Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2018.
Kuva
18. joulukuuta 2019



Lentäminen on välttämätöntä, eläminen ei? Eli mitä tapahtui, kun Nelly B:n sydän ei kestänyt enää lentämistä

Aris Fioretos: Nelly B:n sydän (Nelly B:s hjärta. Ett protokoll, 2018). Suom. Outi Menna. Teos 2018. 373 s.

Aris Fioretos (s. 1960) nousi Ruotsin eturivin kirjailijaksi viimeistään romaanillaan Mary (2015). Se voitti Ruotsin radion romaanipalkinnon ja oli myös August-palkintoehdokkaana. Romaani on kehuistaan huolimatta jäänyt minulta lukematta, mutta olen nyt paikannut Fioretos-tietämättömyyttäni kirjailijan uusimmalla teoksella Nelly B:n sydän. Sen sanotaan muistuttavan monessa suhteessa Marya, vaikka tapahtumapaikka ja -aika ovat tyyten toiset ja toisenlaiset.
Romaanissa eletään 1920-luvun puoliväliä sodanjälkeisessä Berliinissä, ja päähenkilönä ja minäkertojana on ensimmäinen saksalainen naislentäjä Cornelia "Nelly" Becker. Kun vaikea sydänsairaus pakottaa Nellyn jättäytymään maankamaralle, hän on elämänsä käännekohdassa. Uutta identiteettiä etsies…
Kuva
15. joulukuuta 2018




Muistojaan on mahdoton paeta
Kai Aareleidin Korttitalo on kaunis, runollinen kasvutarina sodanjälkeisestä Tartosta


Kai Aareleid: Korttitalo (Linnade põletamine, 2016). Suom. Outi Hytönen. S&S 2018. 333 s.



Mitä jää ihmisestä? Jäljelle jääneille hän on lopulta vain muistoja. Mutta joskus on saatava jotain käsinkosketeltavampaa. Jotain, mitä voi koskea, josta voi pitää kiinni.
   Pienenä  päättelin päässäni, että jos on mitään toivoa saada tietää jotain isästä, päästä lähemmäs häntä, koskettaa häntä, niin kuin hän ei ikinä eläessään antanut koskettaa, on se mahdollista vain hänen tavaroidensa kautta. Ja minä tein hänestä luettelon.

Näin muistelee lapsuuttaan ja isäsuhdettaan aikuinen Tiina virolaisen  Kai Aareleidin (s. 1972, Tartto) toisessa romaanissa Korttitalo. Tiina on vihdoin valmis kertomaan  nuoruusvuosistaan sodanjälkeisessä Tartossaja tekee sen kirjoittamalla tarinaansa mustaan nahkakantiseen muistikirjaan, että tämä sydän saisi rauhan ja menneisyyden kaupun…
Kuva
9. joulukuuta 2018



Kepeä kurkistus 1960-luvun kasvuvuosiin
Nopolan siskokset kertovat lapsuus- ja nuoruusvuosistaan


Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. Tammi 2018. 208 s.



Heinähattu ja Vilttitossu, Risto Rappääjä, Rauha-täti, Siiri, Eila ja Rampe. Siinä muutamia kaikkien suomalaisten tuntemia, melkein naapureilta vaikuttavaia pieniä ja isoja ihmisiä Sinikka (s. 1953)ja Tiina (s. 1955) Nopolan kirjoista. Vastikään ilmestyneessä yhteisessä kirjassaan Siskossyndrooma siskokset ovat ryhtyneet muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruttaan, ja muistojen lomassa vilahtelee tietoja myös heidän henkilöhahmojensa alkuperästä.

Erityisen painoarvon Nopolan siskosten kasvussa saa 1960-luku erilaisine yleisine ja erityisine piirteineen. Turha kuitenkin luulla, että Siskossyndrooma olisi ollenkaan perinteinen muistelmateos. Kirjan luonteen paljastaa jo alun omistuskirjoitus, jossa kiitetään äitiä ja edesmennyttä isää siitä, että nämä ovat panneet visusti talteen tyttä…
Kuva
4. joulukuuta 2018



Lars Sundin sukupolviromaani tuntuu etenevän täysin omalakisesti
Sundin Pietarsaari-trilogian toista osaa lukiessa tuntee itsensäkin Suomen Liverpoolin asukkaaksi

Lars Sund: Missä musiikki alkoi (Där musiken började). Suom. Laura Jänisniemi. Teos 2018. 540 s.


