tiistai 28. kesäkuuta 2016

28. kesäkuuta 2016



Kyllä tämä on nyt sitä


Anja Erämajan runot ottavat kaiken irti rakkaudesta puhumisesta




Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän. WSOY 2016.


Rakkaat ystävät, kuuluuko tää, - - saat sä signaalia? Nyt kannattaisi olla kuulolla, höristää korviaan, vaikka ei olisikaan mikään erityinen runon ystävä. Anja Erämajan (s. 1963) uuden kokoelman Ehkä liioittelen vähän lyriikasta luulisi innostuvan lukijan kuin lukijan, ei pitäis olla vaikeeta. Komeata on ja hauskaa, tragikoomista ja raikasta, enkä liioittele vähääkään.

Kirjallisuuden suurista pääteemoista rakkaudesta ja kuolemasta Erämaja valitsee romanttisen rakkauden ja tekee siitä selvää kaikin mahdollisin stereotypioin, klisein ja kirjallisin lainauksin.


ALUSSA on tietysti Hän tai Sinä ja rakastuminen. Iskelmäsanoitusten tavoin Hän on hahmoton, pelkkä käsi (se sopii omaani) ja suutelevat huulet. Sinänä rakastettu on ainutlaatuinen ja ihana kuin Korkean veisun morsian. Läheisyys panee lörpöttelemään kaikenlaista "arvaa mitä" ja "sitä vaan, että" -tyyppistä, tunnustelemaan miltä tuntuu ja mitä on, kun minä tykkään sinusta ja koko maailma on kääntynyt päälaelleen (kirjassa myös visuaalisesti).

Minä tykkään sinusta, sinua kuvitella, kohtauksia korkeilla paikoilla, onnelliset aamutuulessa, miten kiharat liehuu ja kimmeltää kesäinen sinä ja minä rinteellä, liukuportaissa, liikennevaloissa - -. Sinä ja minä valtameren rannalla, laivan kannella, keulassa, tuulessa, elokuvassa Minä tykkään sinusta. Minä tykkään sinusta, minä sanon sen kaikille. Oikein paljon. Minä tykkään kanssasi puuhailla, et tiedäkään mitä kaikkea, miten pitkällä olemme. Pitkällä olemme, sen voin sanoa, ja että yöteltan vetoketju avataan, että aamu puree nilkkaan sinua, sinua, miten kirkuvat tähdet lätäkön reunalla, miten kutistuvat metsät puistoiksi - - .

Erämajan kyky hyödyntää toistoa, sekoittaa korkeaa ja matalaa, heittää arkisen puheen sekaan klassikkosäkeitä eri runoilijoilta ja erityisesti lauluina levinneistä runoista, kaikki se hakee vertaansa sujuvuudessa ja osuvuudessa. Runojen rakastunut on sympaattinen ja tosi. Hän on naiivi ja naurettava mutta aito ja tosissaan, sisimmäässään peloissaankin.

Naistenlehdistä tulee runojen sisältöön ja ilmaisuun lisää mausteita. Häihin pitää satsata, parisuhteessa ollaan isojen asioiden äärellä ja elämästä lasketaan plussia ja miinuksia. Välillä vapaa rytmi ja puheenomaisuus tekevät tilaa selkeälle säkeistörakenteelle ja laulullisuudelle.

Erämaja tunnetaan myös laulujen sanoittajana ja erinomaisena lavaesiintyjänä. Ei siis ihme, että tämänkin kokoelman runot ovat niin suuhun sopivia, että niiden käyttöohjeeksi kävisi hyvin: lausu tai laula.

          En töki sua haarukalla
          en tönäise kylmään veteen
          en raahaa sua sukulaisiin 
          en syljeskele salaa sun lasiin
          en suurusta pölyllä ruokaasi
          en tapa sua hitaasti, en nopeesti

                onko tämä nyt sitä.


ELÄMÄ ON rakastuneelle yhtä kaaosta, mutta sellaista se on rakkauden mentyäkin. Molemmista on yhtä noloa puhua, rakkaudesta ja sen loppumisesta. Yksin jääneellä on edessään uudet kysymykset: mitä tuli tehtyä ja teinkö tarpeeksi? Miten tällistä toivutaan?

Runojen puhuja kyselee ja hämmästelee, kieltää ja käskee, selostaa, luettelee ja raportoi. Kokoelman naisihmisen kaaokseen tulee järjestystä säätiedotuksista ja arkirutiineista. Kun runojen naisnäkökulma laajenee äitiyteen, runopuhe kulkee taas uudella vaihteella. Äidin ja hänen nuorensa dialogin lakonisuus on täynnä ääntä ja vimmaa. Ei tällaista voi olla. Tällaista on.

