lauantai 30. huhtikuuta 2016

30. huhtikuuta 2016


Kremlin prinsessasta wisconsinlaisen vanhainkodin asukkaaksi 

Stalinin tyttären vaiheikas elämä



Rosemary Sullivan: Stalinin tytär. Suom. Tero Valkonen. Otava 2016. 592 s.


Vaikka ajattelisit lukeneesi jo aivan tarpeeksi Stalinista, suosittelen silti tarttumaan Toronton yliopiston emerita-professorin Rosemary Sullivanin kirjoittamaan Stalinin tytär-elämäkertaan.

Sitä lukiessa joutuu kyllä jälleen kerran tutustumaan diktaattorin mielivallan seurauksiin, mutta näkökulma on tuore ja uteliaisuutta herättävä. Millaisena isä ja hänen hirmuhallintonsa näyttäytyivät hänen omalle tyttärelleen tämän eri elämänvaiheissa?

Sullivan on tehnyt valtavan pohjatyön hankkiessaan materiaalia Stalinin ainoasta tyttärestä Svetlana Allilujevasta ( 1926-2011) laatimaansa elämäkertateokseen. (Tytär otti aikuisena äitinsä suvun nimen.) Tärkeitä kirjallisuuslähteitä ovat tietysti Allilujevan kirjoittamat muistelmat (mm. Kaksikymmentä kirjettä ystävälle, suom. Markku Lahtela. Weilin + Göös, 1967) , mutta hänen eri ihmisille lähettämänsä kirjeet avaavat kiinnostavasti erityisesti hänen persoonaansa. Stalinin tytär -teos on siis paitsi historiaa myös ja ennen kaikkea psykologiaa.


SULLIVAN aloittaa teoksensa kysymällä, millaista olisi syntyä Stalinin tyttäreksi ja kantaa isänsä nimen painoa koko elämän voimatta koskaan siitä vapautua. Jossain vaiheessa Svetlana itse toteaa tragediastaan: Sinä olet Stalinin tytär. Itse asiassa sinä olet kuollut jo. Sinun elämäsi on jo ohi. Et voi elää omaa elämääsi. Et voi ylipäänsä elää elämää. Sinä olet olemassa vain suhteessa toisen ihmisen nimeen.

Elämäkerta näyttää, kuinka sinnikkäästi ja monilla keinoin Svetlana yrittää irrottautua isänsä heittämästä varjosta, onnistumatta. Jotkut hänen irrottautumiskeinonsa, esimerkiksi hänen kirjalliset työnsä, olivat niin julkisluonteisia, että ne toimivat pakostakin anonymiteettia vastaan.


STALININ TYTTÄREN elämänvaiheita lukee kuin jännityskertomusta. Svetlana varttuu Kremlissä kuin prinsessa rakastetun hallitsijan linnassa. Isä kutsuu lempilastaan pikku varpusekseen ja emännäkseen, ja kesiä vietetään sukulaisten kanssa huviloilla. Äidin kuolema, Svetlanan ollessa kuusivuotias, on lapselle suuri järkytys, mutta sitäkin järkyttävämpää on saada vasta aikuisiän kynnyksellä tietää äidin salattu kuolinsyy.

Vuosien myötä Svetlana alkaa muutoinkin nähdä ja kuulla, mitä todella tapahtuu hänen ympärillään, mihin sukulaiset ja ystävien vanhemmat katoavat yksi toisensa perästä. Pitkään tytär vakuuttelee itselleen isänsä syyttömyyttä, mutta kun hänen ensirakkautensakin kyyditetään Siperiaan, hänen luottamuksensa kommunismiin on mennyttä.

Jatkuva rakkaudenjano ajaa Svetlana Allilujevaa yhä uusiin miessuhteisiin läpi elämän. Kun hän kaksi epäonnistunutta avioliittoa takanaan ja viimeisimmän rakastettunsa intialaisen Brajesh Singhin tuhkauurna mukanaan pääsee vuonna 1967 käymään Intiassa, hän loikkaa länteen ja jättää aikuiselämää aloittelevat poikansa ja tyttärensä Neuvostoliittoon.


