Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri

 

Pitkä matka raunioilta uuteen alkuun 

Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri (The Beekeeper of Aleppo, 2019). Suom. Leena Ojalatva. S&S 2021. 384 s.

Meitä on kymmenkunta tässä rähjäisessä majatalossa meren rannalla, me kaikki tulemme eri paikoista, ja me kaikki odotamme. Meidät saatetaan pitää, meidät saatetaan lähettää pois, mutta meillä ei ole enää juurikaan päätettävää.

Syyrian sisällissotaa paennut pariskunta Nuri ja Afra odottavat Etelä-Englannissa päätöstä kohtalostaan. Heidän kotinsa Aleppossa on raunioina, poikansa Sami kuollut ja perheen elannon taanneet mehiläistarhat tuhottu. Maalauksistaan tunnettu Afra on menettänyt kaaoksen keskellä näkönsä ja sulkeutunut suruunsa, eikä hänen miehensäkään ole kunnossa.

Lontoossa asuvan Christy Lefterin (s. 1980) romaanin Aleppon mehiläistarhuri aihe on tärkeä ja ajankohtainen. Se näyttää, millaista on paeta sodan jaloista, menettää läheisensä, jättää kotiseutunsa ja koko entinen elämänsä ja hankkiutua vaaralliselle matkalle kohti vierasta maata ja epämääräistä tulevaisuutta.

Kirjailija on itse Kyprokselta paenneiden pakolaisten lapsi ja työskennellyt yhden Ateenassa sijaitsevan pakolaiskeskuksen vapaaehtoisena työntekijänä kahteenkin otteeseen. Hän siis tietää mistä puhuu, vaikka kirjoittaa fiktiota.

ROMAANISSA VAIHTELEVAT kolme aikatasoa. Englannissa odottelun katkaisevat vuoroin kuvaukset Alepposta ja vaivalloinen matkanteko Syyrista kohti Eurooppaa ja Lontoota.

Kun minäkertoja Nuri kertoo pienen perheensä elämästä kukkulalla Aleppon liepeillä ennen sotaa, maailma on täynnä miellyttävää hyörinää, ääniä, hajuja ja värejä. Höyryävät ruokavadit levittävät herkullisia tuoksujaan, puutarha kylpee kukkaloistossa, mehiläiset keräävät mettä pelloilta, ja alhaalta katujen ja torien tuoksinasta taivasta kurottelevat kupolit ja minareetit. Näky on romanttinen mutta uskottava. Kuva menetetystä onnesta on harvoin realistinen.

Sota repii kaiken ja muuttaa maailman mustanharmaaksi, savunkatkuiseksi, kitkeräksi ja räjähtävän vaaralliseksi. Ensin pakoon lähtee Mustafa-serkku, Nurin liikekumppani ja paras ystävä. Afra suostuu lähtemään vasta, kun Nuri on hengenvaarassa.

Pariskunnan matkassa Syyriasta Istanbuliin, Farmakonisiin, Lerokselle ja Ateenaan ei ole enää mitään hyvää eikä kaunista. Se on epävarmuutta, pelkoa, nälkää, likaa, kurjuutta ja ahdistusta. Se on jatkuvaa piilottelua, odottelua ja salakuljettajien armoilla oloa.

Matkan vaiheista voisi kirjoittaa hyvinkin inhorealistisia kohtauksia. Lefteri tekee kyllä selväksi, mitä kaikkea matkalaiset joutuvat kohtaamaan, mutta pahimmat hyväksikäyttötilanteet jäävät lukijan kuviteltaviksi. Kyse ei ole kaunistelusta. On vain  niin, että kirjailijan päämäärään, toivon ylläpitämiseen, lähikuvat väkivallasta sopisivat todella huonosti.

ULKOISEN JUONEN RINNALLA kulkee vahvana romaanin psykologinen juoni. Psykoterapeuttina Lefteri on erityisen kiinnostunut siitä, millaisen matkan pakolaiset, romaanissa Nuri ja Afra, joutuvat tekemään sisimmässään.

Aleppon tapahtumat ovat rampauttaneet heidät molemmat. Surussaan toisiaan ennen syvästi rakastaneet puolisot ovat ajautuneet niin kauas toisistaan, että Nuri tuntee jopa inhoa sokeutunutta vaimoaan kohtaan. Onko lähentyminen vieraassa, torjuvassa ympäristössä edes mahdollinen?

Puolisoiden reaktiot ja selviytymisyritykset eroavat tyyten toisistaan. Silti molemmat vaikuttavat dramaattisuudessaankin todenmukaisilta. Erityisen tarkasti Lefteri perkaa keskushenkilönsä Nurin kokemuksia, ajatuksia ja muistoja, mutta kuin vaivihkaa paljastuvat myös Afran vaikeudet.

Jälkisanoissaan kirjailija kertoo vasta pakolaistyössä todella ymmärtäneensä kovia kokeneiden ihmisten halun kertoa tai kuvallistaa tarinansa, tulla kuulluiksi ja nähdyiksi. Kertomisen tarve ja sen toteutuminen kuvataan Aleppon mehiläistarhurissa kauniisti ja uskottavasti, ja samalla herkkyydellä kirjailija esittelee, miten tärkeäksi hädissään olevat kokevat vertaisten ja ulkopuolisten osoittamat vähäisetkin ystävälliset eleet ja sanat, pienoiskohtaamiset.

Mutta jaksaakseen eteenpäin ihminen tarvitsee vielä jotain muuta kuin myötätuntoa. Kaiken ruman ja likaisen keskellä hitunen kauneutta voi olla ratkaisevan tärkeää. Afralle sitä tarjoaa kuvien tekemisen maailma, Nurille puuhakkaiden, viisaiden ja yhteisöllisten mehiläisten muistelu ja edes yhden siivettömän yksilön hoito ja hengissä pito.

MEHILÄISTENHOITO saa romaanissa runsaasti tilaa mutta ansaitusti, sillä mehiläisillä on Nurin ja Afran tarinassa myös merkittävä symbolinen tehtävä. Symboleita, tosin aika tavanomaisia, Lefteri viljelee mieluusti muutenkin, ja romaanin lukujen vaihtumiseen hän on kehitellyt oman persoonallisen siirtymätapansa.

Toki Aleppon mehiläistarhurissa on vakavista teemoistaan huolimatta myös viihteelliset puolensa, ja paikoin ne saattavat nousta esiin liiaksikin. Kun ei kuitenkaan takerru muutamiin turhan harkituilta vaikuttaviin juonellisiin tai tyylillisiin ehostuksiin, romaania lukee kiinnostuneena ja sen kielestä nauttien.

Eikä haittaa, vaikka välillä liikuttuisi.Tunteisiin vetoava Christy Lefterin Aleppon mehiläistarhuri on hyvästä syystä. Empatiasta tuskin on nykyisessä pakolaistilanteessa liikatarjontaa.

Christy Lefteri. Kuva: Kieran Coatman