Ingeborg Arvola: Villien tuulten ranta
Ingeborg Arvola: Villien tuulten ranta. Ruijan rannalla II. Suom. Aki Räsänen. Gummerus 2025. 440 s.
Norjalaisen Ingeborg Arvolan (s. 1974) Finnmarkiin sijoittuvan trilogian avausosa Jäämeren laulu voitti ilmestyessään 2022 Brage-palkinnon ja oli mm. Pohjoismaisen neuvoston palkintoehdokkaana. Kun romaani viime vuonna ilmestyi suomeksi, ihastuin oitis tähän kirjailijan isoisoisoäidistä Priita-Kaisasta kertovaan 1800-luvun puolivälin jälkeiseen tarinaan ja sen päähenkilöön.
Matkatessaan kahden aviottoman lapsensa kanssa ahdasmielisestä Sodankylästä väljemmille vesille Ruijan Pykeijaan Priita-Kaisa joutui majoittumaan Näätämöjokivarressa komean Mikko Askan tilalle, ja naimisissa oleva lapseton isäntä ja uhkea Priita rakastuivat. Suhde oli kielletty, ja esivalta langetti molemmille vankilatuomion.
Trilogian toinen osa Villien tuulten ranta alkaa talvesta 1862. Priita-Kaisa vapautuu Vesisaaren vanhasta aarastista ja lähtee viimeisillään raskaana kohti Pykeijaa, jonne rangaistustaan vielä istuva Mikko on kehottanut häntä hakeutumaan. Sinne Västansantaan pari on päättänyt rakentaa oman talon ja yhteisen tulevaisuuden.
Vastuksitta ei edelleenkään selvitä, ja romaanin juoni rakentuu edellisen osan tavoin perinteisen draaman kaaren mukaisesti. Tällä kertaa jännite ei virity yhtä tehokkaaksi kuin trilogian avausosassa, mutta minäkertojan roolin saaneen Priita-Kaisan henkilö on niin sympaattinen ja romaanin kieli niin nautittavaa, että ainakin ensi osan lukijoille Villien tuulten ranta maistuu aivan varmasti.
ARVOLAN SUKUTARINASTA löytyy luettavaa hyvin monenlaiseen makuun. Edeltäjänsä tavoin myös Villien tuulten rannassa on tunteita laidasta laitaa. On rakkautta ja kuolemaa, herkkyyttä ja väkivaltaa. Tarjolla on myös historiaa ja paikallistietoa, kansatiedettä ja kansanuskoa. On kuvauksia luonnosta ja ihmisluonnosta, yksilöistä ja yhteisöistä, kulttuureista ja niiden kohtaamisista.
Teemoista yli muiden on tietysti rakkaus. Priita-Kaisan ja Mikon rakkaus on kiihkeää ja Arvolan kuvaukset väkevän aistillisia. Toistuessaan rakastelukohtaukset alkavat hiukan menettää tehostaan, mutta Priitan ja hänen lastensa arkista elämää en väsy seuraamaan, vaikka välillä mietinkin seitsenvuotiaan Heikin puheiden ja käytöksen uskottavuutta.
Sopuisan Priitan luonteenkuvassa huomiotani kiinnittää uudenlainen särmikkyys. Kun Mikko joutuu töidensä takia olemaan paljon erossa perheestään, Priitaa kalvaa mustasukkaisuus ja pelko Mikon menettämisestä. Se on tarkoitettu yhdeksi jännitteen osatekijäksi muttei pitkän päälle tahdo kunnolla kantaa, kuten ei mielestäni Mikon entisen vaimon Kreeta-Liisan kostonhimoinen käytöskään.
Vähemmän dramaattista mutta uskottavampaa ja empaattisempaa seurattavaa on Priitan ja Mikon talounelman eteneminen. Vaikeudet ovat 1860-luvulla hyvin toisenlaiset kuin jälleenrakennus-Suomessa rintamamiestaloja pystytettäessä, mutta yhtäläisyyksiäkin löytyy, ja tuntuu hyvältä, kun pienen ihmisen sinnikkyys saa arvostusta.
Työn ja ankarien olojen kuvausta romaanissa on muutenkin runsaasti eikä aiheetta. Elämä on lähinnä työntekoa ja selviytymistä. Arvola kuitenkin kuvaa tavallisetkin askareet sillä tavalla eläytyen ja havainnollisesti, että tuntuu kuin itsekin olisi mukana tekemisen touhussa. Lasten joukossa opin Priitan opastuksella vaikkapa karstaamaan villaa, ja kun olemme selvinneet perunannostosta, nautin maidolla ja voilla kruunatusta pottusmoukusta siinä missä muutkin.