Kirjoittamisen salaisuus on tiivistäminen. Karsiminen ja vähentäminen, olennaiseen keskittyminen. Kaikkea ei tarvitse sanoa, kaikkea ei pidä sanoa. Älä koskaan hukkaa tarinan päämäärää näkyvistäsi, mutta käytä kitsaasti sanoja!
Näin opastaa työväenopiston kirjoittajakurssin opettaja Pietarsaaren Ahlholminkadun sporttibaarissa oppilastaan Lars Sundin  (s. 1952) Missä musiikki alkoi -romanissa. Vaan  mitä tekee kirjoittajaoppilas eli romaanin kertoja: hän menee ja "lörpöttelee" romaaninsa, eli tarkasti ottaen Sundin trilogian keskimmäisen osan, 540-sivuiseksi! Puolustuksekseen hän sanoo, ettei voi ohjailla kertomustaan, vaan se ohjailee häntä.
Lukija pysyy silti hyvin kertojan matkassa, sillä hänen päämäärän…
Kuva
14. marraskuuta 2018




Ajattelukurssilla Ateenassa
Rachel Cuskin Ääriviivat haastaa pohtimaan avioliiton ja naiseuden kysymyksiä


Rachel Cusk: Ääriviivat (Outline, 2014). Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2018. 207 s.


Ääriviivat on kanadalaissyntyisen, Englannissa asuvan Rachel Cuskin (s. 1967) ensimmäinen suomennettu teos ja kuuluu trilogiaan, jonka muista osista Transit (2017) ja Kudos (2018) ensin mainittu ilmestyy suomeksi ensi keväänä. Cuskin tuotanto on runsas jo ennen trilogiaa, mutta trilogiassaan hän ryhtyi käyttämään aivan uutta, perinteestä poikkeavaa kertomatapaa.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että Ääriviivat olisi jotenkin vaikealukuinen, päinvastoin. Romaani vaatii hidasta lukemista siksi, että siinä on niin runsaasti ajateltavaa. Siinä on pitkiä monologeja ja paljon keskusteluja mutta hyvin tavallisista teemoista: miehistä ja naisista, rakkaudesta, avioliitoista ja eroista, lapsista ja työstä, onnistumisista ja epäonnistumisista.
Tapahtumajuonta romaanissa on tuskin nimeksikään, eikä s…
Kuva
10. marraskuuta 2018




Tarkkailen, muistan ja uneksin
Claes Andersson kritiikki puree mutta elämänasenne on lempeä


Claes Andersson: Maanalainen näkötorni (Det underjordiska utsiktstornet). Suom. Jyrki Kiiskinen. WSOY 2018. 62 s.



- - Kirjailijalle on tärkeää jättää kirjoittamatta / Lukijalle on tärkeää lukea sekin / mikä on rivien välissä / On tärkeää että kirjailija jättää pois sen / mikä käy muutenkin ilmi /  Niin kuin kirjailijan täytyy ymmärtää mitä lukija tietää / muttei ehkä halua tietää
Näin Claes Andersson (s. 1937) miettii kirjailijantyötään uudessa runokokoelmassaan Maanalainen näkötorni. Psykiatrin- ja poliitikontyönsä ohella Andersson on julkaisut hämmästyttävän määrän tieto- ja kaunokirjallisuutta ja ehtinyt esiintymään jazzpianistinakin monenlaisissa tilaisuuksissa ja kokoonpanoissa. Andersson on siis maailmaa monelta kantilta seurannut lyyrikko.
Voisi kuvitella, että rivien välejä eli sanomatta jätettyä on vaikea lukea, mutta Anderssonin runot eivät ole vaikeita, saati käsittä…
Kuva
5. marraskuuta 2018





Räyhähenki riehuu torpparin tuvassa
Päivi Alasalmen Riivatuissa piru sekoittaa koko pienen kylän elämän

Päivi Alasalmi: Riivatut. Gummerus 2018. 267 s.



