tiistai 14. helmikuuta 2017

14. helmikuuta 2017



Mistä löydän Buddhan? 

Leena Krohnin runokertomuksesta nauttii myös aikuinen


Leena Krohn: Kirje Buddhalle ja muillekin. Teos 2017. 56 s.


Leena Krohnin runokertomus Kirje Buddhalle on neljästätoista riimirunosta ja kirjailijan itsensä koostamista pienoismaisemista rakentuva matkakertomus. Sen päähenkilö on poloinen, kyttyräselkäinen Posteljooni, jonka tehtävänä on kiikuttaa viivyttelemättä perille kummallinen kirje. Siinä ei ole lainkaan osoitetta. Saaja, Buddha, on sentään tiedossa.

Jännitystä tarinaan tulee tietysti jo juonesta: löytyykö Buddha? Mutta jännittäviä ovat lisäksi kertomuksen eriskummalliset hahmot. Posteljooni ja musikantti ovat peräisin Hieronymus Boschilta (1450-1516) ja analfabeetti kirjamies Giuseppe Arcimboldolta (1526-1593).

Mielikuvitusta ravistelevat toki tavallisemmatkin vastaantulijat. Ruusu ei ole vain ruusu eikä sammakko  pelkkä kurnuttaja. Tuonpuoleiseen kurkotetaan, kun vastaan tulee vaikkapa sielulintu, faarao tai öinen hautausmaa. Dinosaurukset ja avaruusseikkailu uppoavat eritoten pieniin kuulijoihin, pöllön ja ajattelijan filosofointi vähän isompiin.

Oma mielihyvänsä syntyy kirjan värikkäistä miniatyyrimiljöistä. Valokuvatuissa maisemissa ja tilanteissa on yhdistelty valloittavasti luonnonmateriaaleja ja erilaisia pikkuesineitä esimerkiksi lelulaatikosta. Valokuvien hämyinen tausta (valokuvat Katri Lassilan) tukee arvoituksellista tunnelmaa.


LOPPUSOINNULLISIA RUNOJA kannattaa lukea ääneen, vaikka ympärillä ei olisikaan kuulijoita. Viimeistään silloin huomaa, kuinka taitava rytmin ja riimin käyttelijä Leena Krohn on. Kirje Buddhalle todistaa hienosti, että mitallisuus on kaikkea muuta kuin kahlitseva elementti. Tuntuu siltä, että runojen mitat ja riimit syntyvät ihan itsestään - ja aina tuoreina.

Krohn käyttää kekseliäästi myös puhekielisiä ilmauksia: Jos fyffestä vajetta, vipatkaa tonni. / Joka riskejä sietää, sitä potkaisee onni. / On parempi teidänkin teroittaa järkee / kuin raataa niin että kyttyrää särkee.

Posteljoonin matkansa varrella kohtaamien olentojen puhe vastaa tarkoin heidän luonnettaan ja tilannettaan. Hätääntyneet dinosaurukset äkäilevät, ruusukaunotar diivailee, kirjamies esittää oppineempaa kuin on, ja ajattelija tietysti "viisastelee". Aikuisille on tarjolla hauskoja heittoja niin veroparatiiseista ja rahanpesusta kuin uraongelmista ja postin kulun vaikeuksistakin.


RUNOJEN VAKAVAMPI PUOLI löytyy Posteljoonin periksiantamattomasta uurastuksesta. Vastuullinen tehtävä on suoritettava, vaikka kyttyrää kolottaa ja itsetuntokin reistailee: Jos en kirjeelle vastaanottajaa keksi, / jään posteljooneista viimeiseksi.

Perille, valoon, on pyrkimys, mutta jo matka itsessään on tärkeä. Taivaltaessa löytyy paljon ja monenlaista opittavaa elämästä ja itsestä. Jotkut tarinan opetuksista sanotaan suoraan, jotkut verhotusti.

Vaeltamisen arvoituksen ratkaiseva loppuruno herkistää ja pysäyttää. Se on kaunis, viisas ja kekseliäs. Kirjan magrittemainen loppukuva jää mieleen pitkäksi aikaa.

Leena Krohn. Kuva Laura Böök








sunnuntai 12. helmikuuta 2017

12. helmikuuta 2017






Kuhinaa kuin muurahaiskeossa 

Harry Salmenniemen novellit eivät ole vakiokamaa 


Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja. Siltala 2017. 177 s.


