tiistai 18. joulukuuta 2018

18. joulukuuta 2019



Lentäminen on välttämätöntä, eläminen ei? 

Eli mitä tapahtui, kun Nelly B:n sydän ei kestänyt enää lentämistä



Aris Fioretos: Nelly B:n sydän (Nelly B:s hjärta. Ett protokoll, 2018). Suom. Outi Menna. Teos 2018. 373 s.


Aris Fioretos (s. 1960) nousi Ruotsin eturivin kirjailijaksi viimeistään romaanillaan Mary (2015). Se voitti Ruotsin radion romaanipalkinnon ja oli myös August-palkintoehdokkaana. Romaani on kehuistaan huolimatta jäänyt minulta lukematta, mutta olen nyt paikannut Fioretos-tietämättömyyttäni kirjailijan uusimmalla teoksella Nelly B:n sydän. Sen sanotaan muistuttavan monessa suhteessa Marya, vaikka tapahtumapaikka ja -aika ovat tyyten toiset ja toisenlaiset.

Romaanissa eletään 1920-luvun puoliväliä sodanjälkeisessä Berliinissä, ja päähenkilönä ja minäkertojana on ensimmäinen saksalainen naislentäjä Cornelia "Nelly" Becker. Kun vaikea sydänsairaus pakottaa Nellyn jättäytymään maankamaralle, hän on elämänsä käännekohdassa. Uutta identiteettiä etsiessään hän puskee kiihkeästi eteenpäin ja käy samalla takaumina läpi siihenastista elämäänsä.


JÄLKISANOISSAAN Fioretos kertoo, että Nellyn esikuvana on ollut saksalaislentäjä Amelie "Melli" Beese, ja vaikka romaani on fiktiota, Nellyn ja Mellin elämästä löytyy paljon yhtäläisyyksiä.

Melli Beesen (1886-1925) tavoin Nellykin on lähtenyt ensin Ruotsiin opiskelemaan kuvanveistoa. Palattuaan hän on kiinnostunut lentokoneista ja lentämisestä, suorittanut lentolupakirjan, avioitunut ja perustanut miehensä Peeterin kanssa lentokoulun. Sota kuitenkin romuttaa pariskunnan haaveet, talouden ja lopulta myös avioliiton, ja Nellyn elämä päättyy yhtä ikävällä tavalla kuin Melli Beesen.

Beesen viimeisistä elinvuosista on niukalti tietoa, ja niihin Fioretos romaanissaan sukeltaa. Kun lääkäri on antanut Nellylle lohduttoman diagnoosinsa, tämä jättää aviomiehensä, asettuu asumaan halpaan pensionaattiin ja saa työpaikan BMW:ltä. Automessuilla hän tapaa nuoren, kauniin Irma Maakin, ja sen jälkeen Nellyn elämä onkin yhtä turbulenssia.

Nelly B:n sydän kaipaisi lihaksena rauhallisempaa elämäntapaa kuin rakkaus Irma Maakiin tarjoaa. Jo uuteen seksuaali-identiteettiin sovittautuminen vaatii voimia, vaikka Nelly tunteekin löytäneensä oikean itsensä, ja kun nuori Irma sanelee yksin suhteen ehdot, ristiriidoilta on vaikea välttyä. Berliinin villi yöelämä suistaa ampulleillaan jo ennestään lääkeriippuvaisen Nellyn kierteeseen, jolla ei voi olla kuin traaginen loppu.


FIORETOS kuvaa kuitenkin rakastavaistensa yhteisiä hetkiä kauniisti ja hienotunteisesti, jopa siveästi, ja välillä hupaisastikin. Miesten maailmassa pärjäämään tottunut nainen muuttuu rakastuessaan hupakoksi, joka ihmettelee itsekin, miten hän lähes nelikymppisenä on kuin nelitoistavuotias. Parhaimmillaan kirjailija on kuvatessaan Nellyn ajatuksia hänen entisestä ja nykyisestä elämänvaiheestaan muistuttavalla kielellä:

Irmattomina päivinä mietin meidän kohtaamisiamme. Jälleen kerran tunnen itseni mekaanikoksi. Tosin nyt ei ole kyse polttoaineletkujen tarkistuksesta tai lamellien vaihtamisesta vaan kaiken sen tutkimisesta mitä meidän välillämme on sanottu ja tapahtunut. Haluan ymmärtää, mitä ystävyytemme merkitsee ja miten lihakseni on reagoinut yksittäisiin tapahtumiin - sekä elimenä että sinä toisena, mitä varten sen sanotaan olevan olemassa. 

Nelly B:n sydän on ennen muuta rakkausromaani ja tuntuu välistä varsin kevyeltä, mutta siitä löytyy myös painavampaa, psykologista sanottavaa. Fioretos on taitava tunteiden ja mielentilojen erittelijä. Hän rekisteröi Nellynsä pienimmätkin sielunliikahdukset hartaasti ja uskottavasti. Nelly on rakkaudessaan naiivi mutta muissa ihmissuhteissaan järkevä ja inhimillinen.

Koko romaanin läpi kulkee vaatimus naisen ja miehen yhtäläisistä oikeuksista ja mahdollisuuksista, tasa-arvosta. Se on tärkeä tekijä Nellyn kasvatuksessa, hänen opinnoissaan, kiinnostuksen kohteissaan, töissään ja avioliitossaan. Vain suhteessaan Irmaan Nelly tinkii samanveroisuudesta.

Tasa-arvokysymykset liittyvät olennaisesti Nellyn identiteettietsintöihin. Nelly ei ole koskaan viihtynyt aikansa naisen roolissa. Johannesthalin lentokonehallissa haalariasuinen Nelly kokee olevansa ihminen eikä nainen, ja lentäessään hän tuntee vapautuvansa ahdistavasta ruumiistaan.

Ilmassa kaikki se, mikä minua häiritsi maassa ollessani, menetti merkityksensä. Tarvitsin tietenkin käsiä ja silmiä ohjaamiseen ja suunnistamiseen. Mutta ne eivät edellyttäneet tietynlaista anatomiaa. Ensimmäisellä lentokerralla vapaudentunne oli niin voimakas, että kiljuin ääneen. 


SAKSAN kuohuvaa 20-lukua televisiosarjasta Babylon Berlin seurannut löytää Nelly B:n sydämestä todennäköisesti samanlaista villiä menoa ja kuohuntaa. Kokemuksen mitta ei ole aika vaan pitoisuus, julistaa Nelly ja syöksyy riskeihin seurauksista välittämättä. 

Nellyn ja Irman huikein seikkailu - ja samalla rakkaussuhteen finaali - on edestakainen lento Varsovaan Nellyn ja Peeterin vanhalla Duoplacella. Komeaa on, helkkari vieköön, sanon minäkin. Jos ei ole erityisen innostunut romaanista rakkauskertomuksena, lentämiseen liittyvät kohtaukset kyllä kolahtavat.

Ja sekin täytyy tunnustaa, että henkilönä Nelly on ihastuttava. Hän on eläväinen, rohkea, persoonallinen ja sanavalmis eli täydellinen vastakohta miehelleen Peeterille, joka on kiltti ja luotettava ja tyyni kuin heinäpaali.

Tärkeintä elämässä on pysyä kuosissa, toistelee Nelly tavan takaa, kun vaikeudet uhkaavat käydä ylivoimaisiksi. Senkö takia hän päätyy myös järkyttävään loppuratkaisuunsa? Kuosissa viimeiseen asti?

Aris Fioretoksen Nelly B:n sydämestä jotkut pitänevät varauksetta ja toiset tietyin varauksin. Raija H:n sydämen romaani jätti jonkinlaiseen hämmennyksen tilaan. Testatkaapa omanne!

Aris Fioretos. Kuva: Heike Bogenberger

lauantai 15. joulukuuta 2018

15. joulukuuta 2018




Muistojaan on mahdoton paeta


Kai Aareleidin Korttitalo on kaunis, runollinen kasvutarina sodanjälkeisestä Tartosta



Kai Aareleid: Korttitalo (Linnade põletamine, 2016). Suom. Outi Hytönen. S&S 2018. 333 s.



Mitä jää ihmisestä? Jäljelle jääneille hän on lopulta vain muistoja. Mutta joskus on saatava jotain käsinkosketeltavampaa. Jotain, mitä voi koskea, josta voi pitää kiinni.
   Pienenä  päättelin päässäni, että jos on mitään toivoa saada tietää jotain isästä, päästä lähemmäs häntä, koskettaa häntä, niin kuin hän ei ikinä eläessään antanut koskettaa, on se mahdollista vain hänen tavaroidensa kautta. Ja minä tein hänestä luettelon.

Näin muistelee lapsuuttaan ja isäsuhdettaan aikuinen Tiina virolaisen  Kai Aareleidin (s. 1972, Tartto) toisessa romaanissa Korttitalo. Tiina on vihdoin valmis kertomaan  nuoruusvuosistaan sodanjälkeisessä Tartossa ja tekee sen kirjoittamalla tarinaansa mustaan nahkakantiseen muistikirjaan, että tämä sydän saisi rauhan ja menneisyyden kaupungit voitaisiin lopulta polttaa.

Romaanin vironkielinen nimi onkin Linnade põletamine eli kaupunkien polttaminen. Se, että suomennos on nimetty Korttitaloksi, on kuitenkin erinomainen ratkaisu. Nimi on ytimekäs ja alkuteoksen nimen tavoin monitulkintainen.

Talot sortuvat Aareleidin romaanissa konkreetisti ja vertauskuvallisesti. Elämässä on silti myös onnen sirpaleita ja valon välähdyksiä, yhteisöllisyyttä, ystävyyttä ja rakkautta.

Kannattaa mainita, että nykyään Tallinnassa asuva Kai Aareleid on valmistunut Helsingin Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi ja ansioitunut myös lyyrikkona. Korttitalossa Aareleidin lyyrinen kieli ja fragmentaarinen, kohtauksittain etenevä kertomatapa toimivat erinomaisesti proosan palveluksessa.


KESTÄÄ KUITENKIN HETKEN päästä sisälle Korttitalon tarinaan. Alkuja on paljon, sanoo kertojakin, ja lukijan on tehtävä useampi aikasukellus, ennen kuin hän löytää romaanin tapahtumajuonen alkulähteille, kertojan isän ja äidin erikoiseen tapaamiseen.

Tiinan äiti Liisi ja isä Peeter ovat molemmat kokeneet ennen avioliittoaan suuren menetyksen mutta vaikenevat tapahtumista. Ikäeroa puolisoilla on parikymmentä vuotta. Silti alku näyttää hyvältä, kun perheen taloudellinenkin tilanne on keskimääräistä parempi. Peeter saa alueen päävaraston johtajana hyödykkeitä, joihin harvat yltävät.

