Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

 

Vastaisku tarinallisuudelle 

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021. 379 s.

Pidin kovasti Jukka Viikilän (s. 1973) vuonna 2016 Finlandialla palkitusta romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista. Pari vuotta myöhemmin kirjailijalta ilmestyi viihteellisempää lyhytproosaa nimellä Suomalainen vuosi. Edeltäjiinsä verrattuna Viikilän uusin teos Taivaallinen vastaanotto yllättää mutta on tarkemmin ajateltuna myös linjassa niiden kanssa. Vaikuttaa nimittäin siltä, että Viikilä on enemmän fragmenttien kuin suurten kokonaisuuksien kirjoittaja.

Taivaallisen vastaanoton kansiliepeessä kerrotaan kirjan olevan tuhannen aiheen ja henkilön romaani, jossa on vahva omakohtainen ydin. Se on kommentaari, tutkimus, sanasto, palaute ja Google-haku, villi selitysteos sekä moniääninen kertomus lukevista helsinkiläisistä eli varsinainen runsaudensarvi. Ja onhan se.

ROMAANINSA OMAKOHTAISUUTTA Viikilä ei yritäkään peitellä, vaikka nimeää päähenkilönsä Jan Holmiksi. Holmin kirjallinen ura ja siviilielämän käänteet ovat samanlaisia kuin Viikilällä. Myös Holm on ollut avosydänleikkauksessa ja ryhtynyt siitä selvittyään kirjoittamaan Taivaallinen vastaanotto -nimistä, vastikään ilmestynyttä romaania.

Ihan tavanomaisesta autofiktiosta ei kuitenkaan ole kyse. Viikilä antaa Holmilleen äänen lähinnä tämän romaanista lainatuissa katkelmissa. Valtaosin Viikilän Taivaallinen vastaanotto koostuu puheenvuoroista, joissa elämäänsä ja ajatuksiaan esittelee suuri ja kirjava joukko vain etunimeltä mainittuja ihmisiä. Samalla he kommentoivat Holmin romaania eli edustavat Holmin "Taivaallisen" vastaanottoa.

Monologipätkät ovat välillä hyvinkin arkisia, jopa joutavanpäiväisiä, kunnes taas jokin mielipide tai aforistinen tiivistys pysäyttää topakkuudellaan, hupaisuudellaan, terävyydellään tai jonkinmoisella tuttuudellaan. Aiheista ja teemoista erottuvat kirjallisen luomistyön ja Holmin romaanin tulkintojen lisäksi parhaiten parisuhteet, rakkaus ja kuolema, ja puhujista muutamat pääsevät ääneen sen verran useasti, että heitä voi aiheellisesti pitää jonkinlaisina sivuhenkilöinä.

Perinteistä romaania kaipaaville Taivaallinen vastaanotto saattaakin olla pettymys. Ei alkua, keskikohtaa eikä loppuratkaisua. Ei selkeää sankaria, päämäärää eikä jännitettä ylläpitäviä vastuksia. Ei tarinaa vaan varsin samanlaisena jatkuvaa ja vähin erin pitkästyttäväksi käyvää porinaa.

Mutta onneksi myös runsaasti vinoa huumoria! Siitä sitten nautinkin täysin siemauksin ja erityisesti, kun liikuttiin kirjallisuuden kentällä.

HELSINGIN SANOMIEN (29.8.2021) haastattelussa Viikilä kertoo pyrkineensä kirjoittamaan tarinan sijasta mahdollisimman kevyen, helppolukuisen romaanin. Hän puhuu yleisön kannalta "vähemmän työläästä" kirjasta.

Taivaallinen vastaanottoa on mahdollista lukea kuin viihdelehtiä. Kieli on tehokasta ja joutuisaa, eikä lukeminen vaadi juurikaan keskittymistä eikä syventymistä. Pelkkä selaileminenkin on sallittua. Olen samaa mieltä kuin MIRVA, yksi romaanin puhujista, että Holmin/Viikilän romaanin voi niin halutessaan aloittaa mistä kohden tahansa ja annostella mielensä mukaan. Ei tarvitse muistella vanhoja tapahtumia eikä pähkäillä tulevia. 

Toisaalta tarinallisuuteen tottuneena aloin ohjeistuksesta huolimatta aika nopeasti etsiä fragmenteista edes jonkinlaista lineaarisuutta ja kokonaisvaltaisuutta sekä muunkinlaista pyrkimystä kuin muodon rikkomista ja lähes tulkoon kaiken mielessä risteilevän sanoittamista. Ja silloin lukemisesta alkoi tulla - työlästä!

Mietin, otinko lukemisen liian vakavasti, kun olisi pitänyt vain heittäytyä ja huvitella. Tai "pällistellä", Helsingin Sanomien kriitikkoa lainatakseni.

Sillä katkelmallisuudessaan ja kirjavuudessaan Taivaallinen vastaanotto on kuin onkin silti looginen kokonaisuus. Omaan harkittuun estetiikkaansa ja järjestelmällisyyteensä sekin nojaa.

Niinpä se saattaakin olla toisenlaista luettavaa kaipaaville virkistävä kokemus. Se, onko Viikilän metodi kuitenkaan suuren yleisön mieleen, on sitten jo toinen juttu.

Jukka Viikilä. Kuva: Jonne Räsänen