En halua kirjallisuuskenttää, jossa julkaistaan tasalaatuista ja riskitöntä kamaa. Mieluummin paskoja kirjoja ja paljon epäonnistumista ja sitten jotain mahtavaa väliin. Kun sä avaat sen kentän, niin se on kuhiseva muurahaiskeko, eikä mikään kiva pieni kiviasetelma.

Lainaus on Harry Salmenniemen (s.1983) reilun vuoden takaisesta Image-lehden haastattelusta (Image 29.12.2015). Nyt viiden runokokoelman runoilija on lähtenyt ristiretkelle novellistiikkaan. Äskerttäin ilmestynyt Uraanilamppu ja muita novelleja on ehtinyt saada lehdissä jo ihastuneita vastaanottoja.

Kokeellisuutta ja anarkiaa peräänkuuluttava kirjailija tekee niin kuin puhuu. Uraanilamppu tuskin loistaa kovin kirkkaasti perinteistä novellikerrontaa halajavalle, mutta erilaista ja erikoista kaipaavalle se on kuin ilmestys pimeyden keskellä  (Aamulehti 7.2.2017). Eniten aplodeja antanevat kirjallisuuskentällä työkseen touhuavat.


KOKOELMAN novelleista viisi rakentuu näkyvän pohjatekstin päälle. Kolme niistä, Uraanilamppu, Krematorio ja Maailma ja maailmat, edustavat selkeimmin perinteistä novellia, eikä ihme, kun taustalta löytyvät Juhani Ahon Siihen aikaan, kun isä lampun osti, M. Hytösen Uni ja Teuvo Pakkalan Veli.

Näiden lineaarisesti etenevien tekstien sijainti kirjan alussa ja lopussa on kuin kääre pirstaleisempien tekstien ympärillä. Paketti pysyy hyvin kasassa. Silti on turha luulla, että kirjailija olisi näissäkään novelleissaan luopunut kokeilevuudesta. Jos malttaa kerrata pohjatekstit, retkeilyyn Salmenniemen versioissa tulee lisää tehoja.

Myös novelleilla Piilodepressio ja Ohjaaja on pohjamateriaalinsa, mutta ne ovat tietotekstejä J.P.Roosilta ja Mika Taanilalta. Mielikuvituksellista, turisteille tarkoitettua rakennuskompleksia kohta kohdalta esittelevän novellin Kompleksi ohessa kulkee kuvia Giovanni Battista Piranesin hurjista vankilaetsauksista. Huvittaa ja hirvittää!


NAURETTAVA, mieletön ja hullunkurinen ovat ehkä parhaita sanoja kuvaamaan useimpia tilanteita ja tiloja, joihin Salmenniemen novellien enemmän tai vähemmän vinksahtanut päähenkilö, yleensä mies, on joutunut. Puhuja on joko täynnä itseään, pahasti hädissään tai molempia yhtä aikaa.

Tunnet itsesi kuninkaaksi -novellin urheilija suorastaan puhkuu egoaan, kun taas Ohjaajan nimihenkilöä jurppii vielä vanhoilla päivillä uran alkuvuosien  kaltoinkohtelu. Hullunkurisin on Miksi koskit penikseeni? -novellin mies, jonka pasmat sekoavat totaalisti odottamattomasta pikkuseikasta. Koko novelli rakentuu miehen kysymyksille.

Monen novellin aiheena on tavalla tai toisella taide. Kertomuksessa Salmenniemi avaa, paloittelee ja kokoaa kertomusta lajityyppinä kuin patologi ruumista. Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani -novellissa katsotaan, mitä tapahtuu kirjailijaminän ja kustannustoimittajan kohdatessa. Itsesäälissään piehtaroiva kirjailija on säälittävä, mutta kriittis-humoristisessa läpivalaisussa on muutakin:

   Kuvaan kertomuksissani tuskaani, mutta ne tulkitaan puheenvuoroiksi ihmisen tilasta, kulttuurisesta umpiosta, maailman väsymisestä, miehen ja naisen kipupisteista, sairaudesta ja kohtalosta.
   Kaikesta löydetään kaikkia, ja kukin tuo omansa siihen mitä hän lukee. Kaikilla on oma teoriansa, jonka sisällä heidän ajattelunsa vaeltaa.
   Lukeminen ja kirjoittaminen on mielivaltaista. Hahmot ovat mielivaltaisia, kertomukset ovat mielivaltaisia, opetukset ovat mielivaltaisia.
   Lukijat oivat hulluja mutta eivät ymmärrä sitä.
   Lukijat eivät koskaan ymmärrä minun tuskaani.
   En ole koskaan kirjoittanut mitään tuskastani. En ole koskaan ollut rehellinen, ja juuri siksi olen menestynyt.
   - Olen aivan tyhjä. Olen keksinyt itseni.