Saamelaistrilogiansa jälkeen Päivi Alasalmi (s. 1966) on tarttunut jälleen kauhuperinteeseen. Läpimurtoteoksessaan Vainola (1996) Alasalmi kävi parodian keinoin käsiksi kartanoromantiikkaan ja goottilaiseen kauhuun. Uudessa romaanissa Riivatut kartano on vaihtunut torpaksi, ja mystiset tapahtumat saavat puhtia suomalaisesta kummitusperinteestä.

Alasalmi on ollut aina kiinnostunut folkloresta ja kansanuskosta, mutta tällä kertaa romaanin taustalla on oikeudessakin käsitelty poltergeisilmiö Ylöjärveltä Martinin torpasta vuodelta 1885. Riivatuissa piru mellastaa ihan samalla tavalla kuin Martineilla, mutta romaanissa eletään syksyä 1891 torppari Manu Lauhan ja hänen vaimonsa Lahjan tuvassa fiktiivisessä Sunilan kylässä.


ROMAANIN PÄÄHENKILÖISTÄ toinen on Lauhan torpan 15-vuotias keuhkotautinen piikatyttö Hertta. Hän ei sa…
Kuva
31. lokakuuta 2018


Lempi, Pikku Käpälä, etsii kadonnutta äitiään
Katja Ketun uusi romaani Rose on poissa kaivautuu syvälle toiseuden maaperään

Katja Kettu: Rose on poissa . WSOY 2018. 284 s.


Kaksi vuotta sitten Katja Kettu (s. 1979) julkaisi yhdessä valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja toimittaja Maria Seppälän kanssa tietokirjan Fintiaanien mailla, jossa kolmikko jäljitti suomalaisten siirtolaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä Pohjois-Amerikan reservaateissa. Uudessa romaanissaan Rose on poissa Katja Kettu käsittelee samaa aihetta kaunokirjallisin keinoin ja tekee sen tyylilleen uskollisena runollisesti ja maagisesti.

Kirjeromaaniksi rakennetussa tarinassa elämästään ja valinnoistaan kertovat äiti ja tytär, äiti Rose tyttärelleen Lempille ja Lempi nuoruudenrakastetulleen Jim Harmaaturkille.

Tämä on minun tunnustukseni sinulle, Jim Harmaaturkki. Selontekoni siitä, mitä tapahtui äitini kotireservaatissa Nahgahchiwanongissa, Fond du Lacissa kesällä 2018 ja neljäkymmentäviisi vuotta aiemmin…
Kuva
25. lokakuuta 2018



1960-luvun suomalaissiirtolaiset ovat nyt Ruotsissa ihmeissään
Antti Tuurin Tangopoikien tarina jatkuu yllättävällä aikaloikalla 

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen. Otava 2018. 222 s.



Antti Tuurin (s. 1944) romaani  Tangopojat (2016) jätti odottamaan jatkoa Ruotsiin 1960-luvulla muuttaneiden suomalaisten vaiheista. Kun kustantaja ilmoitti Tuurin uuden romaanin Aavan meren tuolla puolen ilmestymisestä, olin varma, että nyt saadaan lisätietoa Tangopoikien hanuristin Saulin ja laulusolistin Elinan yhteiselon onnistumisesta ja muidenkin suomalaissiirtolaisten vaiheista naapurimaan leivissä.

Tavallaan saadaankin, mutta pitkän aikahypyn Tuuri kyllä tekee. Tangopojat ovat jo eläkeikäisiä, ja ruotsalainen työelämä on nyt uusien sukupolvien miehittämä. Maahanmuuttajat tulevat kansankotiin ihan toisaalta ja saattavat suunniltaan vanhat finnjävelitkin.