Tiinasta pidetään huolta, mutta ainoana lapsena hän on paljon yksikseen tai naapuruston tätien hoivissa. Hän ihmettelee ja tarkkailee ympäristöään ja miettii aikuisten salaperäisiltä vaikuttavia puheita. Isä on hänelle rakas mutta usein poissa, ja Tiina kokee hänet jotenkin saavuttamattomaksi. Äidin ja tyttären suhde vaikuttaa viileältä, eikä ole yllättävää, että kun äiti jossain vaiheessa päättää aloittaa "uuden elämän", Tiina jää isän luokse.

Perhesuhteet eivät enää korjaannu, vaikka äiti palaa pettyneenä takaisin. Isä on auttamatta sortunut uhkapeleihin ja katastrofi väistämätön. Vaikeuksiensa keskellä vanhemmat unohtavat lapsen tarpeet ja toiveet. Tiina joutuu kantamaan vastuuta, jollaiseen hän on liian nuori, ja hänelle uskotaan asioita, joita hänen on vielä mahdoton ymmärtää.

Ei, äiti. Minä en ole iso. Sanoin ensin, että olen vahva. Mutta en ole. Välillä haluaisin kovasti olla heikko. Nyt, äiti. Haluaisin, että sinä olisit äiti ja minä olisin tytär. Että vaikka sinulla on vaikeaa ja olet tehnyt, mitä olet, sinä olisit vahva, koska sinä olet iso, sinä olet minun äitini. Ei vielä pitäisi olla se aika, kun minä tuen sinua. Pidä sinä minua pystyssä.


SALAILEVA ILMAPIIRI on vallitseva koko sodanjälkeisessä kaupungissa. Kantelut, petokset ja kyyditykset ovat sivunneet kaikkien elämää, mutta niistä ei voi puhua. Neuvostoaika pakottaa esittämään itselle vierasta roolia, ja sisintä jäytää jatkuva häpeä, pelko ja kaipuu entiseen ja oikeammalta tuntuvaan.

Aikuiset opettavat, että naapureiden kanssa on oltava hyvissä väleissä, eletäänhän tässä "ystävällisten veljeskansojen yhteisessä perheessä", mutta lapset ovat lapsia. Kun virolaisen koulun oppilaat keksivät tehdä rynnäkön venäläisen koulun oppilaita vastaan, hätääntyneet vanhemmat ja opettajat ryhtyvät oitis järjestämään "virheen" korjaamistapahtumaa. Selkkauksessa on aimo annos huumoria.

Lisävaloa virolais- ja venäläisväestön suhteisiin ja asemaan tarjoutuu Tiina ystävystyessä venäläispoika Vovan kanssa. Aikuisilla on reaktionsa, ja kodit puhuvat omaa kieltään eriarvoisuudesta, mutta nuorille kansallisuus- ja kielierot ovat merkityksettömät.

Aareleid kuvaa nuorten viatonta lähentymistä tarkasti ja hienovaraisesti. Nuorten yhteiset retket ja hetket ovat vuoroin riehakkaita ja tunnelmallisia ja luovat romaaniin toivoa ja uskoa paremmasta. Vovan isän siirto uuteen komennuspaikkaan katkaisee kuitenkin tylysti myös tämän ihmissuhteen.

Ihmissuhteiden haaksirikkoja on romaanissa siinä määrin, että menetykset nousevat romaanin pääteemaksi. Paljaimmillaan ja arimmillaan teema näyttäytyy Tiinan isäsuhteessa.

Isän henkinen etäisyys tekee tyttärestä jatkuvan varuillaan olijan ja hennonkin läheisyyden vaalijan. Riipaiseva on mm. kohtaus isän ja tyttären käynnistä Viljandissa Karksin hautausmaalla ja entisen ortodoksikirkon kellotornissa, jossa papin pikkupoika Peeter oli lapsena saanut soittaa kelloja. Tänne minä kiipesin, Peeter sanoo. Tiina ei uskalla hengittääkään. Hänestä tuntuu, että yksi ainoa väärä liikahdus tai sana voi saada isän taas lukkoon.

Isän lopullinen menettäminen lukkiuttaa puolestaan tyttären. Kestää vuosikymmeniä, ennen kuin hän on valmis avautumaan.


ROMAANIN LYHYISSÄ LUVUISSA aikatasot vaihtelevat, mutta vaikka välillä äänen saa nykypäivän muistelija, pääosin tapahtumia kerrotaan nuoren, varttuvan Tiinan näkökulmasta 1940-luvun lopulta 1960-luvun alkuvuosiin.

Dramaattiset tilanteet ja intiimit suvannot rakentuvat ja vuorottelevat luontevasti. Lapsen ja nuoren kokemana perhedraama jää luonnollisesti aukkoiseksi ja arvoitukselliseksi. On lukijan tehtävä - mieluisa tehtävä - koota vihjeistä ymmärrettävä kokonaisuus.

Aareleidin lyhyitä lauseita ja virkkeitä suosivaa kieltä lukee nautinnokseen. Se on rytmisesti miellyttävää, vahvan aistimuksellista ja latautunutta. Ympäristöt ja tunnelmat syntyvät useimmiten yksittäisiä havaintoja luettelemalla. Miljööt ovat myös mielentiloja ja sielunmaisemia.

Hiljaisuus. Keittiön liedellä porisee keitto. Ulkona surisevat kärpäset, leimukukat tuoksuvat. Mehiläiset laskeutuvat ja nousevat lentoon, kukat jäävät keinumaan hiljaa. Kauempaa kylästä kantautuu tavallisia loppukesän ääniä: kirveenisku siellä, sahanveto täällä, haukahdus, ammumista, kiljahdus.

Luku luvulta kodit, talot, kadut, asema, joki, rannat, puistot, puutarhat... koko Tarton kaupunki avautuu eteen kuin katselisi elokuvaa. Vaikuttaa siltä, että traagisista tapahtumista huolimatta (tai juuri siksi) Korttitalo on kirjoitettu myös hellyydenosoitukseksi rakkaalle synnyinkaupungille.

Viron lähimenneisyyttä ovat kuvanneet viime aikoina useat kirjailijat. Jos virolainen nykykirjallisuus on kuitenkin jostain syystä tähän mennessä ohittunut, Kai Aareleidin Korttitalosta on oikein hyvä aloittaa kiinnostava tutkimusmatka.


Kai Aareleid. Kuva: TIXE-2007

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

9. joulukuuta 2018



Kepeä kurkistus 1960-luvun kasvuvuosiin


Nopolan siskokset kertovat lapsuus- ja nuoruusvuosistaan



Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. Tammi 2018. 208 s.



Heinähattu ja Vilttitossu, Risto Rappääjä, Rauha-täti, Siiri, Eila ja Rampe. Siinä muutamia kaikkien suomalaisten tuntemia, melkein naapureilta vaikuttavaia pieniä ja isoja ihmisiä Sinikka (s. 1953) ja Tiina (s. 1955) Nopolan kirjoista. Vastikään ilmestyneessä yhteisessä kirjassaan Siskossyndrooma siskokset ovat ryhtyneet muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruttaan, ja muistojen lomassa vilahtelee tietoja myös heidän henkilöhahmojensa alkuperästä.

Erityisen painoarvon Nopolan siskosten kasvussa saa 1960-luku erilaisine yleisine ja erityisine piirteineen. Turha kuitenkin luulla, että Siskossyndrooma olisi ollenkaan perinteinen muistelmateos. Kirjan luonteen paljastaa jo alun omistuskirjoitus, jossa kiitetään äitiä ja edesmennyttä isää siitä, että nämä ovat panneet visusti talteen tyttäriensä kouluaineet, kirjat, piirustukset, muistovärssuvihot, kortit ja kirjeet. Dokumentteja on runsaasti pitkin kirjaa. Niiden avulla tyttöjen nuoruusvuosista piirtyy värikäs ja mukavasti silppuinen kuva, jonka taatusti ainakin moni naislukija tunnistaa omakseen, vaikka ei olisikaan ihan Nopoloiden ikäinen.

Siskossyndroomaa lukiessa tuli mieleeni nostalginen väittämä, kuinka ennen kesät olivat aina aurinkoisia. Juuri sellainen vaikutelma Nopoloiden kirjasta jää. Kirjassa on runsaasti kesäkuvia, ja mökkeily on ollut perheessä tärkeä kesänviettotapa. Elämä kulkee eteenpäin ilman suurempia suruja, ja pikkumurheet esitellään huumorilla ja itseironialla höystettyinä.

Keskiluokkaisessa perheessä asiat ovat kohdillaan. Perhesuhteet ovat lämpimät, ilmapiiri on varsin liberaali, eikä taloudellisia huolia ole, vaikka pyynikkiläiset  Tampereen tytöt tuntevatkin jonkinlaista alemmuutta käydessään serkkujen luona Tapiolassa ja äidin sukulaisten kesäasunnolla Kangasalla.

Kangasalla ei pukeuduttu käytöstä poistettuihin teryleenihousuihin eikä Hankkijan mainoslippikseen, muistelee Tiina. Täytekakun päällä oli runsaasti mansikoita, jotka oli haettu kulman takana olevasta puutarhasta. Kangasalla ei tervattu vanhaa soutuvenettä vaan hurautettiin vesisuksilla Roineen aalloilla. Kun rapumerta laskettiin järveen, niin seuraavana päivänä kohotettiin jo maljoja juhlapöydän ääressä.


KOLLAASIMAINEN Siskossyndrooma etenee pääosin keveänä dialogina. Välistä sen keskeyttää jommankumman siskoksen esseenomainen muistelus jostakin erityisaiheesta tai tietosanakirjamainen luettelo vaikkapa siitä, mikä on syntiä tai modernia. Kirjoittajat itse määrittelevät tyylinsä rapsodiseksi ja sanovat tarkoituksenaan olevan, että henkilöhistorian välähdysten myötä kirjassa olisi hiukan tietoa myös 1960- ja 1970-luvun mentaliteettihistoriasta. Ja onhan sitä.

Erityisesti kirjoittajat kuitenkin kiinnittävät huomiota sisaruskokemuksiinsa ja omaksumiinsa rooleihin perheen esikoisena ja kuopuksena. Sinikan järkevyys ja velvollisuudentunto ja Tiinan huoleton vapauksien ottaminen vastaavat tarkalleeen psykologian oppikirjan näkemyksiä. Tiina selventää siskosten luonne-eroja osuvasti heidän lukuvalinnoillaan: "Sinikka otti Saima Harmajan, minulle jäi Nakke Nakuttaja."

Yhtä hupaisaa luettavaa tarjoutuu, kun tytöt tulevat teini-ikään ja kiinnostuvat muodista, pojista, viihteestä ja ripauksen politiikastakin, ainakin Sinikka, joka koki jonkinlaisen hetkellisen yhteiskunnallisen heräämisen kuullessaan televisiosta 1970 TV-teatterin kabareessa esityksen Esko Kulonen on työläinen, hän on yksi monista, hän ei ole ainoa.


