Elizabeth Strout: Burgessin pojat

 

Kriisi kaataa kulisseja  

 

Elizabeth Strout: Burgessin pojat (The Burgess Boys, 2013). Suom. Kristiina Rikman. Tammi, 2025. 398 s.

Sinulla on perhe. Sinulla on vaimo joka vihaa sinua. Lapset jotka ovat vihaisia sinulle. Veli ja sisko jotka tekevät sinut hulluksi. Ja sisarenpoika joka oli ennen eräänlainen nynny, mutta joka ei ilmeisesti olekaan enää kovin paha nynny. Sitä kutsutaan perheeksi.

Ei vaikuta oikein lupaavalta lakimies Jim Burgessin elämäntilanne hänen veljensä Bobin luonnehtimana, mutta kun perhesuhteet eivät ole sentään tyyten poikki, kaikkea ei ole menetetty, varsinkaan jos muistaa yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin (s. 1956) aiempien romaanisuomennosten atmosfäärin.

Erityisesti Olive Kitteridge ja Lycy Barton -romaaneistaan tunnetun kirjailijan Burgessin pojat -teos ilmestyi Yhdysvalloissa 2013 eli muutama vuosi Olive Kitteridgen jälkeen. Romaanit muistuttavatkin monella tavalla toisiaan, vaikka Burgessin pojissa seurataan yhden päähenkilön sijasta kolmen sisaruksen eli äveriään Jimin ja häntä muutaman vuoden nuorempien Bobin ja Susanin vaiheita.

Kun kaikilla heillä on vielä omat aikuiselämän ihmissuhdekuvionsa, seurattavia henkilöitä on runsaasti, mutta kokonaisuus pysyy tiukasti kirjailijan hallinnassa. Yksilötarinoiden veroisiksi tarkastelukohteiksi nousevat jälleen perheet ja erilaiset yhteisöt. Stroutia ei syyttä kehuta psykologisten taitojensa lisäksi sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta tarkkanäköisyydestä.

BURGESSIN POJAT LÄHTEE LIIKKEELLE prologilla, joka vaikuttaa asetelmana tuttuakin tutummalta Elizabeth Stroutilta ja nappaa heti mukaansa. Vanha äiti on matkustanut Mainen (fiktiivisestä) Shirley Fallsista New Yorkiin katsomaan leskeksi jäänyttä tytärtään ja viihdyttää tätä muistelemalla kotiseudun ihmisiä ja tapahtumia. Burgessien tragedia on äidin lempiaiheita.

Käy ilmi, että Burgessien lasten autoleikki on aikanaan johtanut perheenisän väkivaltaiseen kuolemaan, ja sellainen on tietysti jättänyt jälkensä kaikkiin perheenjäseniin. Romaanin ulkoisen juonen käynnistäjänä toimii kuitenkin - sianpää.

Kun Susanin poika Zachary heittää ramadanin aikana verisen sianpään Shirley Fallsin somaliyhteisön moskeijan lattialle, Jimin ja Bobin on pakko rientää New Yorkista vanhaan kotikaupunkiinsa sisarensa ja hänen 19-vuotiaan vaitonaisen  poikansa avuksi. Määrätietoinen isoveli Jim on toimija, hyväntahtoinen Bob lähinnä peesaa. 

Mutta juttu paisuu paisumistaan, ja kohta myös lehdistö repii irti kaiken Mainen raivopääliberaaleista ja konservatiiveista.

Strout näyttää erittäin havainnollisesti, kuinka sattuma tai hetken mielijohde voivat käynnistää prosessin, joka karkaa täysin hallinnasta, yritti mitä tahansa sen pysäyttämiseksi. Kun ulkoisiin tapahtumiin yhdistyy yhtä jännittävä sisarusten lapsuudentraumaan liittyvä psykologinen juoni, on vaikea kuvitella sopivampaa kesäluettavaa kuin Burgessin pojat.

KUN HENKILÖIDEN SISÄLLÄ JA SUHTEISSA muhineet salaisuudet ja jännitteet alkavat purkautua, edessä ovat totuuden hetket. Minä elän väärää elämää, on Bobin entisen vaimon Pamin tulkinta omasta tilanteestaan, ja luksuselämää viettävä, ylemmyydentuntoinen Jim tunnustaa: Minä olen huijari, mutta tekemisiään ja vaikuttimiaan joutuvat tarkistamaan muutkin henkilöt. 

Aiheiltaan ja rakenteeltaan Burgessin pojat on oikeastaan hyvin tavanomainen. Nautittavan lukemisesta tekee Stroutin aina taidokas ja hyvänsuopa ihmiskuvaus. Henkilöt ovat sivurooleissaankin samastuttavan todellisia ja inhimillisiä.