ROMAANI RAKENTUU kahden pääjuonen varaan, hitaan ja nopean. Toisessa jutellaan, toisessa toimitaan. Kertojien vaihtuessa tapah…
Kuva
21. lokakuuta 2018






Stand up -komiikalla tragedian ytimeen 

David Grossmanin yhdenillan romaanissa tehdään matkaa tuskallisiin muistoihin sekä näyttämöllä että katsomossa



David Grossman: Hevonen meni baariin (Sus echad nichnas lebar, 2014; A Horse Walks into a Bar, 2017). Englannista suomentanut Arto Schroderus. Otava 2018. 196 s.

Hevonen meni baariin on hauska nimi romaanille, ja kun siinä vietetään iltaa stand up -koomikon seurassa, kuvittelisi tarinaa muutenkin viihdyttäväksi. Israelilaiskirjailijaa David Grossmania (s. 1954) on kuitenkin vaikea uskoa humoristiksi, eikä siihen ole aihetta tälläkään kertaa.

Grossmanin Bookerilla vuonna 2017 palkitussa romaanissa kerrotaan kyllä vitsi poikineen, mutta pieni romaani on pohjimmiltaan kaikkea muuta kuin kevyttä ja helppoa luettavaa. Kun Grossmanin vaikuttavassa Sinne missä maa päättyy (2011) -romaanissa vanhempi menettää poikansa, tällä kertaa poika menettää toisen vanhempansa.

Romaanin ydintarina alkaa kuitenkin kehkeytyä koomikon monologis…
Kuva
5. lokakuuta 2018



Elämää yhden auringonkierron ajan
Aki Ollikaisen Pastoraalissa yhdistyvät ihmeellisellä tavalla maaseudun idylli ja kova todellisuus
Aki Ollikainen: Pastoraali. Siltala 2018. 138 s.


Pastoraali- eli paimenrunous syntyi jo antiikin aikana. Sana pastoraali tuo mieleen idyllisiä luontokuvia, joissa on paimenia lampaineen tai nuoria rakastavaisia sylikkäin puiden siimeksessä. Miten Aki Ollikaisen (s. 1973) kolmas romaani Pastoraali vastaa tällaisia mielikuvia?

Ollikaisen Pastoraalissa liikutaan siinäkin paljon luonnossa. Eletään tätä päivää jossain syrjäkylällä Itä-Suomessa. Nuoriso on lähtenyt kaupunkeihin, ja kylässä asutaan enää muutamassa talossa. 

Yhdessä asuvat keski-ikäinen pariskunta Esko ja Leena ja Leenan iäkkäät vanhemmat Vilho ja muistisairas Sirkka. Naapurissa asustaa kaupungista maaseudun rauhaan lammasfarmariksi hakeutunut Aatu Elina-vaimoineen ja Kaius-poikineen. Eskon ja Leenan taloudessa majailee tilapäisesti vielä veljeään hautaamaan tullut entinen kyläläinen…
Kuva
1. lokakuuta 2018



Rouva C. ja hänen miehensä
Minna Rytisalo kirjoittaa Minna Canthin taitavasti historiasta tähän päivään

Minna Rytisalo: Rouva C. Gummerus 2018. 367 s.


Nainen oli mukautuva kappale, joka asettui sille paikalle joka hänelle annettiin. Hän venyi ja taipui ja muokkautui vaimoksi ja äidiksi, kasvoi sielusta, sisältä, joka puolelta. Hän antoi myöten kuin rannan paju mutta oli myös sitkeä. Hän versoi ja kasvoi ja kurottui sellaiseen, johon hänen ei uskottu yltävän, täytti vaaditut roolit ja ylitti ne.
Näin miettii naisen roolia Minna Canth (1844-1897) Minna Rytisalon (s. 1974) toisessa romaanissa Rouva C. Erinomaisen esikoisromaanin Lempin (2016) jälkeen Rytisalon uuteen kirjaan tarttuu suurin odotuksin ja ehkä vähän pelokkaanakin. Kuinka 1800-luvun kirjailijan elämästä voi enää kirjoittaa kiinnostavasti, onhan se jo niin moneen kertaan ruodittu?
Kyllä voi. Minna Rytisalo kirjoittaa kaimastaan niin elävästi, että puolitoista vuosisataakaan ei estä lukijaa olemasta täysillä muk…