Tosiasiat on muutoinkin tunnustettava, muuten ei pääse eteenpäin. Tässä sitä ollaan: vanhahko, sinkuhko, työtön. En kuitenkaan luonnehtisi reppanaksi, sillä ihmeitä tapahtuu. Romahdusten ja takapakkien jälkeenkin Erämajan runojen puhuja on toiveikas, on vain jaksettava ottaa kontaktia: uffeliveliveli / ei jätetä tätä tähän.

Erämajan runoissa ei ole tippaakaan konstailun makua, vaikka joukossa onkin kielellistä ja typografista leikittelyä. Se sopii hyvin runojen muutenkin estottomaan liikehdintään.

Anja Erämajan lyriikassa maailma näyttää olevan täynnä toisiaan tönivää materiaalia, jota on yritettävä pitää koossa ja määräsuunnassa. Ja se onnistuu. Kokoelma on temaattisesti lujaa tekoa, ja runoilija varmentaa paketin koossa pysymisen vielä muutamin toistuvin motiivein.

Ihanan ironinen ja rönsyävän runsas Ehkä liioittelen vähän sopii hyvin vaikka lomalukemiseksi.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

25. kesäkuuta 2016



Luen, näen, tunnen


Siri Hustvedtin esseissä lyövät kättä tieteet ja taiteet


Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa (Living, Thinking, Looking, 2012). Suom. Kaisa Sivenius. Otava 2016. 462 s.


Siri Hustvedt (s. 1955), norjalaistaustainen amerikkalaiskirjailija, tunnetaan ehkä parhaiten romaaneistaan, joista viimeksi suomennettuja ovat Kesä ilman miehiä ja Säihkyvä maailma.

Mutta Hustvedt on myös esseisti. Muutama vuosi sitten häneltä ilmestyi suomeksi kokoelma Vapiseva nainen - Hermojeni tarina. Viime kevään suomennoksessa Elää, ajatella, katsoa Hustvedt kirjoittaa seikkailuistaan "taideteorian, neurotieteen ja psykoanalyysin kentillä".

Kirjan esseet ovat peräisin kuuden vuoden ajalta. Ne ovat alkujaan ilmestyneet erilaisissa erikoisalojen julkaisuissa ja aikakaus- ja sanomalehdissä, ja muutamat ovat alun perin olleet esitelmiä tai puheita. Kaikille niille on kuitenkin tunnusomaista minä-muoto ja omien kokemusten hyödyntäminen.

Hustvedt kirjoittaa: Olen [tiedemaailmassa] ulkopuolinen, - - , sitoutumaton älyllinen vaeltaja, joka seuraa omaa nenäänsä ja on löytänyt itsensä odottamattomilta alueilta, tutkimassa maisemia, joista tiesi hädin tuskin mitään ennen paikalle tupsahtamista. Juuri tuo löytöretkeilyn luonne yhdessä henkilökohtaisuuden kanssa auttaa kummasti lukijan matkantekoa kirjan välistä varsin haastavissakin tieteen maastoissa.


ESSEET on ryhmitelty, kuten kirjan nimikin altaa ymmärtää, kolmeksi pääosastoksi. Niistä ensimmäisessä kirjailija kirjoittaa suorimmin omasta elämästään. Ajatteluosiossa tekstien lähtökohtana on jokin ongelma, kuten kaunokirjan ja muistelman eroavuudet tai muistin ja mielikuvituksen liitokset. Kolmas eli katsomisosasto puhuu visuaalisesta taiteesta ja erilaisista kirjoittajaa kiinnostavista taiteilijoista.

Runsas ja kirjavakin valikoma tarjoaa valinnanvaraa. Voi lukea mieleisiään esseitä ja jättää vähemmän kiinnostavat tuonnemmaksi, eikä järjestyksellä ole väliä. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä edellä oleva sitaatti ja uskaltautua myös vieraisiin maisemiin, juuri sellaisistahan saattaa tehdä kiinnostavimmat löytönsä.

Migreenistä tai unettomuudesta kärsivälle Hustvedtilla on tarjolla vertaiskokemuksia, ja kirjailijan pohtiessa isäsuhdettaan lukija alkaa pakosta ajatella omaansa. Äidin viisas lause "Älä tee mitään, mitä et todella halua tehdä" johdattaa Hustvedtin käsittelemään halun ongelmaa, ja Peilin ulkopuolella -esseessä kirjoittajan ajatukset ruumiillisesta identiteetistä panevat miettimään omankin ruumiinkuvan syntyä ja todenmukaisuutta.


