Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on kesäkuu, 2016.
Kuva
28. kesäkuuta 2016



Kyllä tämä on nyt sitä
Anja Erämajan runot ottavat kaiken irti rakkaudesta puhumisesta


Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän. WSOY 2016.

Rakkaat ystävät, kuuluuko tää, - - saat sä signaalia? Nyt kannattaisi olla kuulolla, höristää korviaan, vaikka ei olisikaan mikään erityinen runon ystävä. Anja Erämajan (s. 1963) uuden kokoelman Ehkä liioittelen vähän lyriikasta luulisi innostuvan lukijan kuin lukijan, ei pitäis olla vaikeeta. Komeata on ja hauskaa, tragikoomista ja raikasta, enkä liioittele vähääkään.
Kirjallisuuden suurista pääteemoista rakkaudesta ja kuolemasta Erämaja valitsee romanttisen rakkauden ja tekee siitä selvää kaikin mahdollisin stereotypioin, klisein ja kirjallisin lainauksin.

ALUSSA on tietysti Hän tai Sinä ja rakastuminen. Iskelmäsanoitusten tavoin Hän on hahmoton, pelkkä käsi (se sopii omaani) ja suutelevat huulet. Sinänä rakastettu on ainutlaatuinen ja ihana kuin Korkean veisun morsian. Läheisyys panee lörpöttelemään kaikenlaista "arvaa mitä&qu…
Kuva
25. kesäkuuta 2016



Luen, näen, tunnen
Siri Hustvedtin esseissä lyövät kättä tieteet ja taiteet


Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa (Living, Thinking, Looking, 2012). Suom. Kaisa Sivenius. Otava 2016. 462 s.

Siri Hustvedt (s. 1955), norjalaistaustainen amerikkalaiskirjailija, tunnetaan ehkä parhaiten romaaneistaan, joista viimeksi suomennettuja ovat Kesä ilman miehiä ja Säihkyvä maailma.

Mutta Hustvedt on myös esseisti. Muutama vuosi sitten häneltä ilmestyi suomeksi kokoelma Vapiseva nainen - Hermojeni tarina. Viime kevään suomennoksessa Elää, ajatella, katsoa Hustvedt kirjoittaa seikkailuistaan "taideteorian, neurotieteen ja psykoanalyysin kentillä".
Kirjan esseet ovat peräisin kuuden vuoden ajalta. Ne ovat alkujaan ilmestyneet erilaisissa erikoisalojen julkaisuissa ja aikakaus- ja sanomalehdissä, ja muutamat ovat alun perin olleet esitelmiä tai puheita. Kaikille niille on kuitenkin tunnusomaista minä-muoto ja omien kokemusten hyödyntäminen.
Hustvedt kirjoittaa: Olen [tiedem…
Kuva
19. kesäkuuta 2016




"Elämää kiinnostavana aikana"
Rein Raudin vakoilutarinassa Neuvosto-Viro vetää viimeisiä henkäyksiään

Rein Raud: Täydellisen lauseen kuolema (Täiusliku lause surm, 2015). Suom Hannu Oittinen. Like 2016.218 s.


Virolaisen kirjailijan Rein Raudin (s. 1961) toinen suomennettu romaani Täydellisen lauseen kuolema kulkee aivan toisenlaisessa tyylilajissa kuin edellinen suomennos Rekonstruktio.

Surumielisessä Rekonstruktiossa Raud tarkastelee isän ja tyttären maailmankuvien eriytymistä ja isän yritystä ymmärtää tyttärensä valintoja. Viron lähihistoria on romaanissa vahvasti läsnä, mutta Täydellisen lauseen kuolemassa se on avainasemassa.

Täydellisen lauseen kuolemassa kirjalija on täysiverinen ilkamoija ja pisteliäs yhteiskuntakriitikko. Ollaan Neuvostoliiton romahtamisen kynnyksellä, ja kirjailijan "pienoislaboratoriossa" Tallinnassa ihmisten sisällä ja välillä tapahtuu yhtä ja toista näkymättömätöntä liikettä.

Käytiin hiljaista sotaa ilman rintamalinjaa, …
Kuva
14. kesäkuuta 2016


Haukka ja suru ja kuinka ne kesytetään  Helen Macdonaldin haukkakirja on kaunis, viisas ja vaikuttava

Helen Macdonald: H niin kuin haukka (H is for Hawk). Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2016. 376 s.

Istuin tietokoneen ääressä sateen valaisemassa työhuoneessani. Soitin ystäville. Kirjoitin sähköpostiviestejä. Löysin Pohjois-Irlannista haukankasvattajan, jolla oli vielä yksi nuori kanahaukka jäljellä senvuotisesta poikueesta. Kymmenviikkoisessa naaraassa oli puolet tsekkiläistä, neljännes suomalaista ja toinen saksalaista, ja kanahaukaksi se oli pieni. Sovimme, että ajaisin Skotlantiin hakemaan sen.
Miksi Cambridgessä asuva historioitsija Helen Macdonald (s. 1979) päätyy hankkimaan koulutettavakseen sittemmin Mabeliksi ristimänsä kanahaukan? Eikö koiranpentu olisi ollut sopivampi koulutettava? Ja miksi nimenomaan kanahaukan, jota monet ovat pitäneet haukoista ikävimpänä: jurottavana niskoittelijana ja murhanhimoisena räyhääjänä.
Haukat ovat olleet Helen Macdonaldille tu…
Kuva
7. kesäkuuta 2016


"Suomi mustemmaksi, maailma paremmaksi" 
Ritva Siikala kirjoittaa muukalaisuudesta meillä ja maailmalla


Ritva Siikala: Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta. Aula & Co 2016. 287 s.

Teatteriohjaaja  Ritva Siikalan (s.1941) uuden kirjan nimi Musta sielu, valkonaama herättää heti voimakkaita mielikuvia. Valkonaama-nimitys tuo mieleen lännenromaanit ja intiaanifilmit ja intiaanien maille tunkeutuvat kalpeanaama-muukalaiset. Musta sielu puolestaan herättää ajatuksia kantajansa sisällä asuvasta pahansuopuudesta.

Ei ihme, että Ritva Siikala säikähti, kun mosambikilainen Mateus Tembe yllättäen ilmoitti hänelle: "Kuke, sinulla on musta sielu." Oltiin Helsingin Aleksanterin teatterissa ja harjoiteltiin Zambezi-nimistä näytelmää, jossa Mateus oli toisen keskeisen miesroolin esittäjä.
Luonnehdinta oli kuitenkin suuri kohteliaisuus! Tietenkään musta ei voi olla afrikkalaiselle pelon tai pahan väri. Se on paras. Black is beautifu…