Jari Järvelä: aino a.

Piksi ja Viksi 

Jari Järvelä: aino a. Tammi 2021. 395 s.

Kun Aino Aalto (1894-1949) Jari Järvelän (s. 1966) elämäkertaromaanin aino a. lopussa tarjoaa kuolinvuoteellaan miehelleen Alvar Aallolle (1898-1976) Käpyvihkoaan eli henkilökohtaisia muistiinpanojaan, hän painottaa niiden olevan tälle Opiksi ja Huviksi. Piksi ja Viksi. Siinä on kaikki tärkeä. Kun minua ei ole, luet siitä mitä pitää tehdä.

Asetelma kertoo romaanin arkkitehtipariskunnan tosiasiallisesta työnjaosta. Maailma saa kuulla vain Alvarin neroudesta, mutta ilman Ainon mielikuvitusta, hoksottimia, käytännöllisyyttä ja mukautuvuutta Alvarin ura olisi kyllä jäänyt urkenematta.

Käpyvihko on Jari Järvelän keksintö ja Ainon näkökulmasta kerrottu romaani kaunokirjallinen luomus, mutta siinä määrin tanakoille faktoille Järvelä biofiktionsa rakentaa, että saatan kuin saatankin kehottaa lukemaan romaania samoin sanoin kuin Aino Käpyvihkoaan: sekä Opiksi että Huviksi. Piksi ja Viksi.

NIIN HILPEÄ JA LENNOKAS aino a. on, että tekee mieli korottaa se jo nyt syksyn hauskimmaksi romaaniksi siitäkin huolimatta, että ilakoinnin alla on vakavia tasa-arvokysymyksiä.

Romaanin huumori pohjaa ikivanhaan huvittamiskeinoon eli arvokkaan ja ylpistyneen nolaamiseen. Järvelän satiirissa ei kuitenkaan ole mitään ilkeää tai pahansuopaa. Alvar on puuhissaan ja puheissaan lähinnä koominen ja omahyväisyydessään ja piittaamattomuudessaankin rakastettava hahmo.

Tämmöisen miehen kanssa Aino Marsio on mennyt naimisiin, ja vaikka hän ei kuvitellut avioliittoaan näin tuuliseksi, miehen vauhdikkaista visioista ja luomisen innosta hänkin nauttii. Intuitsiooni voittaa aina traditsioonin, julistaa Alvar suurieleisesti ja antaa Ainon - onneksi - tehdä hänen sekavien ideoidensa kanssa niin kuin tämä parhaaksi näkee.

Pariskunnan dialogi toi iskevyydessään ja herkullisuudessaan mieleeni Juba Tuomolan Viivin ja Wagnerin, ja Alvarin ja Wagnerin henkilökuvistakin olen löytävinäni yhtäläisyyksiä. Kun Alvar tänään lupaa tätä ja huomenna tekeekin päinvastoin, hän sanoo teeskennellyn viattomasti: Unohdin ja katsoo Ainoa silmät suurina. Ethän ole vihainen, Mami.

Toki myös Ainon henkilökuva vetää suun hymyyn, mutta hänessä huvittavat hänen terävät huomionsa, topakat kommenttinsa ja vahva itseironiansa. Sitä ilman Alvarin kaltaisen komeljanttarin, visionäärin ja valloittajan rinnalla olisikin mahdoton elää.

VIRPI SUUTARIN HIENO Aalto-dokumentti (2020) nostaa Ainon tasavertaiseksi Alvarin kanssa. Jari Järvelä panee paremmaksi: Aino on Alvariaan lahjakkaampi ja ennen kaikea modernimpi.

Alvarin on vaikea irrottautua Egyptistään, Kreikastaan ja renessanssistaan. Kaiken pitää olla monumentaalista ja ennen näkemätöntä ja lyödä yleisö häpnaadilla. Kun Aino löytää uusia muotoja ja ideoita ympäriltään, Alvar torjuu ne ensin jyrkästi, vaikka pian esittelee niitä lennokkain sanakääntein ominaan.

Alvarille on tärkeää olla keskipiste, hurmaava seura- ja naistenmies. Aino hoitakoon talous- ja raha-asiat. Niiltä ja perheeltä ehtiessään hän toki voi harrastaa arkkitehtuuria ja toimia miehensä avustajana.

Mutta Aino tietää mitä tahtoo. Hän haluaa jo ennen naimisiinmenoaan tehdä sopimuksen: ruuat laittaa piika, lapset hoitaa hoitaja. Minä teen arkkitehdin työtä. Minä en ole orja, en kotona enkä toimistossa. Olkoon Alvar julkisivu, Aino on ideat.

