Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Sukutrilogian koukuttava avaus 

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu. Ruijan rannalla I (Kniven i ilden. Sanger fra Ishavet, 2022). Suom. Aki Räsänen. Gummerus 2024. 368 s.

Norjalaisen Ingeborg Arvolan (s. 1974) romaani Jäämeren laulu sai ilmestyessään 2022 Norjan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Bragen ja oli seuraavana vuonna ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston palkinnolle. Jäämeren laulu on avausosa kirjailijan omasta suvusta kertovaan trilogiaan ja jo mittavan kirjailijanuran tehneen Arvolan komea läpimurtoteos.

Liikkeelle lähdetään vuodesta 1859, jolloin kirjailijan isoisoisoäiti, sodankyläläinen  Priita-Kaisa Seipäjärvi ja hänen kaksi poikaansa on merkitty muuttaneiksi maasta pois. Priita on päättänyt jättää taakseen kärsimänsä häpeän ja asettua aviottomine lapsineen Pykeijaan, kalastajakylään Varanginvuonon rannalle.

Kirkossa neljänä peräkkäisenä pyhänä suhteestaan naimisissa olevaan mieheen kuritetulla 35-vuotiaalla Priitalla on vissit suunnitelmat. Samalla kun teen lujasti työtä, tutustun naimattomiin kalastajiin. Selvitän, kuka on hyvä kalastaja, kenellä on velaton vene, kuka ei törsää kaikkia rahojaan viinaan ja turhuuksiin, kenellä on lehmä ja hyvä lauluääni ja kaunis veitsi. Ja jos se mies on lisäksi vielä komea, voin naida hänet. Yksitoistavuotias Aleksi ja kolmivuotias Heikki saavat isän ja Priita takaisin kunniallisuutensa.

Perinteisen draamajuonen tapaan edessä on kuitenkin paljon suunniteltua mutkikkaampi taival, jota Jäämeren laulussa edetään vuoden 1862 syksyyn saakka.

ON HERKKUA saada viettää aikaansa niin elämää uhkuvan, sopuisan ja positiivisen päähenkilön seurassa kuin Priita on. Hän on erinomainen työihminen ja kuuluisa kauneudestaan ja isoisältä perimistään parantajantaidoista muttei lainkaan ylpeä. Vartalostaan hän iloitsee, ja parantajana hän on nöyrä ja pyyteetön.

Vastuksia riittää, mutta Priita ei lannistu, ei ruikuta eikä riitele. Jo hankkiutuminen Norjan rannikolle kysyy voimavaroja. Talvista matkaa taitetaan pienessä seurueessa hiihtämällä. Ajoporo Rakastan vetää ahkiossa Priitan vähäistä omaisuutta ja välillä molempiakin poikia. Matkanteko keskeytyy, kun Priitan parannustaidoilla on kysyntää.

Niinpä kevätkalastus Pykeijassa ehtii jo päättyä ja Priita päättää jäädä poikineen kesäksi Näätämöjokivarteen. Näytämön Santaniemeltä, kveenipariskunnan Askan Mikon ja Kreetan perillisiä vaille jääneestä talosta löytyy majapaikka ja töitä, mutta dramaattisin seurauksin. Kun tulokkaan ja komean ja kunnolliseksi tiedetyn isännän rakkaus leimahtaa, luvassa on vaikeita valintoja kaikille osapuolille.

Arvola kuvaa rakastavaistensa kohtaamisia väkevästi ja lyyrisen kauniisti. Mikään suhteessa ei ole rumaa, vaikka sen tuomitsevat niin virkavalta kuin monet ympärilläkin Aleksi-poikaa myöten. Paheksuntaa lisää vielä se, että naimisissa olevan Mikon sijasta aviomieheksi olisi tarjolla kiltti, leskeytynyt kalastaja Aho-Lasse Vesisaaresta eli juuri sellainen mies, jota etsimään Priita on lähtenyt.

