Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

 



Lapsuustrauman pitkät jäljet  


Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen (Vom Ende der Einsamkeit, 2016). Suom. Raimo Salminen. Aula & Co 2021. 321 s.


Yksinäisyyden jälkeen on sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin (s. 1984) ensimmäinen suomennettu romaani. Ilmestymisvuonnaan 2016 se oli yksi Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon 12 saajasta. Palkinnoilla on tarkoitus edistää eurooppalaista nykykirjallisuutta, ja niistä päättää mm. Euroopan kirjakauppaliitto. Suomesta palkinnon sai tuolloin Selja Ahavan taidokas Taivaalta tippuvat asiat.

Palkitulta romaanilta sopii tietysti odottaa paljon, ja kansiliepeen käännös- ja myyntiluvut lisäsivät odotuksiani. Romaanin juonivetoinen ja asetelmallinen viihteellisyys oli minulle kuitenkin yllätys, niin sujuvasti kuin tarina eteneekin.


TARINAN TRAAGINEN LÄHTÖKOHTA on kiinnostava. Mitä tapahtuu kolmelle kouluikäiselle sisarukselle, kun perheen vanhemmat yllättäen kuolevat auto-onnettomuudessa? Miten nuori ihminen selviää perheensä äkillisestä menettämisestä? Millaiseksi elämä rakentuu särkyneen lapsuuden raunioille?

Romaanin kertoja Jules on onnettomuuden sattuessa kymmenvuotias. Hänen veljensä Marty ja sisarensa Liz ovat kolme ja neljä vuotta vanhempia. Orvot sisarukset joutuvat samaan ankeaan sisäoppilaitokseen, mutta luokka- ja asumisjärjestelyt erottavat ja vieraannuttavat heidät toisistaan, ja jokaisen on selviydyttävä omillaan.

Kun Marty näyttää jatkavan ympäristöstään piittaamatta omanlaistaan nörttielämää ja kaunis Liz keskittyy juhlimaan ja vaihtamaan poikaystäviä, Jules vaikuttaa olevan täysin hukassa. Jonkinlaista elämää turtaan ja kuvitelmiinsa pakenevaan kertojaan tulee, kun hän tutustuu Alvaan, luokan toiseen surutyöläiseen.

Sukulaissielut viettävät paljon aikaa yhdessä, mutta koulun päätyttyä heidän tiensä eroavat hämmentävissä merkeissä. Julesin harhailu jatkuu, kunnes Alva vuosien kuluttua ilmestyy taas hänen elämäänsä, nyt eläkeikäisen venäläiskirjailijan A. N. Romanovin vaimona. Pariskunta asuu Alpeilla, ja kun Jules kutsutaan vierailulle, on selvää, että syntymässä on kolmiodraama.


TAPAHTUMAT ETENEVÄT minäkertojan muistelemina siihen malliin, että mieleeni tulivat terapia-istunnot. Mutta vaikka romaanissa tapahtuu paljonkin pitkiä aikahyppyjä ja edestakaista ajallista liikettä, itse tarina säilyy eheänä ja hallittuna.

Rauhallinen yleisilme syntyy myös kertojan mietteliäästä kiirehtimättömyydestä. Päähenkilö pohtii paljon ajatuksiaan ja tunteitaan elämänsä eri vaiheissa ja on huolissaan suhteestaan sisaruksiinsa. Sisarusten kohtalot ja kolmikon keskinäiset välit ovatkin rakkausdraaman rinnalla romaanin toinen selkeä aihepiiri.

Sivuhenkilöiden henkilökuvat jäävät kuitenkin aika yksioikoisiksi ja heidän käytöksensä monesti oudon perustelemattomaksi, eikä erityisen syvälle päästä myöskään päähenkilön mietteissä, kun aforististen ajatusten lopputulemaksi jää, että asioita tulee ja menee ja se on vain hyväksyttävä.

Keskittämisen ja syventämisen sijasta romaanissa on runsaasti dramatiikkaa.

Kun auto-onnettomuuden lisäksi juoneen kuuluvat mm. moottoripyöräonnettomuus, itsemurha ja siihen yllyttäminen, selittämätön katoamistapaus, vanhemman täydellinen tunnekylmyys, alzheimerin tauti, syöpä, pari aborttia, lapsettomuus ja sellaisen uhka, tarina alkaa väistämättä tuntua yltiömelankoliselta. Toki kirjailija tarjoaa murheen vastapainoksi myös rakkauden, onnistumisten ja onnen sentimentoa, joten tunnekylpyjä kaipaavat: nenäliinat esiin!


SELVIYTYMISTARINA, rakkaustarina, kasvukertomus, kehitystarina... Luokitteli Wellsin romaanin miksi tahansa, pääteemana siinä on menneisyyteensä suostuminen ja oman tiensä ja itsensä löytäminen.

Kertojaa ajatellen se tarkoittaa paitsi lapsuustraumasta selviytymistä oman kutsumuksen, kirjailijuuden, hyväksymistä: Ja niin alan muokata romaaniani ja kirjoittaa sitä uudelleen. -- [Ja] vaikken ikinä saisi valmiiksi tätä tarinaa, en pysty enää lopettamaan kirjoittamista.

Yksinäisyyden jälkeen on siis tavallaan myös taiteilijaromaani. Se on kertomus siitä, miten romaanin kertojasta kypsyi romaaninsa kirjoittaja, ja siitä, miten kertoja kertoessaan elämästään samalla kirjoittaa romaaniaan.

Taiteet saavat romaanissa huomiota muutoinkin. Kirjallisuuden lisäksi esille nousevat musiikki, kuvataide, valokuvaus ja sirkustaide, ja viittauksia on sekä populaari- että korkeakulttuuriin. Välistä viittaukset tuntuvat turhan tarkoituksellisilta, mutta kieltämättä vaikkapa Rilken ja Schubertin kuolemaromantiikka sopivat romaanin henkeen.

Muistan jossain kritiikissa Wellsin romaania luonnehditun laaturomaaniksi. Puhuisin mieluummin laatuviihteestä tai onnistuneesta lukuromaanista, vaikka lukuromaanikäsite onkin epämääräinen. Kieleltään ja tyyliltään luistavaa ja osaavasti rakennettua romaania lukee mieluusti, mutta siinä määrin se selittää itsensä, että sen jättämä jälkikuva haalistuu harmillisen nopeasti.

Benedict Wells. Kuva Roger Eberhard


  

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Delia Owens: Suon villi laulu

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto

Pertti Lassila: Venetsia