LOIKKA YHDYSVALTOIHIN oli tietysti poliittinen sensaatio ja siksi täynnä jännitystä, mutkia ja myös komiikkaa. Naiivin luottavaisen Svetlana Allilujevan oli vaikea ymmärtää asioidensa hidasta etenemistä ja vapaan lehdistön käyttäytymistä. Raha-asioissaan kommunismin kasvatti oli täysin kokematon. Esimerkkejä on lukemattomia.

Elämä Yhdysvalloissa olikin jatkuvaa muuttamista ja uuden alun etsintää. Erikoisin mutta varsin ymmärrettävä oli itsensä aina yksinäiseksi tuntevan Svetlanan yritys sopeutua elämään omalaatuisessa hengellisessä yhteisössä Wisconsinin Spring Greenissä. Kokeilu ei onnistunut, ja edessä oli jälleen avioero, mutta Svetlanalla oli nyt huollettavanaan ja seuranaan pieni tyttärensä Olga.

Neuvostoliittoon jättämiensä lasten vuoksi ikuista ikävää ja syyllisyyttä kantava äiti päättää tällä kertaa tehdä kaikkensa lapsen parhaaksi. Parasta koulutusta etsitään milloin mistäkin kaupungista ja maasta - Neuvostoliittoa myöten! Lukijasta näyttää siltä, että oikeastaan kyse on rauhattomuudesta, jatkuvasta onnen etsinnästä ja joskus pakenemisestakin.


SULLIVAN kirjoittaa kuvattavastaan ymmärtävästi, mutta Svetlana Allilujevan muotokuva vaikuttaa silti realistiselta. Hän vaikuttaa juuri sellaiselta kuin hänen taustallaan ihminen saattaisi ollakin. Hänet tunteneet kuvaavat häntä toisaalta humaaniksi, hyväsydämiseksi ja intelligentiksi, mutta myös intohimoiseksi, äkkipikaiseksi ja tulistuvaksi, tosin nopeasti leppyväksi.

Loppuvuotensa Lana Peters -nimisenä viettänyt Svetlana Allilujeva tuntuu ennen kuolemaansa päässeen itsensä kanssa jonkinlaiseen sisäiseen rauhaan. Koko elämänsä ajan ns. isänmurhaa tehneen naisen yritys muuttua joksikin toiseksi kuin oli, päättyi elämäkerran kirjoittajan mielestä myönnytykseen pysyä itsenään. Se ei kuitenkaan tarkoittanut isän hirmutekojen anteeksiantamista.

Viimeiseksi jääneessä haastattelussaan Svetlana sanoo kiukkuisesti: Jos hän kerran kykeni tappamaan niin monia, mukaan lukien enojani ja tädin, minä en anna hänelle anteeksi koskaan. En koskaan! Hän särki koko elämäni. Voin kertoa että hän särki koko elämäni!

Mielenkiintoisia ja mietityttäviä lukutuokioita!


perjantai 15. huhtikuuta 2016

15. huhtikuuta 2016


Elämäntehtävänä kaupungin luominen 

Jukka Viikilän romaanissa Engel purkaa tuntojaan yöllisiin muistiinpanoihinsa 


Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016. 215 s.



Mistä tämä taipumus hyödyttömiin mietteisiin? Joka näitä lukisi, ei antaisi kaupunkia vastuulleni. Rakentajalle silti sallittakoon tämä yöllinen purkutyö.

Kun preussilaissyntyinen arkkitehti Carl Ludvig Engel (1778-1840) sai vuonna 1816 tehtäväkseen luoda pääkaupungiksi korotetulle Helsingille monumentaalisen keskustan, hän lupasi vaimolleen, että kuusivuotisen hankkeen jälkeen perhe palaa rakkaaseen Berliiniin.

Toisin kuitenkin kävi. Saksasta ei auennut kunnollisia työtilaisuuksia, ja kun Engel vuonna 1824 nimitettiin intendentinkonttorin johtajaksi eli valvomaan kaikkea julkista rakentamista Suomen suuriruhtinaskunnassa, paluu siirtyi siirtymistään.


ENGEL TUNNETAAN erityisesti Senaatintorin ja sitä ympäröivien rakennusten suunnittelusta, mutta hänen töitään on muuallakin Helsingissä ja eri puolilla Suomea.

