Venla Saalo: Kukkia maan alla

Kaunis ja puhutteleva pienoisromaani välimatkoista ja välittämisestä 

Venla Saalo: Kukkia maan alla. Gummerus 2020. 159 s.

On heinäkuu, torstai.

   Karimin jalkapohjat käyvät vasten Stettiner Strassen lämmintä kivetystä. Äiti pitää Karimia kädestä. Työpäivä on ohi, päivähoito on ohi, ja aurinko paistaa äidin olkapäille ja Karimin käsivarsille. Äidin toisessa kädessä  roikkuvat Karimin vihreät sandaalit.

- - -

Maan alla Panksrassen asematunnelissa on Marianna.  

   Hän asettelee maljakoihin kukkakaupan edustalle lisää kirjavia tulppaaneja. Mitä kirjavampia, sitä houkuttelevampia.

Katkelmat ovat kirjailija ja kääntäjä Venla Saalon (s. 1988) ensimmäisestä aikuisille suunnatusta romaanista Kukkia maan alla. Saalon esikoisteos nuortenromaani Kirkkaalla liekillä oli ehdolla lasten- ja nuortenkirjojen Finlandia-palkinnolle vuonna 2012.

Saalo on jo pitkään asunut Saksassa, ensin Berliinissä ja nyttemmin Saksan rajaseudulla Görlitzissä. Niinpä onkin ymmärrettävää, että Kukkia maan alla -romaanin muutaman päivän tapahtumat sijoittuvat pääosin Berliiniin ja osin Görlitzin ja Zgorzelecin kaltaisen, Neissejoen halkaiseman kaksoiskaupungin Puolan puoleiseen Gubiniin.

RAJAT JA NIIDEN YLITTÄMINEN liittyvät romaanin henkilöiden elämään sekä konkreetisti että vertauskuvallisesti. Amalian, syntymänimeltään Amalin, juuret ovat Tunisiassa, Mariannan Puolassa.

Berliinin monikulttuurisessa kaupunginosassa Weddingissä asuva Amalia on toisen polven siirtolainen, jonka vanhemmat ja sisar asuvat Cottbusissa, reilun sadan kilometrin päässä Berliinistä. Marianna puolestaan on lähtenyt itse kotiseudultaan kommunismin sorruttua. Veli Borys asuu edelleen Puolassa Gubinissa, mutta äiti Lidia on hankkiutunut Berliiniin hänkin.

Amalian ja maan alla kukkia myyvän Mariannan tiet risteävät hetkeksi, kun  Cottbusin junalle kiirehtivä Amalia Karim-poikineen pysähtyy ostamaan kukkia 60 vuotta täyttävälle isoisälle. Tuttavuutta naiset eivät tee, ja etäisyyden pito leimaa molempien perhesuhteitakin.

Marianna soittelee päivittäin veljelleen katkeilevia puhelujaan, mutta äitiinsä hän ei jostain syystä pidä lainkaan yhteyttä. Amalian suhde omaisiin on yhtä pidättyväinen, ja näyttää siltä, että hän suorastaan toivoo myöhästyvänsä junasta.

ULKOISESTI ROMAANISSA ei tapahdu paljoakaan, ja silti se pitää otteessaan magneetin tavoin. Pienen romaanin lyhyitä lukuja lukee hidastellen, pysähdellen, kysellen ja lumoutuneena.

Saalo paljastaa ja piilottaa henkilöidensä taustoja ja elämänvaiheita täsmälleen oikeassa suhteessa. Paljon jää lukijan arvailujen, päättelyjen ja myötäelämisen varaan, juuri niin kuin ihmisten todellisissakin kohtaamisissa. Mikä on pintaa? Mitä on sen alla?

- - aikuiset ovat heikkoja ja pelokkaita ja tietämättömiä ja yrittävät peittää samanlaiset heikkoutensa eri tavoin, Amalia ajattelee; toiset hiljaisuudella, toiset kaunaisuudella, toiset puheella, toiset ystävällisyydellä. Ja tavat, joilla kukin piilottaa heikkoutensa, muodostavat sen, mitä sanotaan luonteeksi. - - [Mutta] mistä voi tietää, mitä on luonteen takana, ihmisen ytimessä?