KIINNOSTAVIKSI Uraanilampun novellit tekee niiden yllättävyys ja arvoituksellisuus. Miten ne oikein rakentuvat? Mitä ne torjuvat ja vieroksuvat? Mitä kaikkea niihin sisältyy? Mitä niistä on siivottu? Mihin ne pyrkivät? Mistä ne viis veisaavat? Kieli vie mutta mihin? Ainakin vanhasta pois.

Jotkut novelleista tuntuvat paisutelluilta vitseiltä (Fantastinen salaatti, Toiminta, Miksi koskit penikseeni?) mutta ovat ideoina hauskoja ja kirjan kokonaisuutta ajatellen paikallaan. En siis marise niistäkään.

Uraanilamppu on omaperäinen, originelli novellikokoelma. Kuhiseva muurahaiskeko, ei mikään kiva pieni kiviasetelma.




torstai 9. helmikuuta 2017

9. helmikuuta 2017



Asetelmamaalari Klingsorin elämä ja työt 

Torgny Lindgren valloittaa aina uudestaan 



Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor (Klingsor, 2014). Suom. Liisa Ryömä. Tammi 2017. 173 s.


Tunnustan olevani Torgny Lindgrenin (s. 1938) uskollinen ihailija. Lindgrenin uusin romaani, Liisa Ryömän jälleen taitavasti suomentama Taiteilija Klingsor, on yhtä nautittavaa luettavaa kuin edeltäjänsä.

Torgny Lindgrenin henkilöt ovat yksi toisensa jälkeen originelleja, niin nytkin. Kuten kirjan nimikin sanoo, kyseessä on taiteilijaromaani, vaikka varsinainen elämäkerta västerbottenilaisesta (tietysti!) taidemaalarista Klingsorista on oikeastaan vasta tekeillä. Romaanissa tarkemmin määrittelemätön "me" kerää siihen aineistoa kuvataiteilijan kanssa välittömästi tai välillisesti tekemisissä olleilta ihmisiltä.

Heitä tosin ei ole paljon, ja taiteilijan tuotantokin on hävinnyt lähes kokonaan. Yksi hänen säilyneistä töistään riippuu Klingsorin ränsistyneen, tyhjillään olevan kotitalon uunimuurin vieressä ja esittää sokerikulhoa. Vai onko se kahvikuppi (Öljy kankaalle, "Sinijuovainen kahvikuppi", 32 x 29 cm, signeeraus 1941)? 

No, jostainhan elämäkerta pitää aloittaa, eikä tervalta haiseva Klingsortalo maalauksineen ole ollenkaan huono lähtökohta etenkään, kun elämäkerturi suhtautuu asiaansa yhtä vakavasti ja antaumuksella kuin Klingsor taiteeseensa. Kaikilla taloilla ja kaikilla ihmiselämillä on oma omituinen sisältönsä. Se pitää vain osata tulkita.


OSA LUKUNAUTINNOSTA syntyy jo siitä, että Lindgren kirjoittaa Klingsoristaan tapansa mukaan kvasidokumentaarisesti. Taiteilijan elämää ja teoksia jäljitetään haastattelujen, saatavissa olevien kirjekatkelmien, muutamien valokuvien, lehtijuttujen ja kuulopuheiden avulla. Yllättävän paljon selviää, vaikka opiskelusta Tukholmassa ja Pariisissa onkin niukasti faktatietoa.

Toden tuntua tarinaan tuovat myös Lindgrenin viljelemät viittaukset tunnettuihin kirjailijoihin, kuvataiteilijoihin ja filosofeihin. Mm. päähenkilön Klingsor-nimellä on oma mainio viitekehyksensä.