KIRJALLISUUSESSEISTÄ kiinnostavimmat ovat mielestäni esseet Tositarina ja Kolme tunteikasta tarinaa.

Edellisessä Hustvedt kyseenalaistaa käsityksen muistelman todenmukaisuudesta ja fiktion valheellisuudesta. Kirjailija kritisoi yhä yleistyvää tapaa myydä kaunokirjallisuutta mainostamalla suureen ääneen kirjan todenperäisyyttä ja mieluiten vielä kauhistuttavaa todenperäisyyttä ja varoittaa samalla ottamasta muistelmia liian todesta. Muisti pettää tiedostamatta ja tietoisesti, ja omaelämäkerta on aina tarinaksi muovattua muistelemista.

Toisaalta fiktion kirjoittaminen on kuin sellaisen muistamista mitä ei ole tapahtunut. Kolme tunteikasta tarinaa -esseessä Hustvedt argumentoi mm. omiin kokemuksiinsa nojaten ajatusta, että muisti ja mielikuvitus ovat pohjimmiltaan samaa henkistä prosessia.

 Kun kirjoitan fiktiota, keskityn siihen mikä tuntuu oikealta ja mikä tuntuu väärältä. Näen mielessäni kuvia työskentelyn aikana aivan kuten muistellessani jotakin. Käytän usein keksittyjen hahmojen toiminnan taustalla todellisia maisemia, huoneita ja katuja. Minua ohjaa tarina, sellaisen kertomuksen luominen joka kaikuu minussa tunteiden tasolla.

Romaanin kuviteltu maailma on siis totta tunteiden tasolla.


TAITEEN TEKEMISTÄ Hustvedt vertaa esseissään toistuvasti tietoiseen uneksintaan. Taiteilija leikkii, ja heikot tai elävät muistot saavat uuden muodon. Lasten tavoin taiteijatkin seurustelevat mielikuvitusystäviensä kanssa leikisti, mutta tunnetasolla oikeasti.

Hustvedt osoittaa, kuinka tunteella on olennainen rooli myös taiteen vastaanottamisessa. Katsoa-osaston esseissä kannattaa googlata avukseen kulloisenkin taiteilijan teoksia, sillä vaikka taiteilija olisi tuttu, toisen ihmisen katsomana hänen työnsä avautuvat aivan uudella tavalla.

Minulle Hustvedtin esseet tarjosivat uusia näkökulmia mm. Morandin ja Goyan töihin. Erikoinen Morandi-innostukseni kävi hyvinkin ymmärrettäväksi, kun Hustvedt nosti Morandin rinnalle Chardinin, ja Goyan tarjoilema tunnekylpy on Hustvedtin Miksi Goya? -esseen jäljiltä aivan uudella tavalla siedettävissäni.

Kuva: Paula Kukkonen
"Isku aivojen ytimeen", kielikuva, jota Hustvedt käyttää kuvatessaan Goyan kuvien vaikutusta itseensä, voi tapahtua hyvin monenlaisten taideteosten äärellä, epämukavien siinä missä miellyttävien.

Esseiden esittelemät Duccion Madonna ja Louise Bourgeois`n Hämähäkki, Kiki Smithin töiden ruumiillisuus ja Francisco de Zurbaránin oudon aineettomilta tuntuvat asetelmat, Margaret Bowlandin yhdestä ja samasta lapsesta tehdyt maalaukset ja Gerhard Richterin maalatut valokuvat pysäyttävät äärelleen eri syistä ja eri tavalla. Tärkeintä on, että ne "iskevät" meihin.

Hustvedtille tärkeää on taideteoksen arvoituksellisuus, sen kyky hiljentää katsoja miettimään, mitä hänen ja teoksen välillä tapahtuu sekä älyn että tunteen tasolla. Mutta lisäksi parhaassa taiteessa jotakin jää aina tavoittamatta ja hämmentämään mieltä. Jos niin ei olisi, se ei vetäisi puoleensa yhä uudelleen.

Eri taiteenalojen klassikot ovat siitä hyvä esimerkki.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

19. kesäkuuta 2016




"Elämää kiinnostavana aikana"


Rein Raudin vakoilutarinassa Neuvosto-Viro vetää viimeisiä henkäyksiään


Rein Raud: Täydellisen lauseen kuolema (Täiusliku lause surm, 2015). Suom Hannu Oittinen. Like 2016.218 s.