SILLE, ETTÄ AINO kuitenkin arkkitehdin työssään suostuu Alvarin taustalle, tinkimään modernin naisen ideaalista, löytyy selityksensä. 

Romaani näyttää, miten torjuvasti ja vähättelevästi ensimmäisiin naisarkkitehteihin suhtauduttiin. Koulutuksestaan huolimatta naiset jäivät ilman suuria tilauksia, ja heille oli tarjolla enintään sisätilojen ja koristelun suunnittelua. Saattoi siis olla järkevää toteuttaa itseään Alvarin katveessa, rauhassa ikävältä julkisuudelta? Kun taipuu, ei taitu, on Wivi Lönnin neuvo nuorelle kollegalleen.

Ehkä Aino haluaa myös vaalia perherauhaa. Hän näkee, että kilpailuhenkinen Alvar ei kerta kaikkiaan kestä sitä, että joutuisi häviämään vaimolleen, eihän hän pysty häviämään edes leikki-ikäisille lapsilleen. Olkoon siis korkeimmalla pallilla.

Järvelän romaanissa Alvar on Ainon kolmas, aikuinen lapsi, joka raivostuttaa tuhlailullaan, valheillaan, katoamisillaan ja katumisillaan mutta jolle on kuitenkin pakko antaa anteeksi. Ja onhan Alvarin humputteluun syytä myös Ainossa. Kilpailu tilauksista on armotonta, ja perheen toimeentulosta vastaava Aino patistaa Alvaria kabinetteihin ja klubeille luomaan herrasuhteita, vaikka itse haluaisi menestyä vain ansioillaan.

PARISUHDEKUVAUS etenee tiiviisti kytköksissä pariskunnan tunnetuimpien töiden syntyprosesseihin. Kiinnostavaa tietoa on jaossa runsaasti ja erikokoisina annoksina. 

On riemastuttavaa lukea vaikkapa Alvarin Jyväskylän kauden suuruudenhulluista Akropolis-ideoista ja korkealentoisten tavoitteiden ja karun käytännön törmäyksistä Paimion parantolaprojektissa. Terijoella Aino ihastuu munuaisen muotoiseen lätäkköön ja Alvar sisäkorvan rakenteeseen, ja niin pariskunnan omimmalle muotokielelle, kaareville muodoille, on taas löytynyt lisäperusteita!

Kun kerronta välistä hetkeksi rauhoittuu, pääsen mm. seuraamaan Otto Korhosen huonekalutehtaalle kolmijalkaisen, pinottavan jakkaran syntyä, ja niin käy, että tutustuttuani Korhosen hitaaseen, intensiiviseen työskentelyyn taivuteltujen pöydänjalkojen ja tuolinselkämysten parissa tutkailen ihan uusin silmin Artekin huonekaluja ja niiden hintalappuja. 

Eniten taisin kuitenkin innostua Firenzessä San Marcon luostarissa Ainon selittäessä Alvarille Fra Angelicon Marian ilmestys -freskon tilaratkaisua: Minä haluan rakentaa tuollaisen talon. - - Kodissa sisätilan ja ulkotilan pitää sekoittua. Vaikka istuisit olohuoneessa, sinusta pitää tuntua kuin istuisit samalla puutarhassa. - Ainosta oppia, hyvät nykyarkkitehdit!

Lukijana on vilpittömän iloinen, kun Aino vihdoin pääsee suunnittelemaan omaa taloa, rakentamaan henkilökohtaista paratiisiaan, vaikka puolisoiden elämään luikerteleekin jo uusi käärme, Maire Gullichsen ja tuloaan tekee myös sota. 

JÄLKISANOISSAAN Järvelä kertoo hyödyntäneensä tapahtumien kuvauksissa paljon pariskunnan ja heidän tuttavapiirinsä kertomuksia. Alvarin tarinointitarpeen ja -lahjat huomioon ottaen kaikkea ei kannata ottaa todesta. aino a:ssa sepitteet ja liioittelu kuuluvat asiaan.

Tärkeintä on kokonaisvaikutelma. Jari Järvelä on luonut runsaasta materiaalista hauskan, värikkään ja hallitun kokonaisuuden. Jopa perinteinen umpeutuva rakenne tuntuu onnistuneelta ratkaisulta. Sen avulla kirjailija pääsee kuvaamaan Ainonsa elämän loppuvaiheet vaikuttavasti mutta lankeamatta sentimentaalisuuteen.

Jari Järvelän aino a:ssa Ainolla on nyt oma ääni, persoonallinen, puhutteleva, rohkea ja rakastettava. Minussa se resonoi vielä pitkään romaanin lukemisen jälkeen.

Jari Järvelä. Kuva: Markko Taina