Tuottelias arkkitehti piirsi sekä julkisia että yksityisiä rakennuksia: kirkkoja, kellotapuleita ja konttoreita, kasarmeja, kouluja, postitoimistoja ja sairaaloita, majakoita ja tähtitorneja, palatseja ja kartanoita. Hänen päätyönään pidetään vasta hänen kuolemansa jälkeen valmistunutta Helsingin tuomiokirkkoa, mutta itse hän arvosti töistään erityisesti nykyistä Valtioneuvoston linnaa ja Yliopiston kirjastoa.

Tällaisen suurmiehen mielenmaisemiin Jukka Viikilä tutustuttaa meidät kirjassaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Arkkitehti teki Helsingistä kyllä akvarellejakin, mutta otsikolla on tekemistä myös kirjan tyylin ja hengen kanssa.

Romaani koostuu Engelin öisin kirjoittamista henkilökohtaisista muistiinpanoista vuosilta 1816-1840. Yöpäiväkirjamerkinnät ovat katkelmallisuudessaan ja lyyrisyydessään akvarellimaisen hetkellisiä ja läpikuultavia. Ne ovat tunnelmia, mielentiloja ja mietteitä, välistä paksulla sivelmellä vedettyjä yleistyksiä, välistä siveltimen kärjellä piirrettyjä teräviä yksityiskohtia.


VIIKILÄN ENGEL on ikuisesti koti-ikäväinen saksalainen ja berliiniläinen. Helsinki on hänelle pimeä, kylmä ja tuulinen kaupunki jossain maailman laidalla, eikä hänellä ole suomalaisista juuri sen parempaa sanottavaa.

Engel kirjoittaa kirpeästi, kuinka suomalaisille kaunein kukka on peruna ja ainoa puheenaihe säätila. Suomi ja Helsinki ovat kuitenkin suomalaisille oikea asuinympäristö. He tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä.

Kun arkkitehti tarkastelee peilistä omaa ulkoista olemustaan, hän tulee siihen tulokseen, että ihmisen olisi viisainta pysyä synnyinseudullaan. Ruumiiseen, vaikka se on kelpo tekoa, iskee helposti tauti, ulkomaalaisen tauti, joka ei tartu paikallisiin.

Engelin ulkomaalaisen tauti on enemmän psyykkistä kuin fyysistä. Suuri syy vieraudentuntoihin on  kielettömyys. Saksaa taitavia puhekumppaneita on Helsingissä vähän, suomen kieltä oppisi palvelusväen kanssa, mutta se työsarka kuuluu Charlotte-vaimolle, eivätkä ruotsi ja venäjäkään suju arkkitehdiltä tarpeeksi mallikkaasti.

Vetäytyminen on toki myös luonnekysymys. Leipätyössään ahkeralle ja huolelliselle miehelle ei jää paljon joutoaikaa, mutta Viikilän romaanin valossa Engel viettää senkin ajan mieluiten itsekseen, ajatuksissaan ja kirjeitä kirjoittaen.


C.L.Engelin muotokuva, maalannut J.E.Lindh
ENGELIÄ YKSITYISHENKILÖNÄ gradu-tutkielmassaan Koti Helsingissä, sydän Berliinissä (2007) tutkinut Salla Elo esittelee Engelin hyvin samankaltaisena kuin Viikilä. Engelin kirjeiden perusteella Elokin päättelee tutkittavansa olleen hyvin tavallinen ihminen, iloineen ja suruineen ja hyvine ja huonoine puolineen.

Mutta Elo tähdentää, että sääty-yhteiskunnan normeihin Engelinkin täytyi sopeutua, ja niihin kuului mm. seurapiiritapaamisia, joista arkkitehdin jo asemansakin takia oli mahdoton kieltäytyä.

Viikilä kuitenkin rajaa yöpäiväkirjoissa Engelin ihmissuhteet perheeseen ja muutamaan harvaan ulkopuoliseen. Ehkä juuri siksi niistä niin selkeästi paistavat muistiinpanojen kirjoittajan ja aikansa miehen, puolison, isän ja ammatti-ihmisen tunnot ja käsitykset. Vakuuttavissa ja monesti myös huumorilla höystetyissä merkinnöissä on huolta ja huolenpitoa, hellyyttä, mustankipeyttä ja pettymystä, ärtymystä ja välillä hienoista raivoakin.