Virolaisen kirjailijan Rein Raudin (s. 1961) toinen suomennettu romaani Täydellisen lauseen kuolema kulkee aivan toisenlaisessa tyylilajissa kuin edellinen suomennos Rekonstruktio.

Surumielisessä Rekonstruktiossa Raud tarkastelee isän ja tyttären maailmankuvien eriytymistä ja isän yritystä ymmärtää tyttärensä valintoja. Viron lähihistoria on romaanissa vahvasti läsnä, mutta Täydellisen lauseen kuolemassa se on avainasemassa.

Täydellisen lauseen kuolemassa kirjalija on täysiverinen ilkamoija ja pisteliäs yhteiskuntakriitikko. Ollaan Neuvostoliiton romahtamisen kynnyksellä, ja kirjailijan "pienoislaboratoriossa" Tallinnassa ihmisten sisällä ja välillä tapahtuu yhtä ja toista näkymättömätöntä liikettä.

Käytiin hiljaista sotaa ilman rintamalinjaa, joka poukkoili edestakaisin merkityllä maalla, kaivantojen sijalla verenkierto, sienirihmasto, tuhannet, sadattuhannet pikkuiset rintamat kulkemassa halki neuvottelutilojen, hääseurueen, perhekuvan, halki yksittäisen ihmisen, joka saattoi olla kelpo neuvostovirkailija yhdeksästä viiteen ja illalla Suomen televisiota katsoessaan tulisieluinen aatteen mies - -.

Tulenarassa ilmapiirissä tärkein valuutta on luottamus. Ilman luottamuksellisia suhteita aineellinen hyvinvointi jää haaveeksi, ja mikä pahinta, luottamuksen mentyä myös henkikullan arvo romahtaa dramaattisesti.


HENKILÖITÄ romaanissa on niin paljon, että lukijan on oltava todella tarkkana. Ei olisi ollut pahitteeksi, jos romaanin alussa olisi ollut näytelmätekstien tapaan jonkinmoinen henkilöluettelo.

Näkyvimmät vastapuolet ovat nuorten mielenosoittajien ryhmittymä ja turvallisuuspalvelun henkilöstö. Vakoilutarinassa molempien joukossa on tietysti omat petturinsa, ja suhdekuviota täydentävät vielä erilaiset toimijat Leningradin, Helsingin ja Tukholman suunnalla.

Raudin vakoilutrilleri etenee kohtauksittain kuin elokuva. Salaiset mikrofilmit ja kirjekuoret vaihtavat omistajaa, kunnes joku jossain vasikoi ja KGB kellarissa on taas lisää kuulusteltavia. Ilmassa on tietysti myös rakkautta, ja sehän tunnetusti ylittää kaikki kansalliset ja ideologiset raja-aidat. Niinpä lukija joutuu jännittämään myös rakastavaisten kohtaloja.


KIRJALLISUUDENTUTKIJANA Raud ei kuitenkaan tyydy tavanomaiseen juonenkuljetukseen. Tapahtumaketjut katkeavat tämän tästä tarinaan enemmän tai vähemmän löyhästi liittyvillä laatikoiduilla tarkennuksilla ja kommenteilla. Niiden avulla kirjailija päästää -  tai on päästävinään - itsensä ääneen, selittämään tekemisiään ennen ja nyt ja samalla rikkomaan perinteistä romaanirakennetta.

Tavanomaiseksi vakoilutarinaksi Täydellisen lauseen kuolema ei suostu asettumaan muutenkaan. Kepeydessään ja satiirisuudessaan Raudin tosiasioihin perustuvaa kerrontaa voisi luonnehtia vaikkapa hirtehishumoristiseksi realismiksi.

Raudin huumori perustuu sekä kielelliseen nokkeluuteen että kohtausten hykerryttävyyteen. KGB:n everstin Fiodor Kuzmitsin ajatukset sienistä ja virolaisista ovat yhtä herkullisia kuin myrkyllisiäkin, enkä usko, että vallankaappausta voi kuvata hauskemmin, kuin Raud sen tekee:

Kaikki tiesivät siihen aikaan, mitä tarkoitti, kun televisiossa esitettiin yhtä soittoa Joutsenlampea: jossain oli jotain niin pahasti pielessä, ettei edes Kremlissä tiedetty, miten sumplia asiat. Esimerkiksi Breznevin kuoleman jälkeisenä päivänä, kun ei tiedetty, kuka astuisi hänen tilalleen. Tällä kertaa musiikki kuulosti vielä kauheammalta ja uhkaavammalta kuin tavallisesti - -.


