja keskitetymmät neljä novellia ovat uusia.

Uusimmissa novelleissa kirjailija etenee taiturillisesti lopussa tulevaa yllätystä kohti, kehysnovelleissa rakenne on hajanaisempi. Sirpaleisuus tuntuu kuitenkin hyvältä. Lukeminen on haasteellista ja novellit jäävät mietityttämään pitkäksi aikaa.

BARGUMIN NOVELLIEN minäkertojat ovat kaikki miehiä. He ovat kokeneet elämässään menetyksiä mutta sopeutuneet niihin. Ihminen - - tottuu, se on sovinnollisin piirre ihmisen elämässä. Haikeutta tottuminen ei kuitenkaan karkota.

Päähenkilöt ovat yksi toisensa jälkeen joutuneet petetyiksi tai hylätyiksi. Vaimo on lähtenyt toisen matkaan, muuttanut pois tai kuollut, eikä elämä uuden kumppanin kanssa tunnu samalta. Avausnovellin mies miettii: Naisista on olemassa paljon ihmeellisiä käsityksiä, kuten että he muka olisivat erityisen empaattisia, helliä, huomaavaisia, ymmärtäväisiä ja solidaarisia. Pötypuhetta. Mutta hyviä lähtemään he ovat.

On totta, että novellien naiset ovat omatahtoisia, päättäväisiä ja levottomia, mutta että syy eroihin olisi ainoastaan heissä, ei-ei. Bargumin novellien koukuttavuus on juuri siinä, miten hienovaraisesti kirjailija esittelee ikämiestensä sisintä ja heidän osuuttaan - lue: passiivisuuttaan - etääntymisiin ja hyvästeihin. Tuntuu, kuin miehet muistelisivat siististi sujuneita eroprosessejaankin vähän ylpeinä siitä, että suostuivat järjestelyihin niin lauhkeasti, miltei välinpitämättömästi.

Kehumista heidän sosiaalisissa taidoissaan ei ole juuri lastenkaan suhteen. Missaat pointin, faija, sanoo poika isälleen novellissa Sylvian joulu, ja samoin taitaa ajatella yksinhuoltajaisästään myös ministeritytär novellissa Hautausmaa.

PIENTEN LASTEN kanssa hukassa ovat lähes kaikki novellien aikuiset. Ja päinvastoin. Lasten maailman kuvaajana Bargum on yhtä suvereeni kuin vanhojen miestensä sielunelämän luotaajana.

Lapselle aikuisten elämä näyttäytyy "monimutkaisena väkkäränä". Lapset eivät ikinä tiedä, mitä aikuiset oikeasti tekevät. - - Lapset näkevät ainoastaan kuoren, pinnan, jonka aikuinen kääntää heitä kohti, miettii Jouluaaton minäkertoja muistellessaan uskottoman äitinsä kummallista käyttäytymistä. Kun aikuiset eivät ymmärrä tai pysty selittämään tekemisiään, sanotaan vain: Ymmärrät kyllä sitten kun olet vähän isompi.

Ei ihme, että tällä tavalla ulkopuolelle jätetyt lapset, novelleissa he ovat kaikki poikia, omaksuvat kuin itsestään sivullisen roolin ja pysyvät vaitonaisina tarkkailijoina ikämiehiksi saakka. Näin Bargum rakentaa psykologisesti relevantin syy- ja seuraussuhteen päähenkilöidensä lapsuuden ja nykyhetken välille.

Sama pätee novellien naisiin. Kun novelleissa esiintyvät tytöt - eli tulevat naiset - ovat jo lapsesta lähtien aktiivisia ja puoliaan pitäviä, se luonnistuu heiltä aikuisinakin. Kannattaa lisäksi huomata, että kertojilla ei tunnu olevan mitään sitä vastaan.

Huvila myytävänä -novellin Ingrid kiusaa perheeseensä tilapäisesti sijoitettua itseään nuorempaa sukulaista minkä ehtii, mutta muistelijan tunteet kiusaajaansa kohtaan ovat arvoituksellisen ambivalentit, ja Hautausmaa-novellissa kertojan Hedvig-tyttären kaihtelematon kummastelu tekee vaimonsa tuhkia hautaavalle isälle hankalasta tilanteesta helpottavan arkisen ja hallittavan.

ONNEN HETKIÄ kertojien lapsuusmuistoista löytyy harvakseltaan ja silloinkin perheen ulkopuolisten tarjoamina. Novelleihin ripotellut muistikuvat ovat paljolti jokapäiväisiä sattumuksia, pikku haavereita ja käsittämättömiä, askarruttamaan jääneitä tilanteita, sellaisia, jonka kaltaisia lukijakin muistaa omasta lapsuudestaan.

Alkuun ne saattavat vaikuttaa merkityksettömiltä, mutta muistamista ja unohtamista erittelevään tekstiin juuri niillä luodaan toden tuntu. Jouluaatto-novellissa muistoja verrataankin tiheäsilmäiseen verkkoon: mitä siihen tarttuu ja mitä luiskahtaa läpi, sille ei muistelija mahda mitään.

Ainoa varma asia muistin toiminnasta on, että tuskan muistaa, väittää kertoja Saksalaisessa rouvassa, ja ajatus todentuu novellissa toisensa perään. Menetyksistä ja kipeistä muistoista huolimatta Bargumin kokoelma ei ole synkkä, korkeintaan surumielinen, ja usein hankalia tilanteita  keventää hyväntahtoinen huumori.

Jouluaatossa kirjailija levittää sitä yhdellä ainoalla sanalla Älbört, Saksalaisessa rouvassa se heiluttaa häntäänsä kääpiöpinserinä. Huvila myytävänä -novellissa minua huvittavat groteskit sivuhenkilöt ja Kirkkaankeltaisessa villatakissa minäkertojan sympaattisen koomiset itsetunto-ongelmat.

OLEN AINA PITÄNYT Johan Bargumin näennäisen yksinkertaisesta ja havainnollisesta mutta samalla salaviisaasta kertomatavasta, jossa tavallisen elämän takaa nousee jatkuvasti esiin monenlaista mietittävää ihmisen ja hänen sosiaalisten suhteidensa konstikkuudesta. Niin tapahtuu myös Ikämiehiä-kokoelmassa, ja siksi Bargumin vanhojen miesten seura tuntuu niin mukavalta.

Johan Bargum. Kuva: Niklas Sandström