KIRJAN LOPUN LUETTELO Sinikka ja Tiina Nopolan tuotannosta todistaa, että siskokset kyllä tietävät, mitä työnteko on, ainakin luovan työn. Se, miten heistä tuli kirjailijoita, on jo kinkkisempi asia.

Siskossyndroomaa lukiessa voikin samalla miettiä, mitkä seikat siskosten varhaisvaiheissa mahdollisesti ohjasivat heitä kohti kirjailijuutta. "Pöhkö nuoruus", jollaiseksi he elämänsä alkupuolen esipuheessaan määrittelevät, tarjosi ainakin huumoriin aineksia.

Siskossyndroomaa lukee ilokseen. Nopoloiden muisteluksista tulee hyvälle mielelle.  Osuutensa nautinnossa on kirjan kuvituksella ja graafisella suunnittelulla. Siksi kiitoksen ansaitsevat myös kuvatoimittaja Markko Taina ja graafinen suunnittelija Emmi Kyytsönen. 




tiistai 4. joulukuuta 2018

4. joulukuuta 2018



Lars Sundin sukupolviromaani tuntuu etenevän täysin omalakisesti


Sundin Pietarsaari-trilogian toista osaa lukiessa tuntee itsensäkin Suomen Liverpoolin asukkaaksi



Lars Sund: Missä musiikki alkoi (Där musiken började). Suom. Laura Jänisniemi. Teos 2018. 540 s.



Kirjoittamisen salaisuus on tiivistäminen. Karsiminen ja vähentäminen, olennaiseen keskittyminen. Kaikkea ei tarvitse sanoa, kaikkea ei pidä sanoa. Älä koskaan hukkaa tarinan päämäärää näkyvistäsi, mutta käytä kitsaasti sanoja!

Näin opastaa työväenopiston kirjoittajakurssin opettaja Pietarsaaren Ahlholminkadun sporttibaarissa oppilastaan Lars Sundin  (s. 1952) Missä musiikki alkoi -romanissa. Vaan  mitä tekee kirjoittajaoppilas eli romaanin kertoja: hän menee ja "lörpöttelee" romaaninsa, eli tarkasti ottaen Sundin trilogian keskimmäisen osan, 540-sivuiseksi! Puolustuksekseen hän sanoo, ettei voi ohjailla kertomustaan, vaan se ohjailee häntä.

Lukija pysyy silti hyvin kertojan matkassa, sillä hänen päämääränsä on selvä: hän kirjoittaa kirjaa Pietarsaaressa syntyneestä ja kouluvuotensa viettäneestä säveltäjästä Alf Holmista, joka on tehnyt kansainvälisen läpimurtonsa oopperallaan Tom of Finlandista. Holmin vaiheiden ohella tulee kuitenkin esitellyksi suuri määrä muitakin pietarsaarelaisia sekä maan päältä että osin myös alta.


FINLANDIA-EHDOKKUUDEN olisi ansainnut jo Sundin Pietarsaari-trilogian ensimmäinen osa Kolme sisarta ja yksi kertoja (2014), mutta listapaikka tuli tänä syksynä. Suurimman nautinnon uudesta romaanista saa toki tutustumalla ensin trilogian avausosaan, mutta Sund pitää kyllä huolen siitä, että toinen osa toimii myös itsekseen.

Edellisestä osasta tutut kolme "sisarta" Ulla-Maj, Maggi ja Iris ovat keski-ikäistyneet, ja kertoja suuntaa nyt päähuomionsa heidän jälkikasvuunsa. Iris on jäänyt perheettä, mutta Alf Holm on Ulla-Majn poika, ja Maggilla on kolme tytärtä Neppe, Bambi ja Hajje.

Romaanihenkilöissä on siis paljon naisia, mutta Sundin henkilökuvaus on yhtä perusteellista kaikkien kohdalla, sukupuoleen tai roolin keskeisyyteen katsomatta. Sundin ihmiset eivät vain näytä joltakin ja tee jotakin, vaan ajattelevat ja tuntevat niin väkevästi, että heidän elämäänsä eläytyy kuin itsestään.

Kertoja raottaa taitavasti myös omaa henkilöhistoriaansa ja maalaa muutamin tehokkain vedoin mainion luonnekuvan sekä kirjoittamisen opettajastaan että toisesta originellista seuralaisestaan: paikallisen säveltäjän ja peltisepän Odin Sikströmin haamusta. Ripaus maagista realismia? Ehkä, mutta etenkin Sundille tyypillistä veijarimaisuutta.


LIIKKEELLE LÄHDETÄÄN nykyhetkestä ja pankkitalon purkamisesta. Talon entisen Terrazzo-ravintolan kulmapylväs on ollut 60-, 70- ja 80-luvulla kaupungin nuorison "maailmankaikkeuden keskipiste", ja noihin vuosikymmeniin kertoja tarinaansa sovittaa. Romaani ei kuitenkaan etene suoraviivaisesti, vaan aikatasot vaihtelevat henkilöiden ja heidän vaiheidensa kuvauksen vuorotellessa.

Arvattavasti pietarsaarelaiset ovat romaanista haltioissaan, mutta vahvasta paikallisväristään huolimatta Missä musiikki alkoi tarjoaa yleispätevää ja osuvaa ajan- ja ihmiskuvaa mistä tahansa suomalaisesta taajamasta tai pikkukaupungista ja sen asukkaista.

Innostunut kohderyhmä ovat takuuvarmasti ne, joiden nuoruus on osunut mainituille vuosikymmenille ja joille tuon ajan nuorisomusiikki on ollut tärkeää. Romaanin nimikin antaa ymmärtää, että musiikki on yksi kirjan kantavista teemoista.

Alfilla on absoluuttinen sävelkorva, ja hänen pianonsoiton opettajansa kaavailee hänestä tulevaa konserttipianistia. Kouluvuosina pop, rock, proge ja jazz vetävät häntä kuitenkin puoleensa vähintään samalla voimalla kuin klassinen. Välistä sivuilta pursuaa esiin sellainen määrä säveltäjiä, laulajia, bändejä, kappaleita, levyjä ja keikkoja, että asiaan perehtymätön on jo uupua, vaikka hyvin ymmärtää musiikin merkityksen sekä ajan nuorten että romaanin päähenkilön maailmassa.

Tarkkaan Sund listaa myös politiikan, talouselämän ja kulutuskulttuurin ilmiöitä. Kun Alf toukokuussa 1972 pääsee ylioppilaaksi, hänen on etenkin äitinsä mielestä syytä arvostaa sitä, että on syntynyt sodanjälkeiseen Suomeen, ja otettava kiitollisena vastaan äidin hänelle suunnittelema opintopolku "tavalliseen elämään". Alf on toista mieltä, mutta ottaa aikansa, ennen kuin poika tohtii nousta pedanttia äitiään vastaan.

Romaanin toinen tärkeä teema onkin kahden eri maailmassa eläneen sukupolven näkemyserot. Ne tulevat esiin monina variaatioina paitsi Alfin myös Maggin ja kertojan perheen elämässä. Missä musiikki alkoi ei soi vain duurissa. Nuoruuden huuman alta kuuluu myös vakavia mollisointuja.


NIIN LAVEAA kuin Sundin romaanin kerronta onkin, se vie vääjäämättä mukanaan, kun sille antautuu. Minuun vetoaa erityisesti Lars Sundin toisaalta hyvin perinteinen ja silti yksilölliseltä tuntuva kertomatapa.

Pidän kertojan tavasta olla selvästi esillä, ottaa oma paikkansa tapahtumissa, pysähtyä välillä miettimään jotain kuvaamaansa asiaa tai kääntyä lukijan puoleen selittämään kirjallisia ratkaisujaan tyyliin: Voisin laventaa kuvaustani Alfin älyllisestä kehityksestä monilla yksityiskohdilla, mutta taidan lopettaa tähän.

Juuri kertoja nousee minun luennassani romaanin päähenkilöksi. Häneen kiintyy, ei vain hänen kipeiden lapsuuskokemustensa ja sivullisuutensa takia, vaan hänen inhimillisyytensä vuoksi. Hän on ymmärtäväinen, korostuneen hienotunteinen ja tärkeileväkin, mutta kaikkien hänen tekemistensä ja sanomistensa yllä leijailee lämmin huumori ja kevyt itseironia.

Hän haluaa kirjoittaa romaaninsa sinfoniseen muotoon, jossa erilaiset teemat punoutuvat yhteen, korvautuvat uusilla teemoilla ja nousevat jossain vaiheessa uudelleen esiin, ja juuri sellainen Sundin runsasaineksinen mutta tukevasti koossa pysyvä romaani on.

Runsaat kehut ansaitsee myös romaanin kieli ja kirjailijan ohella teoksen suomentaja Laura Jänisniemi. Tuntuu mukavalta ajatella, että Missä musiikki alkoi -romaani on vasta puoliväli Lars Sundin Pietarsaari-urakassa. Tahdon ehdottomasti tietää, mitä Jakobstadissa tapahtuu vuosituhannen vaihtuessa.
Lars Sund. Kuva Niklas Sandström


keskiviikko 14. marraskuuta 2018

14. marraskuuta 2018




Ajattelukurssilla Ateenassa


Rachel Cuskin Ääriviivat haastaa pohtimaan avioliiton ja naiseuden kysymyksiä




Rachel Cusk: Ääriviivat (Outline, 2014). Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2018. 207 s.



Ääriviivat on kanadalaissyntyisen, Englannissa asuvan Rachel Cuskin (s. 1967) ensimmäinen suomennettu teos ja kuuluu trilogiaan, jonka muista osista Transit (2017) ja Kudos (2018) ensin mainittu ilmestyy suomeksi ensi keväänä. Cuskin tuotanto on runsas jo ennen trilogiaa, mutta trilogiassaan hän ryhtyi käyttämään aivan uutta, perinteestä poikkeavaa kertomatapaa.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että Ääriviivat olisi jotenkin vaikealukuinen, päinvastoin. Romaani vaatii hidasta lukemista siksi, että siinä on niin runsaasti ajateltavaa. Siinä on pitkiä monologeja ja paljon keskusteluja mutta hyvin tavallisista teemoista: miehistä ja naisista, rakkaudesta, avioliitoista ja eroista, lapsista ja työstä, onnistumisista ja epäonnistumisista.

Tapahtumajuonta romaanissa on tuskin nimeksikään, eikä sitä edes kaipaa, niin intensiiiviseksi lukeminen muodostuu alkusivuilta lähtien, kiitos myös taitavan suomentajan Kaisa Katteluksen.


PÄÄHENKILÖ, tai oikeastaan romaanin monia tilityksiä yhteen kokoava kuuntelija, on Cuskin tavoin englantilainen kirjailija, joka lentää Ateenaan pitämään kesäkurssia kirjoittajaryhmälle. Hän on miehestään eronnut kahden lapsen äiti, ja hänen nimensä Faye tulee ilmi vasta romaanin lopussa ja silloinkin ohimennen.

