Kirjareppu

  Anni Swan - nainen, äiti ja kirjailija  Riitta Konttinen: Tarinankertoja. Anni Swanin elämä. Siltala 2022. 437 s. Tottisalmen perillinen, Iris rukka, Pikku pappilassa, Ollin oppivuodet... Muistan hyvin Anni Swanin Koottujen kertomusten kansikuvatkin, niin hartaasti näiden nuortenkirjojen uusia painoksia luettiin ystäväpiirissäni 1950-luvun alussa. Ennen nuortenkirjoja  Anni Swan  (1875-1958) oli kuitenkin ehtinyt jo meritoitua satukirjailijana ja julkaissut useita satukokoelmia. Silti tuotteliaan kirjailijan elämä ei ollut vain tarinointia. Tietokirjailija ja taidehistorioitsija Riitta Konttisen (s. 1946) Anni Swanista laatima elämäkerta Tarinanakertoja  kertoo niin monitoimisesta naisesta, että hänen tarmoaan ja ehtivyyttään ei voi kuin ihmetellä. KIRJAILIJAN LÄHTÖKOHDAT olivat harvinaisen suotuisat. Swanin perhe osoittautuu tyttöjen kouluttamisen malliesimerkiksi. Anni Swanin syntyessä perheessä oli jo kuusi tytärtä, ja "samaa sorttia" tuli Annin jälkeen vielä kaksi, mu

  Minä syytän...!  Édouard Louis: Kuka tappoi isäni (Qui a tué mon père, 2018). Suom. Lotta Toivanen. Tammi 2022. 76 s. Kolmannessa suomennetussa teoksessaan  Kuka tappoi isäni ranskalainen Èdouard Louis  (s. 1992) hyökkää vallanpitäjien väärinkäytöksiä vastaan samalla kiihkeydellä kuin maanmiehensä Émile Zola aikanaan ns. Dreyfusin tapauksessa . Zolan 1898 julkaistun syytekirjelmän  J'accuse...! Minä syytän...! kohteena olivat keksittyjen todisteiden tehtailijat. Louis heristää nyrkkiä 2000-luvun ranskalaispoliitikoille ja vaatii heitä tilille isänsä kohtalosta. Édouard Louis on kirjoittanut isästään jo omaelämäkerrallisessa esikoisromaanissaan  Ei enää Eddy (suom. 2019), eikä suinkaan silloin lämpimästi.  Herkkä, tyttömäinen ja koulumenestyksestään huolehtiva poika on  oppimattomalle, juopottelevalle ja tappelevalle työläismiehelle häpeä ja kauhistus. Tosi mies ei piittaa koulutuksesta, vaan rettelöi ja rähinöi, iskee naisia ja vihaa homoja ja maahanmuuttajia.  Pääsy Pariisiin o

  Kirjeitä Atlantin taakse jääneelle tyttärelle Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen (Vänd om min längtan, 2016). Suom. Vappu Orlov. Tammi 2022. 200 s. Ajattelin -- että meidän pitäisi kertoa omat tarinamme toisillemme. Ajattelin, että juuri sen avulla me ehkä pysymme elossa että saamme kerrotuksi asioita toisillemme,  miettii kuolemaansa lähestyvä Maria Alina Rönnblom pohjalaisen Ann-Luise Bertellin (s.1971) vastasuomennetussa romaanissa Ikävän jälkeen . Punaisessa, ikuisesti keskeneräisessä mökissään Vöyrillä asustava vanhus ei juuri muita eläviä tapaa kuin päivittäin käyvän kodinhoitajan, Somaliasta tulleen Ramyn. Ramyn kanssa on kieliongelmia, mutta Dallas-sarjan J.R.Ewingin seurassa kommunikointi onnistuu paremmin, tunnistaahan Kanadassa siirtolaisena ollut Maria vielä hyvin amerikkalaisten tavat ja puheet. Bertellin äidinäidin vaiheisiin pohjaava romaani ilmestyi ruotsiksi 2016 ja on kirjailijan Botnia-sarjan avausteos. Kirja  sai aikanaan Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon mutta

  Voi Elizabeth, että tykkään tyylistäsi!  Elizabeth Strout: Voi William! (Oh William! 2021). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2022. 226 s. Yhdysvaltalainen Elizabeth Strout  (s. 1956) palaa uusimmassa romaanissaan Voi William! kahdessa aiemmassa teoksessa esiintyneen päähenkilönsä Lucy Bartonin pariin. Ensitutustumiseni New Yorkiin asettuneeseen kirjailijaan Lucyyn tapahtui romaanissa Nimeni on Lucy Barton ( suom. 2018), ja sen jälkeen Lucy esiintyi kertomuskokoelmassa Kaikki on mahdollista  (suom. 2019). Stroutin toinen tuttu sankaritar on Olive Kitteridge. Hän on päähenkilönä romaaneissa Olive Kitteridge (suom. 2020) ja Olive, taas (suom. 2021) ja sivuroolissa Stroutin esikoisteoksessa Pikkukaupungin tyttö (suom. 2001/2020). En kuitenkaan puhuisi Stroutin yhteydessä varsinaisista trilogioista. Elizabeth Strout ei kerro päähenkilöidensä vaiheista tiukan kronologisesti vaan näyttää, mitä heille kuuluu. Hän paljastaa henkilöidensä elämää pienin otoksin sieltä täältä heidän menneisyydes

  Lyhyt oppimäärän nykytaidemusiikin kummallisuuksiin  Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa. Atena 2021. 269 s. Kuulun juuri niihin ihmisiin, joista nykytaidemusiikki kuulostaa usein kummalliselta, pitkästyttävältä ja monesti suorastaan rumalta. Kuuntelen mielelläni RSO:n konsertteja musiikkitalosta - kiitos ylen - ja yritän silloin parhaani mukaan suhtautua uteliaana myös tarjolla oleviin nykysävellyksiin, mutta kieltämättä varsinaisen nautinnon saan yleensä illan klassisesta osuudesta. Kun suosittelun innostamana tartuin äskettäin säveltäjä  Osmo Tapio Räihälän  (s. 1964) viime vuonna Finlandialla palkittuun tietokirjaan  Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa, minulle alkoi selvitä, että ongelman ydin on odotuksissani. Yritän kovasti etsiä nykytaidemusiikista jotain sellaista, jota olen tottunut löytämään ns. vanhoilta mestareita, esimerkiksi säännöllistä pulssia, melodioita, havaittavia teemojen kehittelyjä ja selkeitä rakenteita. Kun sellaisia ei löydy, alan nopeasti