Pojistaan, kuollutta esikoistaan lukuunottamatta, Engel puhuu vain ohimennen ja pelkkinä poikina, mutta sairasteleva Emilie-tytär saa runsaasti huomiota. Itse muistiinpanotkin syntyvät Emilietä ajatellen, ja tyttären kuolema koskee kovin, mutta rakkaan vaimon äkillinen poismeno todetaan oudon lakonisesti.


YÖPÄIVÄKIRJAN TEKSTIT ovat kuin proosarunoa, kirjoittaa Engel sitten töistään tai läheisistään. Lähes kaikesta ympärillään Engel löytää myös muita kuin konkreetteja merkityksiä.

Viikilän Engel on tarkkailija ja ajattelija, runoilija ja filosofi. Hän suunnittelee suuria rakennuksia mutta rakastaa erityisesti puutarhansa kukkamerta. Engelin toisen intohimon, kiinnostuksen kivilajeihin, Viikilä ohittaa maininnalla.

Romaanin pääteemoja ovat rakentaminen ja purkaminen. Ne ovat toimintoja, jotka ajatellaan yleensä peräkkäisinä tapahtumina. Viikilän Engelille ne ovat yhtäaikaisia. Sitä mukaa, kun rakennus alkaa konkreetisti nousta, arkkitehdin työ purkautuu kohta kohdalta.

Arkkitehti haistaa laudankappaletta, haistaa syvään, siitä alkaa hänen kuvitelmansa purkaminen. Lautoja ja tiiliä on työmaalla pinoissa, ne ovat pyörähtelevien ideoiden vastinkappaleita, joita raahataan yksitoikkoisista liikkeistä vahvistunein lihaksin.

Vaikuttaa siltä, Viikilä kirjoittaa samalla myös runoilijantyöstä, sanoista, jotka lautojen ja tiilien tavoin tuntuvat kuolleilta, mutta jotka kirjoittautuvat tulevaisuuteen, jossa ne ovat täynnä elämää. Rakennusten tavoin tekstienkin voima ja vaikutus on jossain niiden tietämillä mutta ei koskaan niiden eikä arkkitehtiensa rajattavissa.

Viikilän Engel määrittelee ammatilliseksi toiveekseen päästä jonakin päivänä niin kauas omista taipumuksistaan, että tulee ylistäneeksi omaa rakennustaan muistamatta suunnitelleensa sen itse. Todellinen kauneus on aina etäällä ja sen ympärillä on avara tori - myös sanataiteessa.


ENGELIN SEURASTA kannattaa nauttia pitkään ja uudelleen. Nopealla lukemisella jää paljon kiinnostavaa ja kaunista löytymättä. Viikilän kirjan jäljiltä alkaa vaistomaisesti katsella rakennettua ympäristöään tarkemmalla silmällä ja suhtautua julkisiin tiloihin uudella tavalla uteliaana.

Hämmästyttää, että on ohittanut Helsingin julkiset rakennukset niin kovin itsestäänselvinä, ja samalla harmittaa, että Engelin suunnittelemista rakennuksista intiimein, hänen Bulevardin-kotinsa huvimajoineen ja kukkatarhoineen, on enää olemassa vain paperilla.


Kuva: Marek Sabogal
















.


keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

6. huhtikuuta 2016


Sitä niittää mitä kylvää 


Maritta Lintunen: Takapiru. Novelleja. WSOY 2016. 219 s.


Maritta Lintusen proosa, oli se sitten novelleja tai romaaneja, on aina ollut joka suhteessa hiottua, eikä uusi kokoelma Takapiru poikkea edeltäjistään.

Lintunen kirjoittaa tiukkaa mutta ilmeikästä lausetta, ja rakentaa novelleistaan jännittäviä ihmissuhdedraamoja. Niiden loppuratkaisu voi olla aavisteltavissa mutta ei arvattavissa. On todella kummallista, jos Lintusen novellien jäljiltä pysyy novellimuodon hyljeksijänä.


TAKAPIRUSSA  keskushenkilöt ovat usein ihmisiä, joista ei oikein tiedä, miten heihin suhtautuisi. Olisinko puolesta vai vastaan? Välistä joillekin henkilöille haluttaisi nauraa oikein vahingoniloisesti, kunnes äkkiä alkaa hävettää: minussahan taitaa olla tuota tyyppiä itsessänikin?