Kaikilla on vahvuutensa ja heikkoutensa. Ihmiset toimivat oikein ja väärin, usein kunniattomasti ja itsekkäästi, tietoisesti ja ajattelemattaan. He esittävät yhtä ja ovat sisimmässään toista, yrittävät olla järkeviä mutta ovat tunteidensa ja ennen kaikkea yhteisönsä mielipiteiden ohjailtavissa.

Pikkukaupungin näkyvän ja pinnanalaisen kontrollin tunnistaa ja ymmärtää hyvin. Strout kuitenkin osoittaa, kuinka samanlainen sosiaalinen paine vallitsee myös New Yorkin hienostopiireissä. Tyyppiesimerkki pinnallisesta seurapiirinaisesta on Jimin vaimo Helen, mutta niin vain Strout löytää hänestäkin aristavia, myötätuntoa herättäviä puolia.   

Elizabeth Strout ei koskaan syytä eikä tuomitse kuvattaviaan. Lakimieskoulutuksen saanut kirjailija on henkilöidensä humaani, oikeudenmukainen puolustusasianajaja. Vääryydet tulee paljastaa, korjata ja korvata, ei kostaa. Rikoksen tekijän on annettava kantaa kohtalonsa, vain sillä tavalla hänen elämästään voi tulla hyvä. Siinä on Burgessin poikien moraalinen perusajatus.  

ROMAANIN PÄÄTEEMOJA OVAT syyllisyys, petos ja erityisesti itsepetos. Niiden rinnalle Strout kirjoittaa tärkeitä yhteiskunnallisia sivuteemoja, joista selvimmin nousevat esiin maahanmuuttokysymykset.

Shirley Fallsin somaliyhteisön reaktioilla Strout tekee näkyväksi, millaisia kieli- ja kulttuurimuureja jo ennestäänkin kovia kokeneilla maahanmuuttajilla on murrettavinaan, ennen kuin heidät hyväksytään kantaväestön keskuudessa. Toisaalta Strout näyttää, että ennakkoluulonsa ja virheelliset käsityksensä on maahantulijoillakin.

Somaliyhteisön tuntoja ja näkemyksiä romaanissa peilaavat ikääntynyt, sympaattinen kahvilanpitäjä Abdikarim ja hänen ponteva sisarentyttärensä Haweeya. Heidän keskusteluihinsa Strout upottaa monesti kritiikkiään amerikkalaisista arvoista ja elämäntavasta.

Konfliktista hermostunut Haweeya perustelee maastalähtöaikeitaan: Minä haluan heidän [lasteni] olevan afrikkalaisia. - - Amerikassa kaikki pyörii individualismin ympärillä. Itsensä toteuttamisen. Menet kauppaan tai lääkäriin tai avaat aikakauslehden, kaikkialla sanotaan, minä, minä, minä. Mutta minun kulttuurini keskittyy yhteisöön ja perheeseen.

Perheen ja yhteisön merkitystä kirjailija alleviivaa myös burgesseissaan. Perhe voi olla pahin mutta myös paras. Mieleeni tulivat välillä vanhat hollywoodilaiset melodraamat. Korostetun tunteellisuuden ja traagisuuden sijasta Strout kuitenkin keskittyy kaikessa kuvauksessaan uskottavuuteen.  

TEOKSESTA TOISEEN Elizabeth Stroutin kertomataidetta leimaa vahva kaksijakoinen kotiseuturakkaus.

Myös Burgessin pojissa Stroutin synnyin- ja kasvuympäristöt eli Mainen enimmiten alakuloiset maisemat ja kirjailijan myöhemmän kotikaupungin New Yorkin kirjava kuhina avautuvat eteen moniaistimellisina panoraamoina. Tuntuu kuin olisi itse päiväkävelyllä Brooklynin katuvilinässä tai istuisi autossa matkalla Stroutin muistakin teoksista tuttuun Shirley Fallsiin.

Jim Burgess toistelee kyllä vihaavansa surkeaa Shirley Fallsia, mutta se on karkurin reaktio, ja vaikka Bob Burgess ei kuvitellut koskaan palaavansa synnyinkaupunkiinsa, tiedän, että sydämessään hän on, tahtoi tai ei, Stroutin tavoin ikuinen mainelainen.

Burgessin poikien premissilauseeksi sopisikin hyvin: lähtökohdilla on aina ratkaiseva rooli elämässämme.

Elizabeth Strout. Kuva: Jonne Räsänen