Helteisessä Ateenassa hän kuuntelee oppitunneilla oppilailleen tehtäväksi antamiaan tarinoita ja tapaa vapaa-aikanaan vanhoja ystäviään ja uusia tuttaviaan, joista useimmat ovat kirjailijoita tai kustannusvirkailijoita ja siksi verbaalisesti lahjakkaita. Itse hän ei juurikaan osallistu keskusteluihin. Tuntuu, kuin hän olisi tyhjä astia, jota toiset täyttävät tarinoillaan ja tunnustuksillaan.

Kuuntelu on hänelle kuitenkin valittu elämäntapa, eikä hän tunne oloaan yksinäiseksi eikä syrjityksi. Jossain vaiheessa hän sanookin: -- olin puolestani alkanut yhä enemmän arvostaa passiivisuutta, mahdollisimman tahdotonta elämää,  ja hän perustelee kantansa:

Jos kaikin voimin yrittää, voi tehdä melkein mitä tahansa, mutta yrittäminen, siltä minusta tuntui, oli lähes aina merkki siitä, että ui vastavirtaan, pakottaa tapahtumia sellaiseen suuntaan johon ne eivät luonnostaan pyri - -.

Passiivinen elämänasenne tekee hänestä jollain tapaa haavoittamattoman. Hän ei vihastu eikä korota ääntään, vaikka muuan oppilas antaakin hänen kuulla kunniansa. Hän hoitaa rauhallisesti ja asiallisesti lähentelijänsä, lentokoneessa tapaamansa miehen, joka vie hänta veneretkille, eikä kaipaa minkäänlaista suhdetta kariutuneen avoliittonsa jälkeen. Yritin löytää toisenlaisen tavan olla maailmassa.


ROMAANISSA TOISTUU ajatus elämisestä hetkessä ja sen ulkopuolella, elämisestä vapauden tilassa ja tapahtumaketjussa sen osana.  Päähenkilö sanoo kyllä kaipaavansa vapautta ja kokeekin ajoittain jotain sellaista, mutta onko se todellista vai samanlaista harhaa kuin ajatus ns. todellisesta itsestä?

Hän torjuu ajatuksen elämästään tarinana, jossa on selkeä alku, keskikohta ja loppuratkaisu. Eläminen on hänelle toisiaan seuraavia tapahtumia ja niiden tyyntä ja rauhallista tarkkailua.

Vakioaiheena hänelle uskoutuvien ihmisten tarinoissa ovat heidän perheasiansa, avioliittonsa ja avioeronsa, ts. naisten ja miesten väliset suhteet. Jokainen uusi kertoja tarjoaa aiheeseen uuden näkökulman ja uuden luonnehdinnan, mutta yhteistä kaikille kertomuksille on liittojen väljehtyminen ja kariutuminen.

Avioliittojaan analysoivat vuoroin järjellä ja tunteella sekä miehet että naiset, mutta Ääriviivat on selkeästi feministinen romaani. Cuskin tarkastelun pääkohteena on naisen asema perheinstituutiossa ja ennen kaikkea sen kahleista irtautuminen. 

Teemaa käsittelee myös romaanille nimen tarjonnut kohtaus, jossa huomattavan monessa suhteessa päähenkilöä muistuttava kurssin seuraava vetäjä kertoo omasta lentotuttavuudestaan:

Rachel Cusk. Kuva: Siemon Scammell-Katz
- - mitä kauemmin hän kuunteli [vieressä istuvan] miehen vaustauksia, sitä voimakkaammin hänestä tuntui, että ne piirsivät kuvaa jostakin olennaisesta,- - jonka vastakkaisilla puolilla he kaksi yhä selvemmin olivat. Toisin sanoen mies kuvaili sitä, mitä hän [nainen] ei ollut - -. Miehen puhuessa hän oli alkanut nähdä itsensä muotona, ääriviivoina joita yksityiskohdat kehystivät muodon itsensä pysyessä tyhjänä.

Tuntuu, kuin Cusk haluaisi kyseenalaistaa päähenkilönsä elämänasenteen, hiljaisuuteen vetäytymisen ja samalla pelkkinä ääriviivoina pysyttelyn? Eikö ollut petturuutta olla puhumatta asioista, jotka olivat tapahtuneet, petturuutta ainakin omaa itseä kohtaan, sitä joka oli ne kokenut?

Onko päähenkilön siis syytä aktivoitua, päästää äänensä kuuluville, kertoa henkilöhistoriansa hänenkin?

Paljon jää pohdittavaa, kun pääsee Rachel Cuskin tyylikkään, älykkään ja rohkeasti omaäänisen romaanin loppuriveille, ja hyvä niin. Ei vaikuttava kirja päästä koskaan lukijaansa irti heti päätyttyään. Onneksi saa myös jäädä odottamaan trilogian toista ja kolmatta osaa.






lauantai 10. marraskuuta 2018

10. marraskuuta 2018




Tarkkailen, muistan ja uneksin


Claes Andersson kritiikki puree mutta elämänasenne on lempeä



Claes Andersson: Maanalainen näkötorni (Det underjordiska utsiktstornet). Suom. Jyrki Kiiskinen. WSOY 2018. 62 s.




- - Kirjailijalle on tärkeää jättää kirjoittamatta / Lukijalle on tärkeää lukea sekin / mikä on rivien välissä / On tärkeää että kirjailija jättää pois sen / mikä käy muutenkin ilmi /  Niin kuin kirjailijan täytyy ymmärtää mitä lukija tietää / muttei ehkä halua tietää

Näin Claes Andersson (s. 1937) miettii kirjailijantyötään uudessa runokokoelmassaan Maanalainen näkötorni. Psykiatrin- ja poliitikontyönsä ohella Andersson on julkaisut hämmästyttävän määrän tieto- ja kaunokirjallisuutta ja ehtinyt esiintymään jazzpianistinakin monenlaisissa tilaisuuksissa ja kokoonpanoissa. Andersson on siis maailmaa monelta kantilta seurannut lyyrikko.

Voisi kuvitella, että rivien välejä eli sanomatta jätettyä on vaikea lukea, mutta Anderssonin runot eivät ole vaikeita, saati käsittämättömiä. Anderssonin lyriikka puhuu suurimmaksi osaksi hyvinkin arkisista ja konkreeteista asioista, esimerkiksi siitä, mitä ympärillämme tapahtuu.


MAAILMA ei runoilijan silmin ole monin osin kaunis ja hyvä. Hätä ja köyhyys käyvät kohti kaduilla ja uutisruudulla. Andersson kirjoittaa syrjäytyneistä, sairaista ja asunnottomista, nälkäisistä ja kidutetuista, sodista ja pakolaisista. Hän kääntää katseen itseensä ja lukijaan: emme halua nähdä mutta meidän täytyy. Sanottavaa tehostavat parodia, ironia, itsekritiikki ja itseironia.

Ilmastokatastrofia ei runoissa mainita suoraan, mutta rivien välistä senkin voi löytää. Runokuvat auringon mustumisesta ja sen lampun sammumisesta kertovat maailman tuhon läheisyydestä ja viimeisistä hetkistä havahtua, kun kaikki mitä pidettiin kestävänä paljastuu kestämättömäksi. 

Sosiaalinen omatunto ja maailmasta huolehtiminen eivät näyttäydy Anderssonin lyriikassa nykyihmisen vahvimpina ominaisuuksina. Kovin halukkaasti vetäydymme systeemin suojiin ja turvaudumme mitä erilaisimpiin selityksiin. Kriittisin ja ironisin runoilija on itseään kohtaan.

Mutta toisaalta ihmisellä on edelleen kyky rakastaa.

Joissakin runoissa hellyys on miltei käsin kosketeltavaa: Sellaista sattuu että valo etsiytyy / ihmisten välille ja täyttää heidät / luottamuksella ikään kuin rakkaus / saisi heidät kukkimaan eikä mennyt / enää painaisi heitä kuin arkku joka on / täynnä jäätä torjuvassa autiomaassa


HELLÄKSI runoilijan ääni muuttuu myös, kun hän puhuu lapsista, noista kahdeksankymmentä senttimetriä pitkistä pienistä ihmisistä. Heille maailma on vielä keinuja ja karuselleja, jättipitsoja ja linnunpöntössä asustavia kilttejä enkeleitä. Kokoelman lapsista kertovat runot ovat riemullinen todiste 81-vuotiaan runoilijan kyvystä heittäytyä yhä edelleen lapseksi ja lapselliseksi.

Ikävuosien lisääntyessä ymmärrystä heruu myös niille, joita vastaan nuorena kapinoi. Isäsuhteestaan ennenkin kirjoittanut runoilija palaa aiheeseen neljän runon sarjassa Isänmaallisia runoja. Päähuomion sarjassa saavat kuitenkin Suomi ja suomalaiset, joiden analysoinnissa Andersson on ottanut käyttöön mainiosti toimivan "selkokielen". Mieleeni tulivat alakoululaisten isänmaa-aiheiset aineet:

Kotimaani ihmiset ovat tasa-arvoisia, yksikään ei ole  / toista parempi / Nainen ja mies ovat erilaisia mutta tasa-arvoisia / Kaikilla on samat mahdollisuudet oppia, mennä kouluun, / ja valita ammatti, tulla siksi miksi haluaa / ja mihin on lahjoja - -

Anderssonia lukiessa kannattaa kuitenkin olla kaiken aikaa varuillaan. Hän nimittäin tapaa kääntää asiat äkkiä nurinniskoin, vastakohdikseen, ja niin käy tässäkin runossa: Sellainen on isänmaani / Sellainen ei ole isänmaani. Seuraavaksi runon puhuja luettelee, mitä kaikkia epäkohtia hän on maassaan kohdannut.


KOKOELMAN LOPPUUN sijoittuvissa runoissa ääneen pääsee ministeri Andersson.

Osaston runoja lukiessa naurattaa ja itkettää. Ei ole kulttuuriministerillä ollut helppoa "kuljettaa ruumistaan" Moskovaan, Bolognaan, Kokkolaan, Reykjavikiin... ja suitsia mielipiteitään, kun pääministeri, presidentti ja presidentin vaimo tietävät parhaiten, miten on turvallista ajatella. Kolkot ja liukkaat ovat vallan portaat ja salit.

Anderssonin runot voivat puhua vihaamisesta, mutta itse puhujan tunteet liikkuvat solidaarisuuden, ystävyyden, kaipauksen, rakkauden ja yksinäisyyden tiimoilla. Kursiivilla kirjoitetuissa väkeväkuvaisissa unissa astuvat esiin kuolema, pahuus ja pelot, mutta pääosin kokoelman runojen puhuja pärjäilee, vaikka välillä ärähtelee ja poteekin kodittomuutta.