MUTTA ABSURDIUS ei ole romaanissa itsetarkoituksellista. Sen takaa löytyy todella vakavaa pohdintaa elämästä Neuvostoliiton komennossa. Mikä oli totta, mikä valhetta? Missä määrin muisti muuttaa menneitä tapahtumia? Missä asioissa Viro olisi erilainen ilman viittäkymmentä miehitysvuotta? Olisiko missään oleellisessa? Ja kuitenkin

- - jokin oli pohjimmiltaan toisin. Tunne oli erilainen. Tunne siitä, millä tavalla me olimme olemassa. Nekin, jotka olivat syntyneet vasta vuosikymmeniä noiden öisten koputusten jälkeen. Siitä on paha vääntää vitsiä jälkipolville.

Historia ei siis kirjailijan mielestä mene koskaan jättämättä jälkiä, jotka näkyvät vielä seuraavissakin sukupolvissa. Rein Raudille kokemus tuon kahden maailman välisen rajan molemmilla puolilla elämisestä on jatkuva tutkimisen kohde. Siksi aihe toistuu hänen tuotannossaan yhä uusina variaatioina - ja ansaitseekin toistua.

Täydellisen lauseen kuolema on siinä määrin tarkkuutta vaativa ja monikerroksinen romaani, että se ei tyhjene yhdellä lukemisella. Täydellisen lauseen sisältö kyllä selviää, mutta entä täydellisen lauseen kuolema? Siinä onkin jo mukavasti miettimistä...

Kuva: Rosita Raud


PS. Rekonstruktiosta, edellisestä Raud-suomennoksesta, kirjoitin blogissani 9. heinäkuuta 2015.





tiistai 14. kesäkuuta 2016

14. kesäkuuta 2016


Haukka ja suru ja kuinka ne kesytetään 

Helen Macdonaldin haukkakirja on kaunis, viisas ja vaikuttava



Helen Macdonald: H niin kuin haukka (H is for Hawk). Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2016. 376 s.


Istuin tietokoneen ääressä sateen valaisemassa työhuoneessani. Soitin ystäville. Kirjoitin sähköpostiviestejä. Löysin Pohjois-Irlannista haukankasvattajan, jolla oli vielä yksi nuori kanahaukka jäljellä senvuotisesta poikueesta. Kymmenviikkoisessa naaraassa oli puolet tsekkiläistä, neljännes suomalaista ja toinen saksalaista, ja kanahaukaksi se oli pieni. Sovimme, että ajaisin Skotlantiin hakemaan sen.

Miksi Cambridgessä asuva historioitsija Helen Macdonald (s. 1979) päätyy hankkimaan koulutettavakseen sittemmin Mabeliksi ristimänsä kanahaukan? Eikö koiranpentu olisi ollut sopivampi koulutettava? Ja miksi nimenomaan kanahaukan, jota monet ovat pitäneet haukoista ikävimpänä: jurottavana niskoittelijana ja murhanhimoisena räyhääjänä.

Haukat ovat olleet Helen Macdonaldille tuttuja jo lapsuudesta. Ensimmäisen haukkansa hän sai 12-vuotiaana. Mabelin hankkimiseen vaikutti kuitenkin ratkaisevasti rakkaan isän äkillinen kuolema.

Selviytyäkseen isän kuoleman aiheuttamasta masennuksesta Macdonald halusi itselleen tarpeeksi kovan haasteen, ja kanahaukan kesyttämisessä oli sellaista kokeneellekin haukastajalle. Samalla haukka kuitenkin pitäisi isää ja muistoja yhteisistä luontoretkistä lähellä ja elävinä.

Tästä lähtötilanteesta Helen Macdonald on kirjoittanut palkitun ja laajasti huomiota saaneen teoksensa H niin kuin haukka. Macdonaldin teosta voi lukea sekä romaanina että tietokirjana.


ROMAANINA H niin kuin haukka kertoo surusta ja siitä selviytymisestä. Haukkaa kesyttäessään kertoja on vahvasti läsnä jokaisessa hetkessä ja kuvaa tarkoin miljöitä, tapahtumia, tekemisiään ja mielentilojaan.

