Ágota Kristóf: Iso vihko, Todiste ja Kolmas valhe

 Ankara trilogia sietämättömästä todellisuudesta

Ágota Kristóf: Iso vihko (Le Grand Cahier, 1986) Suom. Anna Norman. Tammi 2022. 198 s.

Ágota Kristóf: Todiste (La Preuve, 1988). Suom. Ville Keynäs. Tammi 2023. 192 s.

Ágota Kristóf: Kolmas valhe (Le Troisième Mensonge, 1991). Suom. Ville Keynäs. Tammi 2023. 163 s.

- - joka ei kirjoita mitään on hukassa, hän on käynyt maan päällä jättämättä itsestään minkäänlaista jälkeä.

Näin väittää kirjakauppias Victor unkarilaissyntyisen Ágota Kristófin (1935-2011) romaanissa Todiste. Todiste on keskimmäinen osa trilogiasta, jonka muut osat ovat Iso vihko ja Kolmas valhe.

Ison vihkon ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi jo 1988. Toisen ja kolmannen osan suomennokset saatiin vasta viime vuonna. Romaanit toimivat myös itsenäisinä, mutta kokemus on ihan toisenlainen, kun lukee ne kaikki peräjälkeen.

Ágota Kristóf pakeni Unkarista miehensä ja pienen lapsensa kanssa vuoden 1956 kansannousun aikaan Itävallan kautta Sveitsiin ja ryhtyi kirjoittamaan ranskan kielellä. Hänen maailmanmaineeseen noussut romaanitrilogiansa kertoo kaksospoikien kohtaloista, mutta sen tapahtumat ja tunnelmat nousevat kirjailijan omista kokemuksista, ja sen tyyliin on vahvasti vaikuttanut kirjoittamisen kielen vaihtuminen unkarista ranskaksi.

ENSIMMÄISESSÄ OSASSA  Iso Vihko kertojina ovat molemmat pojat me-muodossa. Poikien nimiä ei mainita edes romaanin lopussa, jossa toinen heistä lähtee maasta ja toinen jää.

Todisteessa pojilla on jo nimet, toistensa anagrammit Lucas ja Claus, ja romaani kertoo maahan jääneen viisitoistavuotiaan Lucasin elämästä ulkopuolisen kertojan avulla. Kun näkökulma viimeisessä osassa Kolmas valhe jälleen vaihtuu, kertoja on reilusti keski-ikäinen Claus, joka on palannut kotikaupunkiinsa etsimään kaksosveljeään.

Ymmärrän hyvin, että lukijat ovat kiitelleet erityisesti Isoa vihkoa. Juonitasolla tapahtuu monenlaista hurjaa ja odottamatonta, ja romaanin tyyli on kiinnostava. Luvut ovat lyhyitä ja napakasti otsikoituja, mutta myös lauseet ovat lakonisia: Tulemme Suuresta kaupungista. Olemme matkustaneet koko yön. Äitimme silmät ovat punaiset.

Ison vihkon alussa äiti tuo kymmenvuotiaat kaksospoikansa turvaan sodalta Isoäidin taloon rajan pintaan Pienen kaupungin laitamille. Isoäiti on kuitenkin kaikkea muuta kuin siivo ja herttainen vanhus. Häntä epäillään miehensä murhaajaksi ja kutsutaan Noidaksi. Mieleen nousevat Grimmin sadut ja alkuperäisten kansansatujen sensuroimaton väkivaltaisuus.

Romaanissa on perverssiä seksiä ja paljon väkivaltaisia kuolemia, mutta ne kuuluvat sekasortoiseen sodan maailmaan. Usein pojat tirkistelevät tapahtumia piilosta, mutta monesti he ovat niissä myös osallisia.

Kaikkien kauniiksi kehumat kaksoset eivät kuitenkaan tunnu olevan millänsäkään hyväksikäytöstään. Heidän käsityksensä oikeasta ja väärästä on vasta kehittymässä, ja sota on muutenkin sotkenut moraalikoodiston.

Kaksosilla on toisensa, he osaavat pitää puolensa, ja he ovat ikäistään älykkäämpiä. He kieltäytyvät tuntemasta mitään ja opettelevat kestämään kipua mm. omaehtoisin paasto- ja julmuusharjoituksin. 

KAKSOSTEN TÄRKEIN SELVIYTYMISKEINO on opiskelu ja kirjoittaminen. Isoon vihkoon he tallentavat tapahtumia kuin päiväkirjaan, mutta ehdottoman rehellisesti ja todenmukaisesti. Meidän on kuvattava sitä mikä on olemassa, mitä näemme, mitä kuulemme, mitä teemme. Ei tunteita, ei arvottamista, ei vertailua. Vain yksinkertaista, täsmällistä ja objektiivista havainnointia ja kieltä.

On selvästi kyse kirjailijan omasta metodista. Halu kirjoittaa kokemuksistaan mahdollisimman viileästi ja kantaa ottamatta voi olla ainoa keino sietää niiden kipeys, mutta tyyli lienee myös pakon sanelema: uusi, vieras kieli ei taivu mihin tahansa. Ja sitä paitsi kaksosten vasta syntymässä olevaan kirjalliseen ilmaisuun niukkuus sopii erinomaisesti.