Talo joka olen pysyy silti sortumatta pystyssä / vähän hilsettä pölähtää savupiipusta / Syöksytorveni jyrisevät ja tärisevät kun laava / virtaa kupeitani pitkin / Kätkeydyn kellariin, jotta en / unohtaisi näköalaa

Runoilija Jyrki Kiiskiselle jälleen kerran lämmin kiitos Claes Anderssonin viisaiden, valppaiden ja sydämellisten runojen suomennoksesta.


Claes Andersson. Kuva: Niklas Sandström


maanantai 5. marraskuuta 2018

5. marraskuuta 2018





Räyhähenki riehuu torpparin tuvassa


Päivi Alasalmen Riivatuissa piru sekoittaa koko pienen kylän elämän


Päivi Alasalmi: Riivatut. Gummerus 2018. 267 s. 



Saamelaistrilogiansa jälkeen Päivi Alasalmi (s. 1966) on tarttunut jälleen kauhuperinteeseen. Läpimurtoteoksessaan Vainola (1996) Alasalmi kävi parodian keinoin käsiksi kartanoromantiikkaan ja goottilaiseen kauhuun. Uudessa romaanissa Riivatut kartano on vaihtunut torpaksi, ja mystiset tapahtumat saavat puhtia suomalaisesta kummitusperinteestä.

Alasalmi on ollut aina kiinnostunut folkloresta ja kansanuskosta, mutta tällä kertaa romaanin taustalla on oikeudessakin käsitelty poltergeisilmiö Ylöjärveltä Martinin torpasta vuodelta 1885. Riivatuissa piru mellastaa ihan samalla tavalla kuin Martineilla, mutta romaanissa eletään syksyä 1891 torppari Manu Lauhan ja hänen vaimonsa Lahjan tuvassa fiktiivisessä Sunilan kylässä.


ROMAANIN PÄÄHENKILÖISTÄ toinen on Lauhan torpan 15-vuotias keuhkotautinen piikatyttö Hertta. Hän ei saa isäntäväkensä komennossa hetkenkään lepoa ja on sen vuoksi näännyksissä ja vihainen. Hertta haaveilee elämänsä korjaajaksi Sunilan kartanon kampurajalkaista renkipoikaa Niklasta, johon Hertan taiait ja lemmenloitsut tuntuvatkin tehoavan, mutta samaan aikaan Lauhan tuvassa alkaa tapahtua outoja.

Lattia keinuu, muurista rapisevat rappaukset, ilmassa leijuu ja poukkoilee milloin kynttilänjalkaa, kirvestä, jauhoseulaa tai jakkaraa. Välistä väki saa väistellä tanssivia leipävartaita, välistä ilmassa sinkoilevia puukkoja ja ompeluneuloja, ja pian piru ehtii tekemään pahojaan myön navettaan.

Kun tieto Lauhan torpan tapahtumista leviää kyläläisten keskuuteen, väkeä, erityisesti miesväkeä, alkaa lappaa paikalle tuvan täydeltä odottelemaan uutta näytöstä. Odottavien aika kuluu mukavasti sahtia ja paloviinaa naukkaillen, mutta viinan syyksi kummittelua ei kuitenkaan voida laskea, sillä joukossa on aina raittiinakin pysytteleviä.

Ennen pitkää asioita selvittelemään saapuvat tietysti myös myös kirkonmiehet ja virkavalta. Kun mylläkkä synnyttää jo ruumiita, asia etenee käräjille asti.


KUMMITTELUN SYITÄ arvuutellaan kylän joka talossa ja tienhaarassa. Varsinaista salapoliisia Riivatuissa ei ole, mutta Alasalmen kekseliäs ratkaisu on lähettää paikalle ylioppilas ja sanomalehtimies Hugo Untamo, Sunilan kartanon kasvattipoika. Tapahtumat etenevät vuoroin Hertan ja Hugon näkökulmasta, Hugon osuus minäkerrontana.

Hugo on töissä tamperelaisessa Aamulehdessä, ja kunnianhimoisena nuorukaisena hän haluaa ehdottomasti olla ensimmäinen Sunilan tapahtumista raportoiva toimittaja. Saman tien hän haaveilee löytävänsä kummittelulle järjellisen selityksen.

Kun kyläläiset ryhtyvät tarjoamaan selityksiksi surmattujen sikiöiden ja rauhattomien vainajien kostoretkiä, Hugolle alkaa selvitä, että kotikylä ei ole lainkaan niin auvoinen paikka, jollaiseksi hän on sen lapsuudessaan kokenut.

Aloin aavistella, että täällä on tapahtunut onnettomuuksia ja "onnettomuuksia", petoksia, salavuoteutta, haureutta, kaksinnaimista, vanhanaikaisia vahinkoja, lapsenmurhia, kaikkia kuviteltavissa olevia kauheuksia, joista ei välttämättä uskallettu edes juoruilla.

Hugo päättelee, että pelottavien tapahtumien takana on joku elossa oleva ja tekosiaan salaileva kyläläinen, mutta kuka, se on arvoitus.



ALASALMI kirjoittaa todentuntuista kuvaa 1800-luvun lopun pikkukylän sosiaalisesta rakenteesta, töistä, ihmisistä ja ihmissuhteista ja kuvaa jonkin verran myös kaupunkielämää ja -miljöötä. Yleisilmeeltään Riivatut on kuitenkin viihdyttävä ja humoristinen.

Näkyvimmin Alasalmi lystäilee nuoren toimittajansa kustannuksella. Hugo on kyllä sisukas ja lahjakas, mutta samalla tärkeilevä kukkopoika, jonka ylenpalttinen into päteä yläluokkaisten neitosten ja ammattitovereiden keskuudessa on naiivia ja naurettavaa.

Hugo miettii tarkoin, kuinka pukeutua ja puhua, jotta tulisi huomatuksi ja arvostetuksi, ja jalouden puuskissaankin hän on pohjimmiltaan itserakas. Romaanin humoristisimpia kohtauksia ovat kylän miehenkipeiden leskirouvien vierailut Hugon makuukamarissa ja Hugon kaunokieliset kuvaukset rouvien palveluista.

Hertta-piika, jota ympäristö pitää vähä-älyisenä, vaikuttaa pitkään Hugon täydelliseltä vastakohdalta: sääliä ja sympatiaa herättävältä, kuolemaa tekevältä, nälkiintyneeltä tyttörukalta, jolle mieluusti soisi mieheksi hänen rakastamansa renkipojan. Mutta Alasalmi yllättää. Hertasta löytyy muutakin kuin kärsimystä, ja Riivattujen loppuhuipennus on ihastuttavan arvaamaton.

Päivi Alasalmen kolmekymmentä vuotta kestäneellä uralla Riivatut on jännittävä, hauska ja mystinen välietappi.


Päivi Alasalmi. Kuva:Vera Arjoma








keskiviikko 31. lokakuuta 2018

31. lokakuuta 2018


Lempi, Pikku Käpälä, etsii kadonnutta äitiään


Katja Ketun uusi romaani Rose on poissa kaivautuu syvälle toiseuden maaperään


Katja Kettu: Rose on poissa . WSOY 2018. 284 s.


Kaksi vuotta sitten Katja Kettu (s. 1979) julkaisi yhdessä valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja toimittaja Maria Seppälän kanssa tietokirjan Fintiaanien mailla, jossa kolmikko jäljitti suomalaisten siirtolaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä Pohjois-Amerikan reservaateissa. Uudessa romaanissaan Rose on poissa Katja Kettu käsittelee samaa aihetta kaunokirjallisin keinoin ja tekee sen tyylilleen uskollisena runollisesti ja maagisesti.

Kirjeromaaniksi rakennetussa tarinassa elämästään ja valinnoistaan kertovat äiti ja tytär, äiti Rose tyttärelleen Lempille ja Lempi nuoruudenrakastetulleen Jim Harmaaturkille.

Tämä on minun tunnustukseni sinulle, Jim Harmaaturkki. Selontekoni siitä, mitä tapahtui äitini kotireservaatissa Nahgahchiwanongissa, Fond du Lacissa kesällä 2018 ja neljäkymmentäviisi vuotta aiemmin. Kirjoitan, jotta tulisit hakemaan minua. Jotta huolisit. Sinua varten seison naama paljaana totuutta vasten, sinulle tahdon selittää mitä tapahtui semminkin kun tarinani on samalla isäni ja äitini tarina, suomalaisen Ettun ja äitini Rosen.

Lempi-tyttären intiaaniäiti Rose, Sudenruusu, on 45 vuotta sitten kadonnut salaperäisesti ja samalla isä Ettu Haverinen menettänyt muistinsa. Kun isä nyt on alkanut muistaa vanhoja tapahtumia, "valkoiseen maailmaan" lähtenyt Lempi hankkiutuu takaisin kotireservaattiin.

Rosen vaiheet alkavat selvitä Lempille hänen löytäessään äidin vanhat hänelle osoittamat kirjeet.


KAHDESTA AIKATASOSTA ja vuorottelevista kertojista huolimatta romaanin juoni kulkee jouhevasti, ja avauskin on räväkkä: - - minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus.

Maagista realismia hyödyntävä Rose on poissa on mustanpuhuva, intohimoinen, jännittävä ja samalla kaunis tarina perheestä ja erityisesti äidistä ja tyttärestä, jotka totta ja oikeaa jäjittäessään joutuvat silmätysten Weendigon, pahuuden, kanssa mutta antautuvat ehdoitta myös rakkauden vietäviksi.

Kaikesta huomaa, että Kettu tuntee tarkoin olot, joista kirjoittaa. Vaikka Rose on poissa ei ole ohjelmallisesti intiaanien asialla, kirjailija kyllä näyttää, miten väkivaltaisesti valkoinen väestö on kohdellut alkuperäiskansaa.

Lapset riistetään vanhemmiltaan ja vieroitetaan sisäoppilaitoksissa esi-isiensä kulttuurista. Intiaanilasten hyväksikäyttötapaukset jäävät tutkimatta, ja nuorten naisten salaperäiset katoamiset reservaateista selitetään heidän huonotapaisuudellaan. Kirjailija sitoo Rosensa katoamisen taitavasti intiaaniliikkeen nousuun ja 1970-luvun väkivaltaisuuksiin Wounded Kneessä.

Yhdenlaista vallankumousta on jo ennen Rosea tehnyt toinenkin romaanin henkilöistä: Rosen tuleva appiukko Puna-Heinari. Kettu mainitsee romaaninsa alussa suomalaissiirtolaisten maineesta työväenliikkeen aktiiveina ja lakkopukareina, mutta Heinarin aktiiviaika on jo ohi Ettun ja Rosen häitä juhlittaessa:

Enää ei järjestetä lakkokokouksia, työväenhaalit ovat hiljenneet, enää ei tarvitse seisoa puhujakorokkeella Chicagon tuulessa ja vannoa vallankumouksen nimeen. Ne ajat ovat tallautuneet kansalliskaartin, tehtaanomistajien palkka-armeijoiden, Pinkertonin poikien saappaan alle.