Macdonald vetäytyy muusta maailmasta ja keskittää kaiken huomionsa haukkaan ja sen kouluttamiseen. Hiljaisessa, yksinäisessä talossa kertoja kuulee jopa haukkansa silmien liikkeet ja haistaa sen pippurin, myskin ja palaneen kiven hajuisen hengityksen. Kun on aika siirtyä harjoittelemaan ulkona, yksityiskohtaisen havainnoinnin oheen tulevat maalaukselliset kuvaukset Englannin maaseudusta, huumoriväritteiset kohtaukset näkymättömiin syöksyneen haukan jäljitysponnisteluista ja realistiset selostukset sananmukaisesti raadollisesta saaliinkäsittelystä.

Surutyö  tulee mukaan, kun haukan kanssa tehdyt harjoitukset ja retket nostavat pintaan monenlaisia unohtuneita tai haudattuja asioita. Macdonald puhuu "surun arkeologiasta": Se ei ole järjestelmällistä. Pikemminkin se on maan kääntämistä lapiolla, niin että esiin ilmaantuu sellaista mikä on unohtunut. Päivänvaloon nousee yllättäviä asioita: ei vain muistoja, vaan myös mielentiloja, tunteita, aiempia tapoja tarkastella maailmaa.

Lapsuudesta asti paljon lukeneena Macdonald palaa erilaisiin eläimistä kertoviin kirjoihin ja niiden luontokäsityksiin ja arvioi vanhoja lukutulkintojaan uudelleen. Perusteellisimman tietopaketin H niin kuin haukka tarjoaa tietysti haukkametsästyksestä, mutta runsaasti Macdonald saa kirjaansa upotettua muutakin kiinnostavaa kulttuuri- ja luonnonhistoriaa.


ERIKOISLAATUINEN RAKENNERATKAISU on kuljettaa päätarinan mukana elämäkerrallista sivutarinaa kirjailija T. H. Whitesta (1906-1964). Originelli White tunnetaan erityisesti kuningas Arthurista kertovasta kirjasarjastaan The Once and Future King. White oli kuitenkin myös haukankasvattaja, joka tallensi epäonniset kokemuksensa The Goshawk -nimellä julkaistuun haukkapäiväkirjaansa.

Whiten muistiinpanoja seuratessaan Macdonald tekee samalla havaintoja ja päätelmiä kirjoittajan persoonasta. White ja Macdonald poikkeavat toisistaan sekä ihmisinä että haukankasvattajina, mutta erilaisuutta tasoittavat kummankin sivullisuuden kokemukset, tarve eristäytyä, projisoida ongelmansa haukastukseen ja sulautua osaksi luontoa.

Macdonaldin halu olla kuin haukkansa, muuttua yhdeksi haukkansa kanssa, lähenee välillä hulluutta - tai rakastumista? -, mutta hänen suruprosessissaan vaihe tuntuu tärkeältä. Haukkana hän kuvittelee saavansa vielä yhteyden isäänsä, lintujahan on mytologiassa muutenkin pidetty tämän- ja tuonpuoleisen rajan ylittäjinä. Ennen pitkää hänen on kuitenkin ymmärrettävä tilansa ja palattava ihmisten maailmaan.

Kyva: Marzena Pogorzaly
Olin luullut, että minun pitäisi paeta villiin luontoon, jotta tuska hellittäisi. Niinhän ihmiset tekivät. Lukemissani luontokirjoissa kerrottiin siitä. - - Nyt tiesin, mitä se oli: houkutteleva mutta vaarallinen valhe. Suutuin itseeni ja alitajuiseen varmuuteeni, että kaivattu parannuskeino oli siinä. Kädet oli tarkoitettu muiden ihmiskäsien pideltäviksi. Niitä ei pitäisi varata yksistään haukkojen istumaorsiksi. Eikä villi luonto ole ihmissielun ihmelääke: liian suuri annos ilmassa voi syövyttää sielun olemattomiin.


YKSI KESKEISISTÄ TEEMOISTA on ajatus kunkin lajin toiselle lajille tuntemattomasta omalaatuisuudesta. Haukka on haukka, ja ihminen on ihminen. Haukalta ei pidä odottaa ihmisen kaltaisuutta. Eläin ja ihminen voivat elää onnellisesti yhdessä, mutta niiden elämät ovat silti erillisiä ja toisilleen käsittämättömiä.

Kesytettynäkin Mabelilla on kanahaukan luonto. Sen kuuluu olla raivokas metsästäjä ja säälimätön raatelija. Ja kesytettynäkin sillä on vapaus lentää tiehensä. Mutta juuri siksi sen paluu kasvattajansa nahkakäsineelle tuottaa niin suunnatonta iloa. Loputtomalta tuntuva kärsivällinen opettaminen on tuottanut tulosta.