Parasta Lindgrenin kerronnassa on jälleen kerran henkisen ja aineellisen riemukas rinnakkainelo. Hengen lento katkeaa tavan takaa materian autuuteen eli ruokaresepteihin, joissa tirisevät läskinpalat, siansorkat, kuivalihat, makkarat, sillinpyrstöt ja hauenkallot, pavut, puikulat ja pihlajanmarjat, kaikki klingsorilaisittain sovussa ja muhevina.

Aitoklingsorilaisen muhennoksen ääreen päässyt elämäkerturi toivookin, että osaisi kirjoittaa ei vain samoin kuin Klingsor maalasi vaan myös samoin kuin hän laittoi ruokaa, ja jatkaa: Ehkä tämä ruokalaji oli hänen oivallisin - tai ei oivallisin vaan täydellisin taideteoksensa. Materiaa mutta silti henkeä. Henkeä mutta silti materiaa.


RATKAISEVAN SYSÄYKSEN Klingsorin uralle on antanut hänen esi-isänsä Ukkoklingsorin vinoon sahatulle kannolle unohtama viinalasi, joka on aikojen kuluessa suoristanut itsensä! Löytö on kuin ilmestys:

Ja äkkiä hänelle oli selvää, että kuollut materia ei ole kuollutta. Sinä hetkenä hänestä tuli taiteilija. Lasi oli elänyt elämäänsä, oivaltanut vinoutensa ja kallistuneen asemansa ja päättänyt asettua ylväästi pystysuoraan. - - Jos lasilla olisi ollut nimi se olisi ollut Klingsor.

Klingsor ymmärtää, että hänen tehtävänsä on etsiä elämän salaisuutta kuolleen materian sisästä. Hänen oli määrä kuvata kuolleet esineet niin että niiden elämä tuli näkyviin. Niiden sisin. Hän aloittaa löytämästään juomalasista (jota hän sitten kuljettaa kaikkialle mukanaan), mutta vanhoista käärinliinoista pohjustetuille maalauskankaille pääsevät pian myös talon kahvikupit, vadit, tuopit, sillipytyt, padat, kauhat, pullot...

Klingsorin persoona herättää hilpeyttä, myötätuntoa, ihailua ja lopulta sopivasti kauhistustakin. Hän on oman tiensä kulkija, joka tekee juuri niin kuin parhaaksi näkee muiden ohjeista ja naurusta piittaamatta. Hänen itsetuntonsa vuoroin kasvaa ja kutistuu, mutta hän jatkaa tavallaan eli asetelmamaalarina.


LINDGRENIN VERRATTOMUUS on hänen kyvyssään venyttää ja tiivistää juonenkuljetusta, istuttaa runkoon jos jonkinmoista sivuversoa ja tarjota konkreeteille näkymille moninaisia tulkintamahdollisuuksia. Paitsi rakasta Västerbotteniaan ja sen omalaatuisia asukkaita, Lindgren tarkastelee Klingsorissaan ylipäänsä ihmisen osaa ja olemista ja tietysti taiteilijuutta sekä itseään.

Romaanissa mietitään huumorin varjolla hyvinkin vakavasti luovuuden olemusta ja taiteen rajoja ja tarkoitusta. Mitä taiteilija etsii? Mihin hän pyrkii? Saako taiteilija toistaa itseään vai onko hänen jatkuvasti muututtava? Millainen taide on hyvää? Millainen taiteilija hyväksyttävä? Voiko luovuutta arvottaa?

Vaikka myös kertoja on puolittain koominen hahmo, häntä tekee mieli uskoa, kun hän puolustaa tutkimuskohdettaan:

Totuus on että hän [Klingsor] ei koskaan kehittynyt taiteilijana. Hän ei muuttunut paremmaksi eikä huonommaksi. - - Mikä olisikaan voinut kehittyä ja muuttua hänen taiteessaan. Hän pääsi pitkälle, mutta ei päässyt koskaan perille.
   Hän oli itse varhaisessa kirjeessään [vaimolleen] Fannylle muotoillut päämääräänsä: avata maalaustaiteen kirurgialla esineet ja paljastaa niiden sisäinen elämä.
   Siihenhän [sisäisen elämän paljastamiseen] kaikki taide pohjimmiltaan pyrkii. Eikä milloinkaan kykene.

Myös kaunokirjallisuus? Myös Torgny Lindgren? Eiköhän.

Lindgren-fani kiittää!



Torgny Lindgren. Kuva: Ulla Montan