Enemmän kuin poliittisuudellaan Rose on poissa puhuttelee kuitenkin rajulla tunteikkuudellaan, monitasoisuudellaan ja persoonallisella kielellään.


KESYTÖN RAKKAUS on ollut Katja Ketun romaanien vakioainesta, ja niin on nytkin. Kettu uskaltaa kirjoittaa rakastamisen ja rakastelun autuudesta välillä lähes huvittavan sentimentaalisesti ja makealla kuvakielellä. Toisaalta tunteellista hellittelyä tihkuvat myös Rosen kirjeet Lempi Lemmettyiselleen, Pikku Käpälälleen, lemmonlinnulle ja sudenrukkaselle.

Katson käyntiäsi illassa ja näen kuinka sinussa asuu kaksi kansaa, suomalainen ja ojibwa, kaksi hiljaista rotua jotka kuuluvat korpeen niin kuin korpi näihin ja toisiaan vetävät puoleensa ja toisiaan hylkivät.

Pienessä perheessä kaikki joutuvat kantamaan toiseuden taakkaa. Ettu ei ole toivottu vävy intiaaniyhteisöön, Rose saa tuntea suomalaisen anoppinsa Helmi Haverisen katkeruuden sekä sielunsa että sääriensä kirvelynä, ja puoliverinen Lempi on auttamatta erilainen molempien vanhempiensa suvussa.

Katja Ketun naiset ovat kuitenkin tunteissaan väkeviä ja toimissaan voimakastahtoisia. Kun "täyttymys ja tie" kirkastuvat heille, palaaminen on mahdotonta, vaikka tallattavaksi avautuisi Sodan tai Suden polku, tunneli tuntemattomaan tai hyppy pimeään.

Rose on poissa -romaanin pääteemoja on eheytyminen, itsensä ja paikkansa tavoittelu ja tavoittaminen. Se todentuu kaikkien kolmen, Ettun, Rosen ja Lempin kohtalossa. Jonkinlaista sielun sulamista ja inhimillistymistä tapahtuu lopulta myös Helmissä, jonka taustalta paljastuu järkyttäviä tapahtumia itä-Lapista toisen maailmansodan aikaan.


AIVAN OMAA LUOKKAANSA on Ketun kielitaituruus. Miten romaanin eksoottiselta vaikuttavaan, omintakeiseen ja runsaskuvaiseen vyörytykseen suhtautuu, riippuu lukijasta. Riisutun kielen ystävät ehkä tuskailevat, mutta kun malttaa olla kiiruhtamatta, Ketun kieliparatiisissa vaeltaa nautinnokseen.

Hallinhopeiset suomut, sateensaveltama polku, verenvilli tuoksu, kulonmusta niska, musteenvoipa vedenpinta, varhaanmaisema. Katja Ketun omatekoiset yhdyssanat ovat osuvia ja väkevän aistimuksellisia, ja lisää lyyrisiä tehoja kirjailija luo liekkuvarytmiseen tekstiinsä alliteraatiolla.

-- hitaan valokalvon lävitse ilmestyy eteen oman heimoni hahmoja, varjokuvia. Siinä kulkevat nuori, päteväaskelinen Ukko-Hermanni ja hepsakka Helmi jo alkuun eripuraista polkuaan, kunnes lapsi parkaisee ja yhtäkkiä kaikki on hetken hyvin, hääpihlaja kukkii ensimmäisen kerran ja onni orastaa, suosta syntyy pelto ja laiho korjataan, toivo viriää ja vierivät pyöreämukulaiset vuodet, eletään tähtien turvassa ennen kuin - -

Romaanissa toistuva kiinnostava sanapari "tähtien turvatit" viittaa Sakari Topeliuksen samannimiseen, viimeiseksi jääneeseen historiallis-allegoriseen romaaniin. Mitä merkityksiä Kettu on viitteeseen kätkenyt, se jääköön kunkin lukijan mietittäväksi.

Komean romaanin Katja Kettu on jälleen kirjoittanut.


Katja Kettu. Kuva: Ofer Amir





torstai 25. lokakuuta 2018

25. lokakuuta 2018



1960-luvun suomalaissiirtolaiset ovat nyt Ruotsissa ihmeissään


Antti Tuurin Tangopoikien tarina jatkuu yllättävällä aikaloikalla 



Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen. Otava 2018. 222 s.



Antti Tuurin (s. 1944) romaani  Tangopojat (2016) jätti odottamaan jatkoa Ruotsiin 1960-luvulla muuttaneiden suomalaisten vaiheista. Kun kustantaja ilmoitti Tuurin uuden romaanin Aavan meren tuolla puolen ilmestymisestä, olin varma, että nyt saadaan lisätietoa Tangopoikien hanuristin Saulin ja laulusolistin Elinan yhteiselon onnistumisesta ja muidenkin suomalaissiirtolaisten vaiheista naapurimaan leivissä.

Tavallaan saadaankin, mutta pitkän aikahypyn Tuuri kyllä tekee. Tangopojat ovat jo eläkeikäisiä, ja ruotsalainen työelämä on nyt uusien sukupolvien miehittämä. Maahanmuuttajat tulevat kansankotiin ihan toisaalta ja saattavat suunniltaan vanhat finnjävelitkin.


ROMAANI RAKENTUU kahden pääjuonen varaan, hitaan ja nopean. Toisessa jutellaan, toisessa toimitaan. Kertojien vaihtuessa tapahtumat värittyvät aina hiukan uudella tavalla ja siinä samalla kertojatkin.

Romaanin avaa Kaija, Elinan ja Saulin esikoinen. Tuuri menee tapansa mukaan heti suoraan asiaan: Äiti soitti: isä oli kuollut vähän yhdeksän jälkeen aamulla.

Tukholmassa asuva Kaija lähtee junalla vanhaan kotitaloonsa Skövdeen, jossa äidin luona ovat jo toisetkin sisarukset Antero ja Leena. Surutaloon tulevat kohta myös Tangopoikien rumpali ja trumpetisti, ja ennen pitkää leskeä lohduttamaan työntyy vielä hänen helluntaiseurakuntansa väkeä. Jo suruväen kokoonpanosta voi arvata, millaisissa aiheissa keskustelu milloinkin lainehtii.

Tuuri raportoi tutulla, huumorilla höystetyllä tyylillään surutalon tapahtumia ja sananvaihtoa. Kun väki kuumenee liikaa perintöasioista tai eksyy muulla tavalla turhan kauas kokoontumisen varsinaisesta syystä, leski puuttuu keskusteluun ja pyytää palaamaan päivän varsinaiseen aiheeseen eli vainajaan. Entiset ajat nähdään nyt tietysti pelkästään kunniakkaina.

Äiti oikein ihmetteli sitä, mitä kaikkea he nuorina olivat täällä ehtineet: he olivat käyneet työssä Volvolla, soittaneet Tangopojissa ja Kaipuussa, rakentaneet itselleen omakotitalon ja olleet rakentamassa omakotitaloja monille suomalaisille työkavereilleen, rakentaneet Suomi-Seuran Finnhovin, ja jossakin välissä lapsetkin oli hoidettu, koulutettu ja kasvatettu kunnon kansalaisiksi Ruotsin kuningaskuntaan.


ROMAANIN ÄKSÖNJUONI sijoittuu Tukholmaan. Reilun parinkymmenen kilometrin päässä keskustasta Upplands Väsbyssä on ruotsinsuomalaiseen kouluun heitetty aamulla palopommi. Palo on saatu heti sammutettua, mutta varmuuden vuoksi lapset passitetaan kotiin.

Kaijan tyttärentytär Elvira on kuitenkin kadonnut, ennen kuin hänet oli määrä hakea koululta, ja Elviran katoamista aletaan selvittää kotitekoisin etsintäpartioin. Näyttävimmän operaation johdossa on Kaijan entinen aviomies ja Elviran isä Petteri "luotettuine" miehineen.

Kolmikon edestakainen ajelu turkkilaisen isän sieppaaman tytön löytämiseksi on juuri sellaista humoristista kohellusta, kuin elämässään epäonniselta suomalaiselta miesporukalta voi odottaa. Itsekehua ja uhoa piisaa, kun vastassa ovat sekä uusnatsit että Rinkebyn mafia.

Mieskolmikon avulla Tuuri pääsee käsiksi romaaninsa pääteemaan eli maahanmuuttokysymykseen uudesta kulmasta. Ajat ovat kovasti muuttuneet sitten 1960-luvun eivätkä ollenkaan hyvään suuntaan. Petterin apujoukoilta ei heru hyvää sanaa millekään osapuolelle. Kritiikkiä saavat niin "raivoruotsalaiset" kuin Rinkebyhyn työntyneet kaiken maailman tulokkaat ja vielä saamattomat "aboriginaalitkin".

Välistä maahanmuuttoteeman käsittely luisuu turhan lähelle esitelmöintiä, ja muutaman kerran tulee tunne, että teksti etenee informaation eikä tarinan ehdoilla.


ANTTI TUURIN elämänmakuisia romaaneja lukee kuitenkin aina mielikseen. Pidän Tuurin tavasta tarinoida ilman suuria eleitä ja hurjaa dramatiikkaa. Asiat etenevät tasaisesti omaa tahtiaan, eikä Tuuri liioittele henkilökuvissaankaan. Tuurin henkilöt ovat inhimillisiä ja siksi naurettavinakin sympaattisia.

Petterin tärkeily ja filmimaailman tuntemuksella mahtailu ovat psykologisesti perusteltuja, ja hän myöntää itsekin ongelmansa: Minulla on sellainen taipumus, että jutut lähtevät minua viemään enkä saa niitä pysäytetyksi. En sanoisi sitä valehtelemiseksi, luulen, että se on yksi luovuuteni ilmentymistä. - Petterissähän on selvästi kirjailija-ainesta!

Tuuri ei tunteile, mutta Aavan meren tuolla puolen -romaanin loppusivuilla on jälleen sellaista tyytymystä ja elämän jatkuvuuteen uskomista, että jotenkin auvoiseksi se olon jättää. Optimisti Antti Tuuri ei jätä lukijaansa koskaan pimeään.

Antti Tuuri. Kuva: Jouni Harala

sunnuntai 21. lokakuuta 2018


21. lokakuuta 2018






Stand up -komiikalla tragedian ytimeen 



David Grossmanin yhdenillan romaanissa tehdään matkaa tuskallisiin muistoihin sekä näyttämöllä että katsomossa




David Grossman: Hevonen meni baariin (Sus echad nichnas lebar, 2014; A Horse Walks into a Bar, 2017). Englannista suomentanut Arto Schroderus. Otava 2018. 196 s.