Vaikka H niin kuin haukka  ei ole oppikirja, siitä oppii tavattoman paljon. Siitä oppii aivan uusia asioita ja vanhojakin uudesta näkökulmasta. Ja tietysti kirjallisuuden monet haukkatarinat aina Boccaccion Metsästyshaukasta lähtien kirkastuvat ihan uudella tavalla Helen Macdonaldin ja hänen Mabelinsa maagisessa seurassa.


tiistai 7. kesäkuuta 2016

7. kesäkuuta 2016


"Suomi mustemmaksi, maailma paremmaksi" 


Ritva Siikala kirjoittaa muukalaisuudesta meillä ja maailmalla




Ritva Siikala: Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta. Aula & Co 2016. 287 s.


Teatteriohjaaja  Ritva Siikalan (s.1941) uuden kirjan nimi Musta sielu, valkonaama herättää heti voimakkaita mielikuvia. Valkonaama-nimitys tuo mieleen lännenromaanit ja intiaanifilmit ja intiaanien maille tunkeutuvat kalpeanaama-muukalaiset. Musta sielu puolestaan herättää ajatuksia kantajansa sisällä asuvasta pahansuopuudesta.

Ei ihme, että Ritva Siikala säikähti, kun mosambikilainen Mateus Tembe yllättäen ilmoitti hänelle: "Kuke, sinulla on musta sielu." Oltiin Helsingin Aleksanterin teatterissa ja harjoiteltiin Zambezi-nimistä näytelmää, jossa Mateus oli toisen keskeisen miesroolin esittäjä.

Luonnehdinta oli kuitenkin suuri kohteliaisuus! Tietenkään musta ei voi olla afrikkalaiselle pelon tai pahan väri. Se on paras. Black is beautiful. Musta sielu -käsitteellä Mateus kohotti valkonaama-Siikalan omiensa joukkoon, tasavertaiseksi afrikkalaiseksi.


RITVA SIIKALA on räväkkä kirjoittaja. Ihastuin hänen ilmaisuunsa jo hänen omaelämäkerrallista esikoisteostaan Rauhoitu nyt vihdoinkin (2004) lukiessani. Samalla suoruudella ja värikkyydellä hän kirjoittaa  nyt kokemuksistaan  toisissa kulttuureissa ja toisista kulttuureista Suomeen saapuvien kanssa.

Siikala tietää ja tuntee aiheensa perusteellisesti. Lukioaikainen vaihto-oppilasvuosi Delawaren Newarkissa tarjosi ensimmäisen kosketuksen siihen monikulttuurisuuteen, jonka keskellä Siikala on sittemmin elänyt. Ylioppilaskevään jälkeinen välivuosi kibbutsi Matsuvassa tutustutti Israeliin, juutalaisuuteen ja hepreaan.

Elämänkumppani löytyi teatterin piiristä, suomenruotsalaisesta Bengt Ahlforsista, ja perhe kasvoi ensin biologisella tyttövauvalla ja myöhemmin Etiopiasta alle vuoden ikäisenä adoptoidulla pojalla.

Kun vävyksi aikanaan ilmaantui Gambiassa syntynyt, Afrikassa aikuiseksi varttunut ja äidinkielenään mandinkaa puhuva muslimi, tyttären valinta tuntui nopeasti luonnolliselta jatkumolta äidin idealistiselle "ohjelmalle": Suomi mustemmaksi, maailma paremmaksi.


IDEALISTI Siikala on ollut myös työmaallaan teatterissa. Huomiota keräsi 1990-luvulla Siikalan perustama teatteri Raivoisat Ruusut, joka esitti länsimaisen kulttuurin klassikoja naisvoimin. Vuosituhannen vaihteessa Siikala käynnisti monikulttuurisen tutkimushankkeen Kassandra 2000 ja sen päätyttyä samannnimisen taideyhteisön vuonna 2002.

Uudessa kirjassaan Siikala muistelee erityisesti kahta suurta näytelmäprojektiaan. Sateenkaari esitettiin vuonna 2000 osana tutkimushanketta ja Zambesi vuonna 2005.

Sateenkaari ei vielä tuolloin ollut sukupuolivähemmistöihin liittyvä termi vaan ilmaisi pelkästään moninaisuutta. Näytelmässä esiintyneet kahdeksantoista naista edustivat kuutta uskontoa ja kahdeksaa äidinkieltä (seitsemän heistä oli suomalaisia ammattinäyttelijöitä). Monet esiintyjistä olivat mukana myöhemmin myös Zambesi-naytelmässä.