Lintusen musiikkitausta näkyy parissakin novellissa. Niminovelli on erinomainen esimerkki taiteilijoiden keskinäisestä kateudesta ja pirullisen hienovaraisista keinoista nakertaa kilpailijan itsetuntoa. Novellissa Hommage à Oskar Tuominen sävellyksenopettaja näkee lahjakkaassa oppilaassaan mahdollisuutensa saada edes jonkinlaista nimeä ja mainetta - ja kyllä hän sitä lopulta saakin! Lintunen yllättää vielä viimeiselläkin rivillään.

Novelleissa suomitaan ihmisen ahneutta, oman edun tavoittelua, häikäilemättömyyttä ja toisten hyväksikäyttöä. Kun paha saa palkkansa esimerkiksi novelleissa Kylkiäinen ja Sovitus, lukijana on tulisilla hiilillä: tekisi mieli iloita koston suloisuudesta, ja samalla oman käden oikeus hirvittää. Näin Lintunen pitää lukijansakin kahden vaiheilla: oikean ja väärän raja on ja pysyy näkymättömissä.


ERITYISEN AJATTELUTTAVA on Veriveljet. Siinä kirjailija panee meidät pohtimaan ikivanhaa moraalikysymystä väkivallasta itse- ja toisten puolustuksen näkökulmasta. Kysymys laajenee yksilötasolta yhteisölliseksi päähenkilön iän ja kokemusten myötä.

Lintunen on yhtä kotonaan kaikenikäisten parissa, joskin kokoelman useimmat henkilöt ovat keski-ikäisiä. Sukupuoli ei ole kovin tärkeä. Esimerkiksi Liekopuussa sen paljastaa yksi ainoa sana tätivainajan kirjeessä, ja vain Sanantuoja-novellista löydän avointa miehen ja naisen psyyken erottelua.

Kun miehelle oudot tapahtumat ovat pelkkää sivuun huitaistavaa sattumaa, naiselle ne ovat tulkittaviksi tarkoitettuja viestejä. Kun mies alkaa reagoida näkymättömään, hän on ilmiselvästi hoidon tarpeessa. Samaan tapaan tragikoominen on myös novelli Jumalan sirppi, jossa loistavalla liikeidealla peilataan sekä ihmisten hätää että heidän huiputettavuuttaan.


LINTUNEN kirjoittaa mielellään novellinsa loppuun jonkin erikoisen käänteen ja jättää samalla arvattavaksi, mitä sitten tapahtuu. Toisaalta lopetus voi olla myös niin napakka, ettei arvuuttelulle ole enää mitään sijaa. Kun Hymypatsas-novellin erinomaisuuttaan puhkuva opettaja lopussa katsoo peiliin, sekä hän että lukija tietävät pelin pelatuksiTurpiin tuli - ja joutikin tulla, ajattelee lukija.

Lintunen kirjoittaa niin tasavahvaa novellistiikkaa, että kokoelmasta on vaikea poimia suosikkejaan. Sielunpesästä taidan kuitenkin löytää yhden sellaisen. Lapsuudenaikaiset syyllisyyden, petetyksi joutumisen ja ansaitsemattoman avunsaannin kokemukset ovat niin voimakkaita, että ne tuntee sielussaan ja ruumiissaan elämänsä loppuun saakka.

Kun isä palaa töistä, juoksen yömekkosillani hänen syliinsä enkä irrota otettani, vaikka työhaalarit haisevat moottorinrasvalle ja bensiinille.
     Vielä nukkumaan käydessänikin minulla on samaan aikaan hyvä ja itkettävä olo. Ja kun ummistan silmäni, näen yhä kadun, lumihiutaleet ja reppuselkäisen pojan varjon, joka katoaa talojen taakse. -  Siellä kulkee Iikka Myyrynen, juopon isän hyljeksitty, lialle haiseva poika. Palkkiota kaipaamaton puolustajani.

Kuva: Mika Wist

maanantai 4. huhtikuuta 2016

4. huhtikuuta 2016


Kirja, jonka toivoisi muuttavan maailmaa 

Nobelistin yhteisöromaani kertoo elämästä Tsernobylin jälkeen



Svetlana Aleksijevits: Tsernobylista nousee rukous. Tulevaisuuden kronikka. Suom. Marja-Leena Jaakkola. Tammi 2015. 392 s.


