Terhi Törmälehto: Taavi

 


Sankaruuden nurja puoli 


Terhi Törmälehto: Taavi. Otava 2021. 298 s.


Luulin lukeneeni sodasta jo tarpeeksi, ennen kuin sain käsiini Terhi Törmälehdon ( s. 1977) toisen romaani Taavi. Pidin kovasti Törmälehdon ensimmäisestä, helluntailaisuuteen sukeltavasta romaanista Vaikka vuoret järkkyisivät, mutta kirjailijan keväällä ilmestynyt sotaromaani menee reippaasti sen edelle.

Ihan omanlaisensa sotakirjan Taavista tekevät sen tausta ja tarkastelukulmat, kirjailijan totinen pyrkimys ymmärtää henkilöitään ja heidän elämäänsä ja kyky käsitellä heidän tunteitaan ja kokemuksiaan kielellä, joka soi ja satuttaa.


ROMAANIN NIMIHENKILÖ Taavi on 17-vuotias, kun hän karkaa kotoaan Haapavedeltä tammikuussa 1940 talvisotaan. Jatkosodassa nuori Taavi on jo veteraani ja jatkaa vihollisen harvennusta entistä kiivaammin ja pelottomammin. Asemasotavaiheessa turhautunut konepistoolimies hankkiutuu omin päin pohjoiseen Uhtuan tietämiin ajatellen, josko siellä tehtäisiin jotain sotaa ajatellen tähdellisempää kuin puukuppeja.

Taavin esikuvana on kirjailijan isoisä Mannerheim-ristin ritari Taavi Törmälehto (1922-2007), ja todellisuuteen pohjautuvat myös romaanin äidin ja veljen henkilöhahmot. Jälkisanoissaan kirjailija tähdentää kuitenkin teoksensa fiktiivisyyttä. Romaani on syntynyt kaunokirjallisuuden ehdoilla, faktatietojen, kuulopuheiden, päättelyn ja kuvittelun yhteispelinä.

Taavi Törmälehto on itse kertonut elämänvaiheistaan muistelmissaan Marskin ritarin tilitys. Terhi Törmälehdon tarkoitus on toinen: saada isoisän fiktiivisen henkilökuvan avulla selkoa ns. sotasankaruudesta. Romaani pohtii, miten tullaan sotasankariksi ja millaisia seurauksia sankarimaineesta on sekä kantajalle itselleen että hänen ympäristölleen.

Kirjailijan näkökulma on kriittinen mutta ei tuomitseva. Romaanin henkilöt ovat olosuhteiden armoilla ja pyrkivät sovittautumaan poikkeusoloihin kukin luonteensa ja vallitsevien arvojen mukaan.

Päävastuu tapahtumista on paljon haapavetisen talon kattohirsiä korkeammalla, ja vapaus valita tekemisensä oleilee kaukana varvikossa henkensä kaupalla ryömivistä sotamiehistä.


TÖRMÄLEHTO RAKENTAA romaaninsa kolmen kertojan varaan. Kotirintaman minäkertojina vuorottelevat Taavin äiti Ruusa ja neljä vuotta nuorempi veli Veikko. Taavin sotimisesta, lomailuista ja ajatuksista kertoo ulkopuolinen. Hänen kaikkitietävyytensä ja ajoittaiset päähenkilölle suunnatut repliikkinsä luovat tapahtumiin erikoista huolenpidon ja levollisuuden tuntua:

Sillä, mitä seuraavaksi tapahtuu, on kauaskantoisia seurauksia, voi on. Tänä yönä, ihan kohta, Taavi surmaa miehiä ja valloittaa konekivääripesäkkeitä, ja siitä seuraa, niin kuin maailmassa asiat ihmeellisesti seuraavat toisiaan, että sinä Taavi vielä monena yönä, monessa pitäjässä ja monella vuosikymmenellä valloitat miesten huomion ja naisten sydämet. / - - / Niin että älä huoli, jos yö on pimeä ja silta horjuu. Ne ampuvat tietysti vastaan, anna ampua. / Menehän jo, ei historia voi tapahtumattakaan jäädä.

Pääsääntöisesti romaanissa edetään kuukausi kerrallaan tammikuusta 1940 heinäkuuhun 1944. Kun kronologia katkeaa ensimmäisen kerran ja ollaan telakalla Göteborgissa 24. heinäkuuta 1967, olen vähän ymmälläni. Pian tuon yhden päivän kohtaukset alkavat kuitenkin asettua sujuvasti kontrastiin sotavuosien kanssa. Tappamisen ja sankaruuden kysymyksiin tulee uusi särmä.

Kun Taavi tappaa viimeisen kerran, hän on yksin. - - Tästä kukaan ei halua kuulla. Yhdelläkään niistä kerroista, joina häntä haastatellaan, ei kysytä tästä. Tämän vuoksi ei lapsikuoro koskaan laula eikä trumpettia soiteta. On ihan eri asia tappaa sodassa urakalla kuin kadunkulmassa yksi rähinöinyt humalainen?


