Kirjareppu

  Perhedraamaa peruutusvaihteella  Alex Schulman: Eloonjääneet (Överlevarna, 2020). Suom. Jaana Nikula. Nemo 2021. 288 s. Ruotsin eturivin kirjailijoihin luokitellun  Alex Schulmanin  (s. 1976) aiemmat romaanit ovat olleet vahvasti autofiktiivisia ja kertoneet hänen vanhemmistaan, vaimostaan ja isovanhemmistaan. Suomeksi niistä on ilmestynyt äidin alkoholismista kertova  Unohda minut  (suom. 2017) ) ja isovanhempien tulehtunutta suhdetta purkava  Polta nämä kirjeet (suom. 2020). Tänä vuonna suomennoksensa saanut Eloonjääneet on kirjailijan mukaan hänen ensimmäinen fiktiivinen romaaninsa, vaikka siitäkin löytyy yhtymäkohtia hänen lapsuusperheensä vaiheisiin. Schulmanin romaanitaidetta on kovasti hehkutettu arvosteluissa ja blogeissa, mutta jostain syystä se ei edelleenkään saa minua varauksetta valtoihinsa. Siitä huolimatta suosittelen uusintakin romaania lämpimästi lukulistoillenne. Kohderyhmäläisyys selviää vasta kokeilemalla, ja Schulmanin kieli ja tyyli ja Jaana Nikulan erinomainen

  Uppoavien unelmien kavalkadi   Pertti Lassila: Venetsia. Teos 2021. 271 s. Essi päätti, että rakkauden säde oli paras unohtaa. Se oli ollut nuoruuden hupsutusta. Tauno oli tavallinen mies, ja hän itse oli tavallinen nainen. Ei heistä tarvinnut romaania kirjoittaa. Jos he viihtyivät keskenään ja tulivat hyvin toimeen, se riitti. Pertti Lassila  (s. 1949) on kuitenkin toista mieltä kuin Essi-niminen henkilö hänen uudessa romaanissaan Venetsia.  Lassila kirjoittaa ihan tavallisista ihmisistä ja heidän tavallisesta elämästään ja saa silti kiinnostumaan romaanistaan. Osin syynä on Lassilan persoonallinen, lakoninen kerrontatapa, osin se, että hänen ihmisistään löytää niin paljon itseään, että lakkaa haikailemasta jännittävän juonen perään ja alkaa miettiä omaa olemistaan. Olen aina pitänyt Lassilan pohdiskelevasta tyylistä. Runsaasti aforistisia tiivistyksiä sisältävä kerronta on nytkin parhaimmillaan luettuna, vaikka äänikirjojen suosio kasvaa. Perusviritykseltään  Venetsia on kuitenkin