Romaanin henkilöt ovat kaikki omalla tavallaan rikkinäisiä, enemmän tai vähemmän kodittomia ja samalla syvästi inhimillisiä ja sympaattisia. He ovat jääneet jalkoihin suuren maailman tapahtumissa mutta pyrkivät eteenpäin parhaansa mukaan ja uniensa ja hatarien unelmiensa varassa.

Amalia opiskelee englantia ja kuvittelee tulevaisuuttaan lasiseinäisessä toimistossa jonkun amerikkalaisen Richardin tai Jimin työtoverina. Marianna tarkkailee ohi kulkevia ihmisiä ja luo hatarista muistoistaan kaunisteltua mielikuvaa lapsuuskodistaan Wężyskan pikkukylässä parinkymmenen kilometrin päässä Gubinista.

Borys kaipaa Mariannaa takaisin Puolaan, mutta onko Mariannasta enää palaamaan, kun Berliinistä oli tullut hänelle uusi äiti? Entä Amalia? Haaveileeko hän eroon Karimin dieselintuoksuisesta isästä ja tämän pitkistä työmatkoista?

ROMAANISSA TOISTUU käsite sekä ajallisesta että tilallisesta poissaolosta. Junalle rientävän Amalian ajatukset ovat jossain aivan muualla kuin nelivuotiaan Karimin ihastuttavien lapsenkysymysten ulottuvilla, ja Marianna myy kukkia puhelin korvallaan. Lidia istuu mietteissään puistossa Kreuzbergissä poissa synnyinkodistaan, poissa Wężyskasta, poissa Weddingistä, poissa mielestä, poissa silmistä.

Poissaoloa huokuvat myös asukkaitaan vailla olevat talot ja kodit. Miten aistimellisesti Saalo kuvaakaan Mariannan ja Borysin eläinten valtaamaa kotitaloa ja Amalian ja Karimin päivisin tyhjää kotia, jossa hämähäkki kutoo verkkoa katonrajaan verhokiskon ja seinän väliin. Pienikin liike on merkitsevä ja jokaisella värisävyllä sanomansa.

Ihmisten ja tilojen tunnelmat on tavoitettu henkeäsalpaavan taidokkaasti. Romaanin ympäristöt ja mielenmaisemat rakentuvat tarkoin harkituista yksityiskohdista. Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän, ja kertoja liikkuu yhtä suvereenisti maan alla, päällä kuin ilmassa.

Romaani on täynnään erilaisia verkostoja, kohtaamisia ja ohituksia. Maan alla kulkevat pitkin ja poikin junien reitit, myyrien ja päästäisten käytävät ja kasvien juuret, kaduilta luen pyörien ja askelten näkymättömiä jälkiä, ja taivaalle piirtelevät kuvioitaan harakat, naakat, varikset ja lentokoneet. Jopa Karimin ranteissa ja hänen talteen ottamassaan kirjavassa kivessä kiemurtelee suonia kuin teitä.

SAALON LYYRISEN ROMAANIN pohjavire on melankolinen, mutta sen alakulo on hellävaraista. Erilaiset välimatkat kuuluvat elämään. Marianna ajattelee etäisyyksiä keittiön ja makuuhuoneen, Berliinin ja Gubinin, nuoruuden ja aikuisuuden, uhohduksen ja kaipuun, Weddingin ja Kreuzbergin, sisaren ja veljen välillä.

Mittaamattomia vääjäämättömiä etäisyyksiä, melkein ylittämättömiä. Mutta vain melkein. Sillä aina on toivoa. Wężyskassa ja sen entisten asukkaiden unissa koivu kasvaa pimeästä läpi lahojen lattioiden ja hataran katon ulos valoon, ja pian Karim näkee taas äsken kireänä kiirehtineen äitinsä silmissä ilon kimmeltävän korallisen hohteen.

Minulle Venla Saalon Kukkia maan alla -romaanin lukeminen oli silkkaa nautintoa. 

Venla Saalo. Kuva: Susanne Johansson