Riitta Jalonen: Omat kuvat


Hyvästijättö fiktiolle?


Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi 2022. 164 s.


Jostain muistot tulevat, ne haluavat esille ja päivänvaloon. Niillä ei ole suunnitelmaa, ei aikataulua, mutta kirjoittamalla yritän saada niistä otteen.

Riitta Jalosen (s. 1954) Omat kuvat on vaikeasti määriteltävä teos. Kirjailija kirjoittaa siinä itsestään, elämästään ja kirjoittamisestaan, mutta elämäkerta se ei ole eikä muistelmakaan. Jalonen kuvaa siinä kirjojensa taustoja ja syntyprosesseja mutta siinä määrin fiktiivisesti, että vanhaan luentosarjaankaan Miten kirjani ovat syntyneet en sitä sijoittaisi.

Lisäksi Omat kuvat vetoaa hämmästyttävän voimakkaasti tunteisiin. Romaaneissa kirjailija pystyy pysyttelemään lukijaltaan aika lailla näkymättömissä, jos niin haluaa. Fiktio on suoja, kirjoittaa Jalonen. Omissa kuvissa hän kuitenkin astuu esiin varsin avoimesti ja hänen uskoutumisensa tekee melkein kipeää.


JALOSEN TUOTANTO on niin laaja, etten muista, mitä kaikkea olen häneltä lukenut sitten hänen esikoisteoksensa Enkeliyöt (1990). Jalonen ei mainitse niitä Omissa kuvissaan itsekään juuri muutoin kuin luettelemalla päähenkilöidensä nimiä: Vilja, Säde, Elisa, Elisabet, Aura... Lukiessa huomaan kuitenkin usein liikkuvani jonkin sellaisen äärellä, joka tuntuu tutulta, vaikka en osaisi sitä heti tarkasti paikantaakaan.

Parhaiten mielessä ovat tietysti Jalosen uusimmat romaanit Kirkkaus (2026) ja Tanssikaa! (2019). Uusiseelantilaisen Janet Framen (1924-2004) elämään pohjautuvasta Kirkkaus-romaanistaan Jalonen kertoo suoraan:

Pikkuhiljaa Janet Frame töytäisi minut kohti omaa elämääni ja sisimmästäni syntyi vahvoja mielikuvia, jotka siirtyivät jo kuolleelle kirjailijalle. Romaaniin virtasi sanoja omista särkyneistä kohdistani. Paikkasin hänen elämäänsä ja omaa elämääni samanlaisilla kankailla enkä erottanut kahta ihmistä toisistaan.

Samanlaisen yhdentymiskokemuksen kirjailija liittää muihinkin päähenkilöihinsä. Hän määrittelee heidät sukulaissieluikseen tai sielunsa erilaisiksi ilmentymiksi, ja Omien kuvien  alussa Jalonen kertoo yrittäneensä aina kulkea fiktiivisten henkilöidensä avulla kohti sielun omaakuvaa.

Jalosen kohdalla ei siis ole kyse vain kirjoittamisprosessin aikaisesta vahvasta mutta ohimenevästä samastumiskokemuksesta vaan itsensä etsimisen pitkästä ja jatkuvasta prosessista.


RIITTA JALONEN kirjoittaa romaaninsa ensimmäiset versiot aina käsin muistikirjoihinsa. Monilla eri käsialoilla syntyneet tekstit todistavat, että niiden kirjoittaja ei ole vain yksi vaan yhdessä ihmisessä on piilossa monta ihmistä.

Jo Kirkkaus-romaaninsa jälkisanoissa kirjailija kertoi toisesta hänelle ominaisesta kirjoittamiseen liittyvästä kokemuksesta: jossain vaiheessa romaani alkaa syntyä omalla painollaan, kuin se olisi istutettu etukäteen sisälleni.

Omissa kuvissa Jalonen kirjoittaa samasta tapahtumasta seuraavasti: Kun kirjoitin [Kirkkaus-romaania], käsiala hoippui, sanat putosivat paperille vauhdilla, joku työnsi niitä esille tyhjästä, eikä minun tarvinnut muuta kuin totella ja pitää kynää kädessä. Prosessi vaikuttaa mystiseltä mutta on hyvin ymmärrettävä, kun alitajunta on jo pitkään tehnyt pohjatyötä kirjoittajan sisimmässä.

Jalonen sanoo jo alakouluikäisenä tienneensä, että hänestä tulee isona kirjailija, ja Omissa kuvissaan hän tunnustaa, että kirjoittaminen on ollut hänelle elämää ylläpitävä voima. Kun kirjailija kertoo kohtaamistaan sairauksista ja menetyksistä, hän tekee sen niin koskettavasti ja kauniisti, ettei jää epäilystäkään kirjoittamisen ratkaisevasta osuudesta särkymien paikkaustyössä.

Kirjan tuokiokuvat lapsuudesta, muistot pikkuveljestä ja hänen menetyksestään, kuvaus isän kuolemasta ja kirjailijan omat sairastumis- ja sairaalakokemukset herkistävät myös lukijan aistit. Usein tuntuukin siltä, kuin oleilisi itse samassa fyysisessä ja psyykkisessä tilassa kertojan kanssa.


OMISSA KUVISSA käsitellään paljon luopumista, mutta Jalosen kuvaamana suru ei tunnu mahdottomalta kantaa. Sitä paitsi sen vastapainoksi on tarjolla välähdyksiä toipumisesta, selviytymisestä, vapautumisesta ja valosta.

Kaiken kerrotun kehyksenä on kirjailijan matka Sveitsin Davosiin Thomas Mannin Taikavuori -romaanin maisemiin. Nuorena tuberkuloosipotilaana kirjailija on samastunut voimakkaasti Taikavuoren parantolaelämään, ja nyt hän saapuu sinne paitsi muistojen vuoksi, myös selkiyttämään ajatuksiaan ratkaisevasta elämänmuutoksesta.   

Kirjailija suunnittelee jättävänsä fiktion kirjoittamisen. Hänellä on suunnitelmalleen perustelu, eikä kysymys ole suinkaan kaikenlaisen kirjoittamisen lopettamisesta. Silti ajatus mietityttää häntä itseäänkin. Kirjoittaja seisoo ulkona lumipyryssä ja ajattelee: Tällaistako sitten on, kun ei enää kirjoita; että ruumiista otetaan tunto pois.

Vaikka miten ymmärrän ja arvostan Jalosen perusteluja ja päätöstä, lukijana toivon salaa, että Omat kuvat ei olisi Riitta Jalosen hyvästijättö fiktiolle. 

Riitta Jalonen. Kuva: Marjaana Malkamäki



 








Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pirkko Saisio: Passio

Meri Valkama: Sinun, Margot

Delia Owens: Suon villi laulu