Voi hyvin kuvitella, että ristiriitoja syntyy, kun näyttämölle nousee lähes kielitaidottomia uussuomalaisia. Mutta se oli välttämätöntä, sillä ei voinut ajatellakaan, että ihmiset, joiden elämästä kertoisimme, olisivat poissaolevia "niitä", kuten he yhteiskunnassa olivat. Heidän tarinansa olivat keskiössä, yleisön tuli kuulla heidän äidinkieliään ja nähdä heidät elävinä olentoina.

Ja niin todella kävi. Mahdottomilta vaikuttaneista yrityksistä tuli komeasti totta, kun niitä oli luotsaamassa asiaansa uskova, peräänantamaton ohjaaja. Siikala kyllä hehkuttaa lopputuloksia, mutta syystä ja esitellen reilusti myös matkan varrella kohtaamiaan ongelmia ja vastoinkäymisiä.


SUORUUDESSAAN Siikalan kirjoitukset ovat raikasta luettavaa. Siikala on tosissaan mutta ei tosikko. Näkynsä ja tehtävänsä hän panee toimeen äärimmäisen perinpohjin, mutta vastoinkäymisissään hän uskaltaa mennä itseensä ja poimia tekemisistään myös niiden humoristiset piirteet.

Kirjan matkakuvaukset ovat mainio esimerkki uteliaasta ja rohkeasta persoonasta. Kemin kaupunginteatterin Anne Frankin päiväkirjan havahduttavat esitykset pakottivat muutama vuosi myöhemmin nuoren ylioppilaan omapäiselle opintomatkalle kibbutsille, ja kun sukuun saatiin vävy Afrikasta, oli pakko nähdä, minne ensimmäisen lapsenlapsen sukujuuret johtivat.

Siikala kirjoittaa pariskunnan vuonna 1994 tehdystä vaiheikkaasta Afrikan-matkasta mukaansa tempaavan avoimesti ja elävästi. Kirjoittaja tukistaa itseään naiiviudesta ja ahdasmielisyydestä mutta kertoo samalla juuri tämän matkan vaikuttaneen ratkaisevasti hänen minäkuvaansa ja erityisesti hänen ammatti-identiteettiinsä.

Siikalan Afrikka-kirjoituksia lukiessa tuli tavan takaa mieleeni, miten hyvin ne - toki monet muutkin kirjan esseet - soveltuisivat mm. koulukäyttöön, avaisivat silmiä erilaisuudelle ja toisenlaisille elämisen tavoille, opettaisivat osoittelematta ja saarnaamatta, miten tiukasti ihminen linnoittautuu tuttujen makujen ja tuttujen hajujen, tuttujen tapojen, tuttujen äänien ja tuttujen ajatusten sisälle, miten monen kalvon sisällä sitä elää, vaikka onkin mielestään avaramielinen.

Samalla ne opettaisivat, että ihminen voi myös muuttua.


KEMILÄISILLE lukijoille Ritva Siikalan kirja tarjoaa lisäbonuksia. Kemissä lapsuutensa ja teinivuotensa elänyt Siikala ottaa tavan takaa ajatuksilleen ja retkilleen vauhtia vanhasta kotikaupungistaan, ja se tietysti tuntuu mukavalta.

Nuori ihminen katselee ympäristöään tinkimättömän oikeamielisyyden ja ehdottomuuden silmälaseilla, ja se hänelle on suotava. Maailmassa vallitsi täydellinen vastakkainasettelu. Oli laatikko hyvälle ja laatikko pahalle, laatikko väärälle ja laatikko oikealle. Kotona vierailivat saksalaisupseerit, jotka olivat tietysti hyviksiä, kun taas ryssä oli ryssä, vaikka voissa olisi paistanut.

Hammaslääkäri-isä oli oudon maineessa, kun kävi ravintolassa jopa kommunistinäyttelijöiden kanssa, mutta käänteentekevin ristiriita syntyi Anne Frankin takia. Musta ja valkoinen menivät perusteellisesti sekaisin!

Kun kaikki ei ollutkaan, miltä näytti ja kuten oli opetettu, maailmasta piti ruveta ottamaan selkoa omakohtaisesti. Sillä tiellä Siikala tunnustaa olevansa edelleen, laajentamassa ymmärrystään, hankkimassa tietoja, avaamassa sielun portteja, omiaan ja muiden.


Kuva: Maria Björnberg