Hevonen meni baariin on hauska nimi romaanille, ja kun siinä vietetään iltaa stand up -koomikon seurassa, kuvittelisi tarinaa muutenkin viihdyttäväksi. Israelilaiskirjailijaa David Grossmania (s. 1954) on kuitenkin vaikea uskoa humoristiksi, eikä siihen ole aihetta tälläkään kertaa.

Grossmanin Bookerilla vuonna 2017 palkitussa romaanissa kerrotaan kyllä vitsi poikineen, mutta pieni romaani on pohjimmiltaan kaikkea muuta kuin kevyttä ja helppoa luettavaa. Kun Grossmanin vaikuttavassa Sinne missä maa päättyy (2011) -romaanissa vanhempi menettää poikansa, tällä kertaa poika menettää toisen vanhempansa.

Romaanin ydintarina alkaa kuitenkin kehkeytyä koomikon monologista vasta pitkän lämmittelyn jälkeen. Sitä ennen tulee jo usean kerran mieleen, mihin kirjailija oikein pyrkii. Kannattaa kuitenkin istua klubi-ilta loppuun saakka, vaikka siltikin moni asia jää mietityttämään.


HYVÄÄ ILTAA! HYVÄÄ iltaa! Romaani alkaa siitä, kun pienen Netanyan kaupungin teollisuusalueella sijatsevan klubin lavalle astuu keski-ikäinen, heiveröinen, silmälasipäinen mies, joka ilmoittaa nimekseen Dovaleh G, lyhyesti Dov. Hän alkaa pelleillä ja suoltaa enemmän tai vähemmän onnistuneita vitsejään, samalla kun paikalle valuu monenlaista israelilaisyleisöä.

Yleisö tuo mieleen antiikin näytelmien kuoron. Se reagoi näyttämön tapahtumiin joko innostuen ja nauraen tai pettyen ja buuaten. Grossman avaa koomikkonsa avulla lukijalleen taiteilijan ja hänen yleisönsä äärimmäisen herkän ja armottoman suhteen.

Jos vitsi menee hiuskarvankin verran ohi, jos panee väärän sanan lauseeseen, jos ääni nousee vähän korkemmalle kuin oli tarkoitus, - yleisö kylmenee saman tien. Mutta jos kuulijoita hetken päästä koskettaa oikealla tavalla, ne levittävät reitensä.

Yleisöstä erottuu kaksi koomikon lapsuudentuttua.

Toinen heistä on romaanin kertoja, eläkkeellä oleva tuomari, jonka koomikko on kutsunut katsomaan esitystään, vaikka tuomari tuskin muistaa häntä. Tuomari on kiusaantunut ja suunnittelee välillä lähtevänsä jo pois mutta sulaa vähitellen ja onkin loppujen lopuksi koomikon viimeinen kuuntelija.

Loppuminuuteille salissa istuu myös hyvin pienikokoinen, puhevikainen nainen, "meedio", joka osoittautuu koomikon lapsuudenaikaiseksi naapurintytöksi. Koomikko piikittelee naista mutta tämä ei mene mukaan ilkeilevään sanailuun vaan vastailee koomikolle asiallisesti ja totuudenmukaisesti ja ihmettelee: Miksi käyttäydyt näin? Sinä olit hyvä poika!


TUNNELMA ALKAA HÄIRIINTYÄ, kun koomikko ajautuu naurattamisesta sivuraiteelle ja ryhtyy vähin erin vitsiensä välissä tekemään tiliä lapsuudestaan. Yleisö hämmentyy: mihin suuntaan ilta oikein etenee? Se on tullut paikalle nauramaan mutta tuntee toisaalta tuomarin tavoin kiusausta, jota on niin vaikea vastustaa - kiusausta katsoa toisen ihmisen helvettiin?

Vähitellen esitys muuttuu yhä kauheammaksi itseruoskinnan ja tunnustusten sekoitukseksi. Ilmenee, että koomikon elämä holokaustin läpikäyneiden, köyhien puolanjuutalaisten vanhempiensa ainoana perillisenä ja ympäristönsä hulluna poikana on ollut jatkuvaa selviytymistaistelua. Välttyäkseen isän lyönneitä ja suojellakseen äitiä naapureiden tuijotukselta nuori Dov on ryhtynyt aina tiukoissa tilanteissa kävelemään käsillään!

Pahin on kuitenkin edessä.

Ollessaan yläkouluikäisenä samalla sotilastaitoja opettavalla nuorisoleirillä kuin tuomari pojan käsketään yllättäen pakata reppunsa ja häntä lähdetään kuljettamaan Jerusalemiin hautajaisiin kertomatta, kumpi vanhemmista oli kuollut.

Alkaa pitkä ajomatka, jonka aikana poika yrittää parhaansa mukaan pitää molemmat vanhemmat mielessään, jotta ei joutuisi valitsemaan, kumpi heistä on menehtynyt. Samalla matkasta muodostuu romaanin toinen stand up -tilaisuus, kun ajaja tilannetta helpottaakseen alkaa suoltaa pojalle vitsejä toisensa perään. Tunnelma on yhtä aikaa koskettava ja karmea.


MIKSI KÄYTTÄYDYT NÄIN -kysymyksen esittää koomikolle sisimmässään illan mittaan myös tuomari. Kutsunsa syyksi koomikko on antanut epämääräisen toiveen tulla nähdyksi ja tulkituksi: Haluan, että näet minut, tosiaan näet minut, ja kerrot minulle sitten jälkeenpäin - - mitä näit.

Illan ehkä tärkein keskustelu käydään sanattomasti koomikon ja tuomarin välillä, kun koomikko on kysynyt yleisöltään, sattuuko se tietämään, miksi hän kertoo heille tarinansa.

Hän ottaa silmälasinsa pois ja vilkaisee minua. Uskoakseni hän muistuttaa minua pyynnöstään: se mitä ihminen tahtomattaankin huokuu. Sen hän halusi minulta kuulla. Ymmärrän, että sitä ei voi pukea sanoiksi, ja se kai idea onkin. Ja hän kysyy silmillään: Mutta silti, oletko sitä mieltä, että kaikki tietävät sen? Ja minä nyökkään: Kyllä. - -

Grossmanin romaanin hienous piilee sen monitasoisuudessa ja -tulkintaisuudessa. On kyse mm. syyllisyydestä ja siitä vapautumisesta, surusta, sen pakenemisesta ja näyttämisestä, lohduttautumisesta ja lohdun saamisesta. Mutta ennen kaikkea on kyse särkymisestä, eheytymisestä ja itsensä löytämisestä.

Kun tuomari alkaa nähdä koomikon pyynnön taakse, hän alkaa nähdä myös oman olemisensa ongelmat ja muistojen tärkeyden "sisäisten kanaviensa" avaamisessa. Turhaan ei romaanin lopulla kuulla neuvoa portugalilaisrunoilijalta Fernando Pessoalta: Ollakseen kokonainen tarvitsee vain olla.


GROSSMAN RAKENTAA romaaniaan taiturimaisin kääntöliikkein, konkreetein ja kerronnallisin. Pilat ja sukkeluudet sinkoilevat kuin raketit taivaalle, ja yleisö innostuu. Mutta kun loppuunpalaneet tähteet putoilevat maahan, huulet kääntyvät irvistykseen.

Romaanin maailma on välillä sananmukaisestikin ylösalaisin, mutta myös oikein päin ollessaan se on konstikas hahmotettava. Lukijana tuntuu kuin kääntelisi kaleidoskooppia: pieni liike, ja kuva särkyy taas uudeksi kuvaksi samoista sirpaleista. Samalla tiivistyy tunne siitä, että romaanissa on kyse muustakin kuin yksilöiden kokemuksista.

Eikö Grossman vain osoitakin  Pessoan  ohjeen Ollakseen kokonainen tarvitsee vain olla myös nyky-Israelille? Sillä vaikka koomikko Dovaleh välillä lupaa jättää politiikan rauhaan, kyllä hän tämän tästä sohaisee myös siihen suuntaan ja aika rajusti sohaiseekin.

Loppujen lopuksi Hevonen meni baariin on kuitenkin hyvään uskova ja optimismiin päättyvä tarina ihmisen henkilökohtaisesta ja ihmisten yhteisestä osasta musertavien tapahtumien jaloissa ja mahdottomilta tuntuvien valintojen edessä.


David Grossman. Kuva: Michael Lionstar



perjantai 5. lokakuuta 2018

5. lokakuuta 2018



Elämää yhden auringonkierron ajan


Aki Ollikaisen Pastoraalissa yhdistyvät ihmeellisellä tavalla maaseudun idylli ja kova todellisuus


 Aki Ollikainen: Pastoraali. Siltala 2018. 138 s.


Pastoraali- eli paimenrunous syntyi jo antiikin aikana. Sana pastoraali tuo mieleen idyllisiä luontokuvia, joissa on paimenia lampaineen tai nuoria rakastavaisia sylikkäin puiden siimeksessä. Miten Aki Ollikaisen (s. 1973) kolmas romaani Pastoraali vastaa tällaisia mielikuvia?

Ollikaisen Pastoraalissa liikutaan siinäkin paljon luonnossa. Eletään tätä päivää jossain syrjäkylällä Itä-Suomessa. Nuoriso on lähtenyt kaupunkeihin, ja kylässä asutaan enää muutamassa talossa. 

Yhdessä asuvat keski-ikäinen pariskunta Esko ja Leena ja Leenan iäkkäät vanhemmat Vilho ja muistisairas Sirkka. Naapurissa asustaa kaupungista maaseudun rauhaan lammasfarmariksi hakeutunut Aatu Elina-vaimoineen ja Kaius-poikineen. Eskon ja Leenan taloudessa majailee tilapäisesti vielä veljeään hautaamaan tullut entinen kyläläinen Reino ja kesävieraaksi saapunut Leenan sisarentytär Meri.

Tämän pienyhteisönsä puuhia kirjailija tarkastelee yhden kesäisen vuorokauden aikana vähän samaan tapaan kuin Sillanpää ihmisiään suviyössä. Auringollakin on tapahtumissa roolinsa, mutta kun se Sillanpäällä katselee maisemaa Jumalan tavoin, Ollikaisella sen säteet ovat sokaisevia.

Katsoessaan aurinkoon ihminen näki kaiken, mikä oli tärkeää. Hän näki sen, mistä elämä oli lähtöisin. Mutta katsominen oli vaarallista, poltti silmät. Katsottuaan suoraan aurinkoon ihminen oli valaistunut, ja valaistuneena saattoi hyvin kulkea lopun elämänsä sokeana. Ei ollut enää mitään, mihin tarvitsi silmänsä luoda, kun oli nähnyt taivaan kehrän täydellisen kauneuden.