Romaanin ihmiset ovat sivuhenkilöitään myöten moniulotteisia ja uskottavia. Kun näkökulma on ihmisystävällisen Priitan, kenestäkään lähipiirin eläjästä ei piirry yksioikoisen negatiivista kuvaa. Aho-Lassen ja Kreetan tunnot on tallennettu yhtä eläytyen kuin rakastavaisten onnen ja intohimon hetket, ja Priitan suhdetta poikiinsa ihastelin sitäkin monet kerrat. Arvola herättelee taitavasti myös lukijansa tunteita.

RAKKAUSTEEMANSA OHELLA Jäämeren laulu on vaikuttava elämäntapa- ja yhteisökuvaus. Vaikka siinä on paljon ihmisiä ja erilaisia ihmiskohtaloita, jotka eivät pysy mielessä kuin hetken, kaikki ovat tärkeitä kokonaisuutta ajatellen.

Tuntuu, että kuvattu pohjoinen alue on jatkuvassa liikkeessä ja monenlaisten elämäntapojen kaleidoskooppi. Kun norjalaiset, suomalaiset, kveenit, koltat ja muut saamelaiset yrittävät sovittaa elinkeinojaan ja tavoitteitaan yhteen, törmäyksiltä on mahdoton välttyä.

Rajoista se johtuu, rajaseudusta, täältä on aina joku juttu tingalla, polttopuuvarkauksia, haureutta, saamelaisten valituksia, lohi- ja verkkokiistoja, tukki- ja porovarkauksia, haastelee muuan henkilöistä, vaikka ei itsekään ole ihan mallikappale mieheksi. Uutiset selkkauksista leviävät työpaikkaa vaihtavien mukana, ja mainiota on, että kenestä tahansa puhutaan, aina kuulijoiden tiedossa on vähintäänkin hänen sukunsa. 

Toisaalta elinolojen haastavuus pakottaa ihmiset hämmästyttävään vieraanvaraisuuteen ja avuliaisuuteen. Vieras voi jäädä taloon pitkäksikin aikaa, kunhan osallistuu talon töihin.

Kuvaukset Priitan ja hänen poikiensa töistä ja askareista ovat havainnollisia ja kansatieteellisen tarkkoja. Erityisen vaikuttavasti Arvola kuvaa Priitan työskentelyä Pykeijassa kevätpyynnin aikaan, kun meri kuhisee ja kihisee kalaa kuin jokin suunnaton moniosainen hirviö.

Kun naiset perkaavat rannalla valtavia turskasaaliita keskellä lintuparvien kiljuntaa, ihan näen Priitan, kun hän pyyhkäisee hihalla kasvojaan seisoessaan polviaan myöten kalassa, siivottavien, nyljettävien, pilkottavien ja kuivumaan ripustettavien kalanruumiiden meressä, ja ihmettelee: Nostammeko me kaiken Jumalan kalan?

UUSI AIKA TEKEE TULOAAN, mutta vanhat tavat ja uskomukset pitävät pintansa. Perinteinen kansanusko ja Raamatun luku sopivat hyvin yhteen ihmisten arjessa. Luonnosta luetaan enteitä, Raamatusta ohjeita hyveelliseen käytökseen.

Maagiset elementit kuuluvat elämään kuin luonnonlait. Priitan yliluonnolliset kyvyt ovat ahkerassa käytössä, ja tiukan paikan tullen turvaudutaan taikakaluihin. Mielenkiintoista on suhtautuminen maan uumenissa elävään pikkuväkeen, joka ei ole varsinaisesti pahansuopaa mutta on tarkka elinpiiristään ja onneksi hyviteltävissä ruokalahjoilla.

Esivaltaa sen sijaan on mahdoton hyvitellä. Kun virkavalta yrittää panna iät ajat omilla säännöillään eläneitä pakkokeinoin uudenlaiseen kuriin ja järjestykseen, jälki on ikävää: kostoa ja kanteluita, vääriksi koettuja, armottomia tuomioita, pakoilua, vihaa ja kytevää katkeruutta.

Miten käy Priitan ja Mikon rakkauden ja unelmien Ruijan rannan pärskeissä ja puhureissa, se jää juuri niin salaperäisen lupaavasti auki kuin pitääkin.

Ingeborg Arvola. Kuva: Fartein Rudjord