Kalastus saa tietysti edelleen paljon huomiota, mutta nyt esiin nousee näkyvästi valaanpyynti uudenaikaisine menetelmineen. Myös Amerikka-kuume leviää, ja kohta Priitakin odottaa hartaasti tietoja Kuparimaan kaivoksille lähteneestä veljestään.
KONKREETTISTEN TOIMIEN JA TAVAROIDEN - töiden, asumusten, syömisten ja kanssakäymisten - kontrastiksi tai oikeastaan kumppaniksi romaanissa asettuu vanhojen uskomusten ja salaperäisten enteiden ja taikojen maailma. Se on yhtä itsestään selvä kuin reaalitodellisuus ja sopii hankauksitta myös Raamatun henkeen ja opetuksiin.
Samoin kuin Jäämeren laulussa Priita rientää nytkin parantajataitoineen ihmisten ja elikoiden avuksi tekemään parhaansa ja välistä ihmeitäkin. Enteitä hän lukee mm. unistaan, ja maan uumenissa asustavaa pikkuväkeä hän lepyttelee ruokalahjoillaan ja opettaa lapsensakin kunnioittamaan sekä näkyvää että näkymätöntä ympäristöä.
Villien tuulten rannalla eletään luonnon ehdoilla ja sen antimien varassa. Luontokuvaukset vaihtelevat vuodenaikojen ja säiden mukaan rajuista levollisiin. Ankara ympäristö pakottaa sekä sopeutumaan että taistelemaan mutta tarjoaa myös kauneuden ja haltioitumisen hetkiä.
Sauvon joen jäällä alavirtaan. - - Niityt hohtavat koskemattomasta lumesta, pakkasenpuremien puiden seppelöiminä. Niin kaunista ja kylmää. Tämäkin on minun, ajattelen ja hymyilen ohikiitävälle valkoiselle maisemalla pakkanen hampaissani, sillä kaikki kaunis on minun.
Ankarissa oloissa ei kuitenkaan kukaan selviä yksin. Romaani ihan vilisee erilaisia ihmisiä ja kohtaamisia, ja nimiä on niin paljon, ettei kirjan loppuun sijoitettu luettelokaan auta pitämään niitä kaikkia mielessä. Toisaalta siihen ei ole tarvettakaan.
Oleellista on yhteisöllisyys, ihmisten sidokset toisiinsa sekä hyvässä että pahassa.
JO TRILOGIAN AVAUSOSA OSOITTI, että romaanisarja ei ole tarkoitettu vain suppeaksi perhetarinaksi vaan se on paljon laajempi yhteisökuvaus. Kun eletään alueella, jossa hyvin monenlaiset ihmisryhmät ja elämisen tavat joutuvat kosketuksiin keskenään, ristiriidoilta on mahdoton välttyä.
Arvola kuvaa romaaninsa konfliktit kuitenkin yleensä henkilöidensä luonteenpiirteistä johtuviksi. Lämminsydäminen Elsi-täti auttaisi varmasti hädässä muitakin kuin Sodankylästä saapuvia, eikä pyyteetön Koltta-Jaako valikoi rekikyytiläisiään. Sen sijaan kovaluonteisen Elefine Norjalaisen sydäntä ei pehmitä mikään, ja katkeroituneen inarilaisen Poimija-Hiljan hyvänteko rajautuu vain hänet naivan kuolevan Rikka-Rikun hoitamiseen.
On hauska huomata, kuinka Villien tuulten rannalla eletään värikästä, monikulttuurista elämää jo1800-luvulla, ja ilo lukea siitä Ingeborg Arvolan kaltaisen kirjoittajan kuvaamana. Arvolan kielessä keinuu eteenpäin kuin myötävirrassa Näätämöjoella.
Romaanin kielellistä antia parhaimmillaan ovat sen elämänpiiristä nousevat, tehokkaat metaforat ja vertaukset. Nautin, kun aurinko on idullaan ja versoo esiin ja rannan talosta nousee vieraanvarainen savu. Näin silmissäni päivänvalon kutistuvan kuin huopunut villa ja valaiden venyttävän merta kuin ihminen neulepuseroa. Hengitän ilmaa, joka on niin vapaata ja ohutta, että sitä voi repiä paloksi, ja tunnen, kuinka minuunkin laskeutuu onni kuin lihava valkoinen joutsen lampeen.
Ja tietysti kirjailija huolehtii taas siitä, että romaanin loppua kohti jännitys äkkiä kasvaakin kasvamistaan ja tarina jää juuri sillä tavalla salaperäisesti kesken, että odotan kärsimättömänä trilogian kolmannen osan ilmestymistä.
 |
| Ingeborg Arvola. Kuva: Fartein Rudjord |
Kommentit
Lähetä kommentti