OIKEASTAAN ROMAANISSA käydään sotaa kahdella rintamalla. Sitä mukaa kuin Taavin ja sotimisen välinen side vahvistuu uusilla urotöillä ja niistä leviävällä maineella, kotitilalla Ruusa-äidin ahdistus pahenee pahenemistaan ja hän alkaa vierastaa poikaansa.

Toki Ruusa on peloissaan Taavin puolesta mutta puree kielensä rikki muustakin syystä: Taas äidit ja vaimot pitkin ryssänmaata itkevät minun poikani vuoksi.

"Sankariäiti" Ruusalle Taavin urotyöt ovat viivoja virsikirjan tyhjillä sivuilla - niin ja niin monta uutta venäläistä kaatunutta -, ja kun tuska käy ylivoimaiseksi, hän huutaa sen ulos maakellarin pimeässä. Tila, perhe, evakot ja sotavangit pitävät Ruusan alituisessa puuhassa mutta eivät estä häntä miettimästä poikansa rajua ja kuohahtelevaa luonnetta ja omaa osuuttaan sen syntyyn.

Tuhosiko sota minun lapseni, vai teinkö minä lapsen, joka on sodassa kuin kotonaan? Onko hän sitä mitä on sodan vuoksi - - vai astuiko hän sotaan niin kuin lintu pönttöön: välittämättä siitä, kuinka luonnottomaan tilaan oli tullut, kävi saman tien taloksi.

Sellainen voimanainen Ruusa on, että ainakaan minun luennassani hän ei jää hetkeksikään poikansa varjoon. Kun Taavi lepohetkinään miettiin henkilökohtaisia tuntojaan ja suhdettaan muihin sotilaisiin, Ruusan ajatukset liikkuvat monesti yleisemmällä tasolla. Silti ne ovat aina vahvasti sidoksissa konkreettiin ympäristöön ja elämään.

Nautin valtavasti Terhi Törmälehdon kielestä, sen väkevistä ja tarkoin annostelluista konkreeteista yksityiskohdista ja kielikuvista heti alkusivulta, Ruusan ensimmäisestä huudosta alkaen. Se on mullan ja nauriin ja kosteiden juurien huuto, käheä ja loputon.

Erityisen painon romaanissa saavat luonto ja sen herättämät erilaiset aistimukset, jotka samalla kertovat jotain hyvin oleellista kokijoistaan. Ruusa nauttii, kun saa kävellä avojaloin maantietä, Taavi syöksyy veteen aina kun mahdollista, ja Veikko, Veikko viihtyy parhaiten metsässä.


TAITEELLINEN VEIKKO on veljensä täydellinen vastakohta ja romaanin traagisin hahmo. Veikko saa tilaa niukimmin, mutta temaattisesti hän on erittäin tärkeä, ja juuri Veikon avulla kirjailija pääsee osuvimmin valaisemaan Taavin luonteen ristiriitaisuutta.

Tovereissaan Taavi halveksii heikkoja ja pelkureita, mutta Veikon hän haluaa pitää sodan ulottumattomissa vaikka Mannerheim-ristiinsä vedoten. Yritys epäonnistuu, ja loppujen lopuksi vaikuttaa siltä, että Taavin sotasankariudesta ei koidu kenellekään muuta kuin ikävyyksiä, kipua, häpeää ja haittaa.

Taavi on sodasta palatessaan edelleen vain neljä vuotta koulua käynyt, rahaton ja ammattia vailla oleva nuorukainen, jolla on sodan jäljiltä vanhan miehen mieli mutta pikkupojan järki. Hänellä on sirpaleita selässä, käsivarsissa ja ohimoilla eikä minkäänlaisia taitoja siviilielämää varten. Ne ovat toisia miehiä, joille sota on pelkkä seisahdus tai jopa portaat entistä parempaan elämään.

Romaanin yhteiskunnallisista kannanotoista huomioni kiinnittyi erityisesti kielellä vaikuttamisen pohdiskeluun. Miten sodasta kerrotaan? Miten sanoilla kätketään, vääristellään ja kaunistellaan asioita? Miten sodasta tehdään kunniakas ja miten siitä sen päätyttyä tehdään kauppatavaraa?

Terhi Törmälehdon inhimillinen, järkyttävä ja kaunokirjallisesti taidokas romaani Taavi on sekin sanoilla vaikuttamista. Se vetoaa tunteisiin mutta panee myös ajattelemaan. Taavista et pääse eroon olematta itsekin jotain mieltä sodasta ja sankaruudesta.

Terhi Törmälehto. Kuva: Kari Hautala

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Delia Owens: Suon villi laulu

Pertti Lassila: Venetsia

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto