keskiviikko 14. marraskuuta 2018

14. marraskuuta 2018




Ajattelukurssilla Ateenassa


Rachel Cuskin Ääriviivat haastaa pohtimaan avioliiton ja naiseuden kysymyksiä




Rachel Cusk: Ääriviivat (Outline, 2014). Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2018. 207 s.



Ääriviivat on kanadalaissyntyisen, Englannissa asuvan Rachel Cuskin (s. 1967) ensimmäinen suomennettu teos ja kuuluu trilogiaan, jonka muista osista Transit (2017) ja Kudos (2018) ensin mainittu ilmestyy suomeksi ensi keväänä. Cuskin tuotanto on runsas jo ennen trilogiaa, mutta trilogiassaan hän ryhtyi käyttämään aivan uutta, perinteestä poikkeavaa kertomatapaa.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että Ääriviivat olisi jotenkin vaikealukuinen, päinvastoin. Romaani vaatii hidasta lukemista siksi, että siinä on niin runsaasti ajateltavaa. Siinä on pitkiä monologeja ja paljon keskusteluja mutta hyvin tavallisista teemoista: miehistä ja naisista, rakkaudesta, avioliitoista ja eroista, lapsista ja työstä, onnistumisista ja epäonnistumisista.

Tapahtumajuonta romaanissa on tuskin nimeksikään, eikä sitä edes kaipaa, niin intensiiiviseksi lukeminen muodostuu alkusivuilta lähtien, kiitos myös taitavan suomentajan Kaisa Katteluksen.


PÄÄHENKILÖ, tai oikeastaan romaanin monia tilityksiä yhteen kokoava kuuntelija, on Cuskin tavoin englantilainen kirjailija, joka lentää Ateenaan pitämään kesäkurssia kirjoittajaryhmälle. Hän on miehestään eronnut kahden lapsen äiti, ja hänen nimensä Faye tulee ilmi vasta romaanin lopussa ja silloinkin ohimennen.

Helteisessä Ateenassa hän kuuntelee oppitunneilla oppilailleen tehtäväksi antamiaan tarinoita ja tapaa vapaa-aikanaan vanhoja ystäviään ja uusia tuttaviaan, joista useimmat ovat kirjailijoita tai kustannusvirkailijoita ja siksi verbaalisesti lahjakkaita. Itse hän ei juurikaan osallistu keskusteluihin. Tuntuu, kuin hän olisi tyhjä astia, jota toiset täyttävät tarinoillaan ja tunnustuksillaan.

Kuuntelu on hänelle kuitenkin valittu elämäntapa, eikä hän tunne oloaan yksinäiseksi eikä syrjityksi. Jossain vaiheessa hän sanookin: -- olin puolestani alkanut yhä enemmän arvostaa passiivisuutta, mahdollisimman tahdotonta elämää,  ja hän perustelee kantansa:

Jos kaikin voimin yrittää, voi tehdä melkein mitä tahansa, mutta yrittäminen, siltä minusta tuntui, oli lähes aina merkki siitä, että ui vastavirtaan, pakottaa tapahtumia sellaiseen suuntaan johon ne eivät luonnostaan pyri - -.

Passiivinen elämänasenne tekee hänestä jollain tapaa haavoittamattoman. Hän ei vihastu eikä korota ääntään, vaikka muuan oppilas antaakin hänen kuulla kunniansa. Hän hoitaa rauhallisesti ja asiallisesti lähentelijänsä, lentokoneessa tapaamansa miehen, joka vie hänta veneretkille, eikä kaipaa minkäänlaista suhdetta kariutuneen avoliittonsa jälkeen. Yritin löytää toisenlaisen tavan olla maailmassa.


ROMAANISSA TOISTUU ajatus elämisestä hetkessä ja sen ulkopuolella, elämisestä vapauden tilassa ja tapahtumaketjussa sen osana.  Päähenkilö sanoo kyllä kaipaavansa vapautta ja kokeekin ajoittain jotain sellaista, mutta onko se todellista vai samanlaista harhaa kuin ajatus ns. todellisesta itsestä?

Hän torjuu ajatuksen elämästään tarinana, jossa on selkeä alku, keskikohta ja loppuratkaisu. Eläminen on hänelle toisiaan seuraavia tapahtumia ja niiden tyyntä ja rauhallista tarkkailua.

Vakioaiheena hänelle uskoutuvien ihmisten tarinoissa ovat heidän perheasiansa, avioliittonsa ja avioeronsa, ts. naisten ja miesten väliset suhteet. Jokainen uusi kertoja tarjoaa aiheeseen uuden näkökulman ja uuden luonnehdinnan, mutta yhteistä kaikille kertomuksille on liittojen väljehtyminen ja kariutuminen.

Avioliittojaan analysoivat vuoroin järjellä ja tunteella sekä miehet että naiset, mutta Ääriviivat on selkeästi feministinen romaani. Cuskin tarkastelun pääkohteena on naisen asema perheinstituutiossa ja ennen kaikkea sen kahleista irtautuminen. 

Teemaa käsittelee myös romaanille nimen tarjonnut kohtaus, jossa huomattavan monessa suhteessa päähenkilöä muistuttava kurssin seuraava vetäjä kertoo omasta lentotuttavuudestaan:

Rachel Cusk. Kuva: Siemon Scammell-Katz
- - mitä kauemmin hän kuunteli [vieressä istuvan] miehen vaustauksia, sitä voimakkaammin hänestä tuntui, että ne piirsivät kuvaa jostakin olennaisesta,- - jonka vastakkaisilla puolilla he kaksi yhä selvemmin olivat. Toisin sanoen mies kuvaili sitä, mitä hän [nainen] ei ollut - -. Miehen puhuessa hän oli alkanut nähdä itsensä muotona, ääriviivoina joita yksityiskohdat kehystivät muodon itsensä pysyessä tyhjänä.

Tuntuu, kuin Cusk haluaisi kyseenalaistaa päähenkilönsä elämänasenteen, hiljaisuuteen vetäytymisen ja samalla pelkkinä ääriviivoina pysyttelyn? Eikö ollut petturuutta olla puhumatta asioista, jotka olivat tapahtuneet, petturuutta ainakin omaa itseä kohtaan, sitä joka oli ne kokenut?

Onko päähenkilön siis syytä aktivoitua, päästää äänensä kuuluville, kertoa henkilöhistoriansa hänenkin?

Paljon jää pohdittavaa, kun pääsee Rachel Cuskin tyylikkään, älykkään ja rohkeasti omaäänisen romaanin loppuriveille, ja hyvä niin. Ei vaikuttava kirja päästä koskaan lukijaansa irti heti päätyttyään. Onneksi saa myös jäädä odottamaan trilogian toista ja kolmatta osaa.






lauantai 10. marraskuuta 2018

10. marraskuuta 2018




Tarkkailen, muistan ja uneksin


Claes Andersson kritiikki puree mutta elämänasenne on lempeä



Claes Andersson: Maanalainen näkötorni (Det underjordiska utsiktstornet). Suom. Jyrki Kiiskinen. WSOY 2018. 62 s.




- - Kirjailijalle on tärkeää jättää kirjoittamatta / Lukijalle on tärkeää lukea sekin / mikä on rivien välissä / On tärkeää että kirjailija jättää pois sen / mikä käy muutenkin ilmi /  Niin kuin kirjailijan täytyy ymmärtää mitä lukija tietää / muttei ehkä halua tietää

Näin Claes Andersson (s. 1937) miettii kirjailijantyötään uudessa runokokoelmassaan Maanalainen näkötorni. Psykiatrin- ja poliitikontyönsä ohella Andersson on julkaisut hämmästyttävän määrän tieto- ja kaunokirjallisuutta ja ehtinyt esiintymään jazzpianistinakin monenlaisissa tilaisuuksissa ja kokoonpanoissa. Andersson on siis maailmaa monelta kantilta seurannut lyyrikko.

Voisi kuvitella, että rivien välejä eli sanomatta jätettyä on vaikea lukea, mutta Anderssonin runot eivät ole vaikeita, saati käsittämättömiä. Anderssonin lyriikka puhuu suurimmaksi osaksi hyvinkin arkisista ja konkreeteista asioista, esimerkiksi siitä, mitä ympärillämme tapahtuu.


MAAILMA ei runoilijan silmin ole monin osin kaunis ja hyvä. Hätä ja köyhyys käyvät kohti kaduilla ja uutisruudulla. Andersson kirjoittaa syrjäytyneistä, sairaista ja asunnottomista, nälkäisistä ja kidutetuista, sodista ja pakolaisista. Hän kääntää katseen itseensä ja lukijaan: emme halua nähdä mutta meidän täytyy. Sanottavaa tehostavat parodia, ironia, itsekritiikki ja itseironia.

Ilmastokatastrofia ei runoissa mainita suoraan, mutta rivien välistä senkin voi löytää. Runokuvat auringon mustumisesta ja sen lampun sammumisesta kertovat maailman tuhon läheisyydestä ja viimeisistä hetkistä havahtua, kun kaikki mitä pidettiin kestävänä paljastuu kestämättömäksi. 

Sosiaalinen omatunto ja maailmasta huolehtiminen eivät näyttäydy Anderssonin lyriikassa nykyihmisen vahvimpina ominaisuuksina. Kovin halukkaasti vetäydymme systeemin suojiin ja turvaudumme mitä erilaisimpiin selityksiin. Kriittisin ja ironisin runoilija on itseään kohtaan.

Mutta toisaalta ihmisellä on edelleen kyky rakastaa.

Joissakin runoissa hellyys on miltei käsin kosketeltavaa: Sellaista sattuu että valo etsiytyy / ihmisten välille ja täyttää heidät / luottamuksella ikään kuin rakkaus / saisi heidät kukkimaan eikä mennyt / enää painaisi heitä kuin arkku joka on / täynnä jäätä torjuvassa autiomaassa


HELLÄKSI runoilijan ääni muuttuu myös, kun hän puhuu lapsista, noista kahdeksankymmentä senttimetriä pitkistä pienistä ihmisistä. Heille maailma on vielä keinuja ja karuselleja, jättipitsoja ja linnunpöntössä asustavia kilttejä enkeleitä. Kokoelman lapsista kertovat runot ovat riemullinen todiste 81-vuotiaan runoilijan kyvystä heittäytyä yhä edelleen lapseksi ja lapselliseksi.

Ikävuosien lisääntyessä ymmärrystä heruu myös niille, joita vastaan nuorena kapinoi. Isäsuhteestaan ennenkin kirjoittanut runoilija palaa aiheeseen neljän runon sarjassa Isänmaallisia runoja. Päähuomion sarjassa saavat kuitenkin Suomi ja suomalaiset, joiden analysoinnissa Andersson on ottanut käyttöön mainiosti toimivan "selkokielen". Mieleeni tulivat alakoululaisten isänmaa-aiheiset aineet:

Kotimaani ihmiset ovat tasa-arvoisia, yksikään ei ole  / toista parempi / Nainen ja mies ovat erilaisia mutta tasa-arvoisia / Kaikilla on samat mahdollisuudet oppia, mennä kouluun, / ja valita ammatti, tulla siksi miksi haluaa / ja mihin on lahjoja - -

Anderssonia lukiessa kannattaa kuitenkin olla kaiken aikaa varuillaan. Hän nimittäin tapaa kääntää asiat äkkiä nurinniskoin, vastakohdikseen, ja niin käy tässäkin runossa: Sellainen on isänmaani / Sellainen ei ole isänmaani. Seuraavaksi runon puhuja luettelee, mitä kaikkia epäkohtia hän on maassaan kohdannut.


KOKOELMAN LOPPUUN sijoittuvissa runoissa ääneen pääsee ministeri Andersson.

Osaston runoja lukiessa naurattaa ja itkettää. Ei ole kulttuuriministerillä ollut helppoa "kuljettaa ruumistaan" Moskovaan, Bolognaan, Kokkolaan, Reykjavikiin... ja suitsia mielipiteitään, kun pääministeri, presidentti ja presidentin vaimo tietävät parhaiten, miten on turvallista ajatella. Kolkot ja liukkaat ovat vallan portaat ja salit.

Anderssonin runot voivat puhua vihaamisesta, mutta itse puhujan tunteet liikkuvat solidaarisuuden, ystävyyden, kaipauksen, rakkauden ja yksinäisyyden tiimoilla. Kursiivilla kirjoitetuissa väkeväkuvaisissa unissa astuvat esiin kuolema, pahuus ja pelot, mutta pääosin kokoelman runojen puhuja pärjäilee, vaikka välillä ärähtelee ja poteekin kodittomuutta.

Talo joka olen pysyy silti sortumatta pystyssä / vähän hilsettä pölähtää savupiipusta / Syöksytorveni jyrisevät ja tärisevät kun laava / virtaa kupeitani pitkin / Kätkeydyn kellariin, jotta en / unohtaisi näköalaa

Runoilija Jyrki Kiiskiselle jälleen kerran lämmin kiitos Claes Anderssonin viisaiden, valppaiden ja sydämellisten runojen suomennoksesta.


Claes Andersson. Kuva: Niklas Sandström


maanantai 5. marraskuuta 2018

5. marraskuuta 2018





Räyhähenki riehuu torpparin tuvassa


Päivi Alasalmen Riivatuissa piru sekoittaa koko pienen kylän elämän


Päivi Alasalmi: Riivatut. Gummerus 2018. 267 s. 



Saamelaistrilogiansa jälkeen Päivi Alasalmi (s. 1966) on tarttunut jälleen kauhuperinteeseen. Läpimurtoteoksessaan Vainola (1996) Alasalmi kävi parodian keinoin käsiksi kartanoromantiikkaan ja goottilaiseen kauhuun. Uudessa romaanissa Riivatut kartano on vaihtunut torpaksi, ja mystiset tapahtumat saavat puhtia suomalaisesta kummitusperinteestä.

Alasalmi on ollut aina kiinnostunut folkloresta ja kansanuskosta, mutta tällä kertaa romaanin taustalla on oikeudessakin käsitelty poltergeisilmiö Ylöjärveltä Martinin torpasta vuodelta 1885. Riivatuissa piru mellastaa ihan samalla tavalla kuin Martineilla, mutta romaanissa eletään syksyä 1891 torppari Manu Lauhan ja hänen vaimonsa Lahjan tuvassa fiktiivisessä Sunilan kylässä.


ROMAANIN PÄÄHENKILÖISTÄ toinen on Lauhan torpan 15-vuotias keuhkotautinen piikatyttö Hertta. Hän ei saa isäntäväkensä komennossa hetkenkään lepoa ja on sen vuoksi näännyksissä ja vihainen. Hertta haaveilee elämänsä korjaajaksi Sunilan kartanon kampurajalkaista renkipoikaa Niklasta, johon Hertan taiait ja lemmenloitsut tuntuvatkin tehoavan, mutta samaan aikaan Lauhan tuvassa alkaa tapahtua outoja.

Lattia keinuu, muurista rapisevat rappaukset, ilmassa leijuu ja poukkoilee milloin kynttilänjalkaa, kirvestä, jauhoseulaa tai jakkaraa. Välistä väki saa väistellä tanssivia leipävartaita, välistä ilmassa sinkoilevia puukkoja ja ompeluneuloja, ja pian piru ehtii tekemään pahojaan myön navettaan.

Kun tieto Lauhan torpan tapahtumista leviää kyläläisten keskuuteen, väkeä, erityisesti miesväkeä, alkaa lappaa paikalle tuvan täydeltä odottelemaan uutta näytöstä. Odottavien aika kuluu mukavasti sahtia ja paloviinaa naukkaillen, mutta viinan syyksi kummittelua ei kuitenkaan voida laskea, sillä joukossa on aina raittiinakin pysytteleviä.

Ennen pitkää asioita selvittelemään saapuvat tietysti myös myös kirkonmiehet ja virkavalta. Kun mylläkkä synnyttää jo ruumiita, asia etenee käräjille asti.


KUMMITTELUN SYITÄ arvuutellaan kylän joka talossa ja tienhaarassa. Varsinaista salapoliisia Riivatuissa ei ole, mutta Alasalmen kekseliäs ratkaisu on lähettää paikalle ylioppilas ja sanomalehtimies Hugo Untamo, Sunilan kartanon kasvattipoika. Tapahtumat etenevät vuoroin Hertan ja Hugon näkökulmasta, Hugon osuus minäkerrontana.

Hugo on töissä tamperelaisessa Aamulehdessä, ja kunnianhimoisena nuorukaisena hän haluaa ehdottomasti olla ensimmäinen Sunilan tapahtumista raportoiva toimittaja. Saman tien hän haaveilee löytävänsä kummittelulle järjellisen selityksen.

Kun kyläläiset ryhtyvät tarjoamaan selityksiksi surmattujen sikiöiden ja rauhattomien vainajien kostoretkiä, Hugolle alkaa selvitä, että kotikylä ei ole lainkaan niin auvoinen paikka, jollaiseksi hän on sen lapsuudessaan kokenut.

Aloin aavistella, että täällä on tapahtunut onnettomuuksia ja "onnettomuuksia", petoksia, salavuoteutta, haureutta, kaksinnaimista, vanhanaikaisia vahinkoja, lapsenmurhia, kaikkia kuviteltavissa olevia kauheuksia, joista ei välttämättä uskallettu edes juoruilla.

Hugo päättelee, että pelottavien tapahtumien takana on joku elossa oleva ja tekosiaan salaileva kyläläinen, mutta kuka, se on arvoitus.



ALASALMI kirjoittaa todentuntuista kuvaa 1800-luvun lopun pikkukylän sosiaalisesta rakenteesta, töistä, ihmisistä ja ihmissuhteista ja kuvaa jonkin verran myös kaupunkielämää ja -miljöötä. Yleisilmeeltään Riivatut on kuitenkin viihdyttävä ja humoristinen.

Näkyvimmin Alasalmi lystäilee nuoren toimittajansa kustannuksella. Hugo on kyllä sisukas ja lahjakas, mutta samalla tärkeilevä kukkopoika, jonka ylenpalttinen into päteä yläluokkaisten neitosten ja ammattitovereiden keskuudessa on naiivia ja naurettavaa.

Hugo miettii tarkoin, kuinka pukeutua ja puhua, jotta tulisi huomatuksi ja arvostetuksi, ja jalouden puuskissaankin hän on pohjimmiltaan itserakas. Romaanin humoristisimpia kohtauksia ovat kylän miehenkipeiden leskirouvien vierailut Hugon makuukamarissa ja Hugon kaunokieliset kuvaukset rouvien palveluista.

Hertta-piika, jota ympäristö pitää vähä-älyisenä, vaikuttaa pitkään Hugon täydelliseltä vastakohdalta: sääliä ja sympatiaa herättävältä, kuolemaa tekevältä, nälkiintyneeltä tyttörukalta, jolle mieluusti soisi mieheksi hänen rakastamansa renkipojan. Mutta Alasalmi yllättää. Hertasta löytyy muutakin kuin kärsimystä, ja Riivattujen loppuhuipennus on ihastuttavan arvaamaton.

Päivi Alasalmen kolmekymmentä vuotta kestäneellä uralla Riivatut on jännittävä, hauska ja mystinen välietappi.


Päivi Alasalmi. Kuva:Vera Arjoma