Kun kirjailija trilogian toisessa osassa Todiste keskittyy kuvaamaan isoäidin taloon yksin jääneen Lucasin vaiheita, sadunomaisuus haihtuu ja alan lukea romaania paljolti psykologisena.

Veljen lähtö ajaa Lucasin syvään masennukseen, mutta kun ystävällinen vihanneskauppias auttaa hänet alkuun, hänen elämänsä alkaa sujua ja siihen ilmaantuu uusia ihmissuhteita. Vaikka hän edelleen kieltäytyy ilmaisemasta tunteitaan, hän pystyy kuitenkin kiintymään joihinkin ihmisiin ja toimimaan kelvollisesti lähimmäisiään kohtaan.    

Hän ottaa luokseen asumaan yksinäisen nuoren naisen vauvoineen, huolehtii apua tarvitsevasta papista, ystävystyy omalla erikoisella tavallaan kirjakauppiaan ja puoluevirkailijan kanssa ja kohtelee hyvin itseään huomattavasti vanhempaa rakastajatartaan ja vammaista kasvattipoikaansa.

Hänen toimintansa on rationaalista, mutta lämpö hänen elämästään puuttuu, ja eheys. Ilman veljeään hän on sisimmässään yksin, murtunut ja surullinen.

SIINÄ MISSÄ ISO VIHKO kertoo lapsista sodan jaloissa, Todiste kuvaa elämää miehityksen ja totalitarismin ikeessä.

Romaanin sivuhenkilöt ovat myötäänsä tavalla tai toisella diktatuurin uhreja ja elävät jatkuvassa valheen ja varuillaan olon tilassa. Lucas kuitenkin, vaikka ei halua luopua totuudesta ja rehellisyydestä, jätetään rauhaan, kun hän omaksuu vastustelematta "idiootin" roolin.

Kansanjoukkoihin kohdistuva vallankäyttö kuvataan Todisteessa yhtä lakonisesti kuin kaksosten Isossa vihkossa kokema ja näkemä yksilötason väkivalta.

Esimerkiksi maassa puhkeavan kansannousun (vrt. Unkariin) tukahduttamisen Kristóf kuvaa vain parilla kolmella rivillä tosiasioita: - - pidätyksiä, vangitsemisia, häviämisiä, teloituksia. Kaksisataatuhatta asukasta pakenee maasta paniikin vallassa. Muutaman kuukauden päästä hiljaisuus, rauha ja järjestys ovat palanneet. - Irvokasta ja järkyttävää.

Lohtua trilogiassa tarjoavat lähinnä kirjoittaminen ja kirjat, sikäli kuin ne välttyvät tuhoamiselta. Jokaisessa osassa kaupungin kirjakauppa on kuin majakka, vaikka sen tarjonta hiipuu hiipumistaan. 

Kiinnostavaa on, että samantapaista vajetta vaikuttaa syntyvän myös Lucasin Clausia ajatellen kirjoittamissa muistiinpanoissa: poistoja, korjauksia, supistuksia. Ettei vain menisi aivan ymmärtämättömäksi koko teksti, pelkää muuan hänen ystävistään.

LUKIJAN KANNALTA MYSTISIMPIÄ ovat jatkuvasti lisääntyvät ja erityisesti Kolmannessa valheessa yleistyvät epäloogisuudet ja toisin kertomiset.

Ilmenee, että edellä kuvattu ei monin osin pidäkään paikkaansa. Kun uusia muunnelmia syntyy myös henkilöiden elämästä ja kuolemasta, en enää tiedä, mitä tai ketä uskoa. Ovatko kaksosetkin huijausta? Onko toista veljeä ollut edes olemassa? 

Entä kaksosten totuuteen ja rehellisyyteen tähtäävät muistiinpanot? Onko niilläkään mitään todistusarvoa? Mihin kirjailija oikein pyrkii tällä kaiken sekoittamisella ja kyseenalaistamisella? 

Jotain kertonee kohtaus Kolmannen valheen alusta. Siinä Claus selittää kirjakauppiaalle muuttavansa kirjoituksissaan todellisuutta, kun se alkaa muuttua sietämättömäksi. Ristiriidat voivat ilmentää myös yleensä muistamisen ongelmallisuutta, varsinkin traumaattisten muistojen epäluotettavuutta.

Yhden selityksen tarjoaa kuvattu yhteiskunta: näin arvaamatonta, valheellista ja alati muuttuvaa on elämä totalitaarisessa järjestelmässä. Samalla kyse voi olla pakolaisuudesta: näin epävakaa on kodistaan ja omaisistaan eroamaan pakotetun olemassaolo ja identiteetti.

Ágota Kristófin trilogia tarjoaa runsain mitoin mietittävää ja tulkittavaa, kummallista ja kauheaa. Niin luistavaa ja omaperäistä hänen kerrontansa kuitenkin on, että sen kyytiin kannattaa heittäytyä haasteita pelkäämättä, antautuen ja myötäeläen. - Ainakin minuun Ágota Kristóf on jättänyt pitkään viipyvän jäljen.    

Ágota Kristóf. Kuva: Ulf Andersen