Se ei ollut mikään tavallinen tulipalo vaan jonkinlaista valohehkua. Kaunista. Jos unohdamme kaiken muun, se oli hyvin kaunista. En ole elokuvissakaan nähnyt mitään vastaavaa. Illalla parvekkeet olivat täynnä ihmisiä, ja ne joilla ei ollut omaa parveketta, menivät ystävien tai tuttavien luo. Asuimme yhdeksännessä kerroksessa, josta näki pitkälle, jopa kolmen kilometrin päähän. Jotta lapset näkisivät paremmin, vanhemmat nostivat heidät syliinsä. - Katso! Ja paina mieleesi!

Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 yöllä yhden ja kahden välillä Tsernobylin ydinvoimalan neljännessä reaktorissa tapahtui sarja räjähdyksiä. Vaikka Valko-Venäjällä itsellään ei ole lainkaan voimaloita, lähellä rajaa sijatseva Tsernobyl aiheutti sille maanlaajuisen onnettomuuden. Juuri siitä viime vuoden kirjallisuusnobelisti, Ukrainassa 1948 syntynyt mutta Minskissä pitkään asunut Svetlana Aleksijevits kirjoittaa romaanissaan Tsernobylista nousee rukous.

Romaani on kaukana tavanomaisesta niin muodoltaan kuin sisällöltään. Alaotsikossa kirjailija puhuu kronikasta, siis aikakirjasta, johon on kirjattu historiallisia tapahtumia. Romaania lukiessaan toivoo kuitenkin sydämestään, ettei kyse olisi tulevaisuuden kronikasta, kuten alaotsikossa sanotaan, sillä jo Tsernobylin tapaus on apokalyptisen kauhistuttava.

Kirja koostuu tavallisten ihmisten, tai oikeastaan pitäisi käyttää termiä "tsernobylilaisten ihmisten", haastatteluista, joita kirjailija keräsi ja työsti yli kymmenen vuotta. Venäjäksi romaani ilmestyi 1997. Pitkä valmisteluprosessi antoi niin kirjailijalle kuin haastateltaville mahdollisuuden yrittää edes jotenkin ymmärtää tragedian laajuus ja seuraukset ja tarkastella onnettomuuden aiheuttamia muutoksia maailmankuvaansa.


MONIÄÄNINEN ROMAANI  rakentuu monologeista, voinee sanoa soolo-osuuksista, ja fragmenteista kootuista sotilaiden, kansan ja lasten "kuoroista". Haastattelijan ääntä ei kuulla. Ihmisten yksinpuhelun katkaisee korkeintaan jokin parenteesi: (hermostuu), (alkaa laulaa), (ratkeaa huutamaan). Katkojen ja hiljaisuuden ilmaisuvoima on tässä passiossa yhtä merkittävä kuin sanojen.

Kertomukset vetoavat voimakkaasti tunteisiin. Silti romaani ei mässäile kauheuksilla eikä kärsimyksillä. Haastattelut on kirjattu toteavasti. Haastateltavat ikään kuin ajattelevat ääneen kokemaansa ja miettivät tekemisiään, motiivejaan ja nykytilaansa. Monologeissa humisee suru ja kaipaus, mutta ennen kaikkea ne huokuvat alistumista ja apatiaa.

On nuoria leskeksi jääneitä naisia. On säteilylle altistuneita, joita kukaan ei enää halua puolisokseen. On äitejä, joiden lapset ovat sairaita tai epämuodostuneita. On nopeasti tai hitaasti menehtyviä palomiehiä, sotilaita ja vapaaehtoisia, jotka tekivät mitä heidän käskettiin tehdä tai odotettiin tekevän. On vanhuksia, jotka raahattiin kodeistaan väkipakolla, ja toisia, jotka jäivät salaa autioihin kyliinsä. Ja on johtajia, jotka hoitivat velvollisuutensa - ja samalla omat läheisensä turvaan.


ABSURDI kuulostaa Tsernobyl-romaanin yhteydessä oudolta luonnehdinnalta, mutta palon tukahduttamisessa ja säteilyn eliminoimisessa lähes kaikki toiminta vaikuttaa olleen järjetöntä.

Olen kemian insinööri ja lisensiaatti ja olin työssä suuren konsernin laboratorion johtajana. Miten taitojani hyödynnettiin? Käteen iskettiin lapio, se oli lähes koko ajan ainoa työkaluni. Siitä syntyi aforismi: Lapiolla atomia vastaan. Suojavarusteina oli hengityssuojain ja kaasunaamari, mutta kukaan ei niitä käyttänyt, koska hellettä oli lähes kolmekymmentä astetta, ja jos ne olisi kiskonut kasvoilleen, olisi kuollut heti.

Vodkalla parannettiin työhaluja, ja vapaaehtoisia houkuteltiin hyvillä palkoilla, uusilla asunnoilla, kunniamerkeillä ja sankarimaineella. Sitten palasimme kotiin. Riisuin vaatteet päältä, kaikki vaatteet joita olin siellä käyttänyt, ja heitin roskakuiluun. Vain suikan annoin pikkupojalleni, joka kinusi sitä. Poika piti sitä päässä yöt ja päivät. Kahden vuoden kuluttua tehtiin diagnoosi: aivokasvain...

Näkymätöntä oli mahdoton tajuta ja vastustaa, varsinkin kun säteilymittarit katosivat yllättäen myymälöistä. Kun puutarhassa kaikki kasvaa ja kukoistaa, kukapa olisi nostamatta perunaa ja poimimatta omenia. Ja että polttopuutkin olisi pitänyt ensin pestä. Onko hullumpaa kuultu!


SENSUURI JA PROPAGANDA hoitivat oman osuutensa. Oli annettava vaitiololupauksia, tuhon dokumentointi oli kielletty, ja radio toisti toistamistaan, kuinka tilanne oli hallinnassa ja olot vakiintuivat. Läntisille vihollisille ei pitänyt antaa minkäänlaista aihetta vahingoniloon. Paniikki pantiin kuriin pimityksellä, ja tiedonvälitys tähdensi neuvostoihmisen vastuuta ja velvollisuuksia.

Ja sellainen oli todella olemassa, neuvostoluonne ja neuvostoihminen. Romaani kertoo ihmisistä, joiden velvollisuudentunto oli niin vahva, että he kieltäytyivät pelkäämästä ja lähtivät vapaaehtoisesti Tsernobyliin. He näkivät tilanteen mutta vaikenivat, koska puoluekuri niin vaati. Sillä jos ihminen menettää uskon, jää vaille uskoa, hän ei enää kuulu joukkoon vaan on pelkkä rikostoveri, joka ei voi puolustella tekoaan. Kukapa ehdoin tahdoin rikolliseksi haluaisi.

Haastatteluissa puhutaan neuvostoluonteen ohella myös venäläisestä luonteesta ja mentaliteetista. Muuan haastateltava viittaa venäläisellä luonteella ihmisiin, jotka elivät kotoisasti "atomin ja lapion välillä". He tekivät päivällä töitä atomivoimalassa ja illalla lannoittivat peltojaan ja kuokkivat kasvimaitaan kuten sukupolvien ketju ennen heitä. Romaanissa on runsaasti riipaisevia esimerkkejä ihmisten ja eläinten ikiaikaisen yhteiselämän häiriintymisestä ja koskettavia kohtauksia vanhojen uskomusten epätoivoisesta vaalimisesta käsittämättömäksi käyneessä elämäntilanteessa.

Niin järkyttävää luettavaa kuin romaani onkin, tarjolla on paljon myös kauneutta. Katastrofin maisemassa korostuvat niin luonnon ihmeellisyys kuin ihmisen hauraus ja uljuus. Mielellään yhtyy Nobel-komitean luonnehdintaan Aleksijevitsin teoksesta puhuttelevana monumenttina aikamme kärsimykselle ja rohkeudelle.

En tiedä, missä määrin kirjallisuus voi muuttaa maailmaa, mutta Svetlana Aleksijevitsin Tsernobylista nousee rukous -romaanin tarjoaisin mielelläni ydinvoimauskovaisten iltalukemiseksi. Saattaisi mielipide vähintäänkin loiventua.
Kuva: Margarita Kabakova