SUVISTA LUONTOA, pastoraalin ydinaluetta, molemmat kirjailijat kuvaavat yhtä hartaasti, toki molemmat omalla tyylillään. Vaikka perinteisen päähenkilön roolissa on joukko ihmisiä, pääosaan voi hyvin ajatella myös koko luomakunnan.

Monet Pastoraalissa toimivat eläimet personoidaan ja yksilöidään nimeämällä.Yli metrisen hauen Ollikainen ristii kreikkalaisen mytologian titaaniksi Kronokseksi, ja kahdesta korpista tulee germaanisen jumalan Odinin tunnuseläinten mukaan Hugin (Ajatus) ja Munin (Muisti). Mykän lampaan kirjailija nimeää Paniksi ja tarinan epäluotettavaksi kertojaksi, ja tavalla tai toisella personoituvat myös tapahtumiin aktiivisesti osallistuvat susi, karhu ja käärme.

Useimmat eläimistä uhkuvat pelottavaa voimaa, mutta Ollikainen osaa myös herkistyä. Romaanin lyyriset luontokuvaukset ovat pastoraalia kauneimmillaan ja silti tunnistettavan tosia. 

Vilho kääntyi katsomaan järvelle. Sen pinta oli nyt rasvatyyni. Maisema kahdentui. Ohuet yläpilvet katosivat järven peilistä, ne haihtuivat kuin kosteus kuuman kiukaan kivistä.
   Maisema veden kalvolla oli niin täydellinen, että oli mahdoton sanoa, kumpi noista kahdesta oli oikea maailma.

Asiaan kuuluu, että maisemakokemus muuntuu kokijan ajatuksissa eksistentiaaliseksi pohdiskeluksi.

Ihmiset järven rannalla tietysti kuvittelivat, että kohottaessaan katseensa kohti lentokoneen jättämää savuvanaa he tuijottivat taivaankannen kurkihirttä. Mutta entäpä jos he olivatkin vain kuvajaisia? Ja se, mitä he nyt näkivät järven pinnalla, oli heidän mahdollisuutensa kurkistaa katoavan hetken ajan todelliseen maailmaan.


IDYLLI vaihtuu raa'aksi realismiksi, kun luonnossa vahvempi käy heikomman kimppuun ja ihmisten keskuudessa unelmat paremmasta elämästä sortuvat. Edellisten romaaniensa Nälkävuoden (2012) ja Mustan sadun (2015) linjoilla Ollikainen on Pastoraalin ihmiskohtaloita ja -suhteita kuvatessaan.

Joku paikkaa pettymyksiään päihteillä, joku toinen välinpitämättömyydellä ja kovuudella. Yksi vaikenee ja vetäytyy omiin oloihinsa, toinen hamuaa vielä keski-iässäkin sankaritekoja.

Romaanin melankolista perustunnelmaa valaisevat sen nuorten ihmisten juovuttava elämännälkä ja -ilo ja vanhempienkin satunnaiset onnen hetket. Koskettavimmat kohtaukset ovat pieniä arkisia tekoja, hetkellisiä hellyyden osoituksia ja entisten onnellisten aikojen haikeita ailahduksia. Ajan paineesta selvisi vain, kun antoi hetkien lipua lävitseen ja jätti ne sitten leijumaan ympärilleen. 

Monen ihmisen osalta Pastoraali päättyy järkyttävästi, mutta kesä jatkuu. Elämä on kiertokulkua, jossa vanha väistyy uuden tieltä ajallaan tai odottamatta. Kohtaloaan on mahdoton välttää. Kirjassa toistuu myös ajatus elämän laajenemisesta ja supistumisesta, paluusta alkuun. Konkreeteimmillaan se todentuu muistisairaan Sirkan kohtalossa, humoristisimmillaan Reinon soveltaessa ajatusta raamatuntapahtumiin.


PAIMENRUNOUDELLE on ollut ominaista luonnonmukaisen ja rauhallisen elämän korostaminen. Ihmiset kyllä pyrkivät Ollikaisenkin Pastoraalissa siihen suuntaan, mutta lopputulos on traaginen. Luonto ei ole hallittavissa.

Pastoraali on otsikkona monimielinen mutta tuskin ironinen. Ollikaisen Pastoraali on pastoraalia nykyajassa, se räjäyttää esiin tämän päivän suomalaisen maaseudun säröt ja riitasoinnut ja tekee sen komeasti ja persoonallisesti pienellä sivumäärällä.

Vajaaseen puoleentoistasataan sivuun Ollikainen saa mahtumaan hämmästyttävän määrän eloisia kohtauksia, melankolista mietiskelyä ja tiheitä tunnelmia, kolmen sukupolven toisiaan leikkaavia ihmiskohtaloita ja mytologiaa antiikista suomalaiseen kansanuskoon.

Aki Ollikainen. Kuva: Laura Malmivaara
Ollikainen sekoittaa suvereenisti lajityyppejä ja kirjoittaa tekstiä, joka kuhisee merkityksiä. Silti kirjaa lukee vaivatta. Ollikainen operoi tarkoin valituilla yksityiskohdilla, pienillä liikkeillä, eleillä ja ilmeillä, ja kielen kuvallisuus on romaanissa aivan omaa luokkaansa.

Pastoraalia ei voi jättää yhteen lukukertaan pelkäämättä menettävänsä jotain olennaista. On pakko aloittaa uudestaan:

Hiljaisuus kulki yli ruohikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle. Ja kuinka monta ääntä tuo hiljaisuus kätki sisäänsä? Koko aamuöisen maanpiirin kakofonian - suuren hauen mossahduksen kaislikossa, tuulenväreen haapapuun lehdissä. Se oli äänistä kudottua hiljaisuutta. - -










maanantai 1. lokakuuta 2018

1. lokakuuta 2018



Rouva C. ja hänen miehensä


Minna Rytisalo kirjoittaa Minna Canthin taitavasti historiasta tähän päivään


Minna Rytisalo: Rouva C. Gummerus 2018. 367 s.



Nainen oli mukautuva kappale, joka asettui sille paikalle joka hänelle annettiin. Hän venyi ja taipui ja muokkautui vaimoksi ja äidiksi, kasvoi sielusta, sisältä, joka puolelta. Hän antoi myöten kuin rannan paju mutta oli myös sitkeä. Hän versoi ja kasvoi ja kurottui sellaiseen, johon hänen ei uskottu yltävän, täytti vaaditut roolit ja ylitti ne.

Näin miettii naisen roolia Minna Canth (1844-1897) Minna Rytisalon (s. 1974) toisessa romaanissa Rouva C. Erinomaisen esikoisromaanin Lempin (2016) jälkeen Rytisalon uuteen kirjaan tarttuu suurin odotuksin ja ehkä vähän pelokkaanakin. Kuinka 1800-luvun kirjailijan elämästä voi enää kirjoittaa kiinnostavasti, onhan se jo niin moneen kertaan ruodittu?

Kyllä voi. Minna Rytisalo kirjoittaa kaimastaan niin elävästi, että puolitoista vuosisataakaan ei estä lukijaa olemasta täysillä mukana Canthin pariskunnan vaiheissa. Kirjasta voi nauttia, vaikkei tietäisi Minna Canthista kuin liputuspäivän eikä välttämättä sitäkään, ja vaikka tuntisi hyvinkin Canthin elämän ja tuotannon, Rytisalon romaani koukuttaa. Rytisalon fiktiivinen Minna tuntuu mukavasti toisenlaiselta ja helpommin lähestyttävältä vaimolta, äidiltä, kirjailijalta ja vaikuttajalta. 


ROMAANIN AIKAJÄNNE kaareutuu Minna-neidin Kuopiosta lähdön ja leskirouva Canthin Kuopioon paluun väliin. Jyväskylään on perustettu kansakoulunopettajia kouluttava seminaari, ja kuopiolaisen kauppiaan tytär Miinu (Ulrika Wilhelmina) Johnson eli Minna vaatii päästä sinne opiskelemaan. Vanhempien on pakko suostua tyttärensä itsepäiseen uhkailuun, ja Minna lähtee Uno Cygnaeuksen johtamaan opinahjoon.

Mutta jostain syystä ja kotiväenkin suureksi harmiksi Minna keskeyttää pian opintonsa ja tulee takaisin kotiin. Rytisalo antaa romaanissaan oman selityksensa opintojen keskeytymiselle, eikä se tunnu aivan tuulesta temmatulta, mikäli uskoo Erik Wahlströmin Tanssiva pappi -romaanin väitteitä rehtori Cygnaeuksen heikkouksista naiskauneuden suhteen.

Seminaarin luonnontieteiden opettaja Ferdinand Canth on kuitenkin ehtinyt hänkin iskeä silmänsä älykkääseen ja "kiinnostavista kohdista kaareutuvaan" oppilaaseensa eikä anna kosiopuuhissa periksi, ennen kuin saa Minnan taipumaan. Tarkoitus on, että skandaalisuhteesta huolimatta Minna jatkaa opiskeluaan, mutta luonto päättää toisin.

Kihlapari Minna ja Ferdinand

Minnasta tulee lehtorska ja nopeasti kasvavan perheen kotiäiti muttei suinkaan puolisonsa alistama naispolo, vaikka vanhat elämäkerrat sellaista väittävät. Rytisalon lehtori Canth on lempeä ja rakastava aviopuoliso ja isä ja antaa vaimolleen, "sähikäiselle ja pallosalamalle", tilaa ja vapauksia, joita kummastellaan Järvikaupungissa sekä herrasväen että rahvaan keskuudessa. Niinpä Minna versoi ja kasvoi ja kurottui sellaiseen, johon hänen ei uskottu yltävän, täytti vaaditut roolit ja ylitti ne.

Tarkan taloudenpidon ohella Minna osallistuu aktiivisesti hyväntekeväisyyteen, tekee miehensä kanssa oppikirjaa, kirjoittaa lehtikirjoituksia, kertomuksia ja ensimmäistä näytelmäänsäkin. Elämä suuressa talossa tuntuu asettuneen tukevasti arkiraiteilleen, kun Ferdinand alkaa sairastella eikä enää parane.

Kun puoliso 1879 kuolee, Minna odottaa seitsemättä lastaan. Rytisalon romaani päättyy Jyväskylän talon myyntiin ja perheen Kuopioon paluuseen.


JUONIROMAANIKSI Minnan vaiheista ei ole, ne ovat liian tuttuja. Minna C:tä lukee ihan muista syistä. Se on rakkausromaani, kehitysromaani, avioliittoromaani ja historiallinen romaani, mutta ennen kaikkea se on edelleen ajankohtainen naisen osan ja tuntojen kuvaus.

Minna C. on niin vahvatunnelmainen, että vaikka sen juonen juoksun tietää, silti jännittää, miten Minnan käy, miten hän selviytyy, ja kun hän traagisten menetystensä ja "melankoliakausiensa" jälkeen on jälleen kerran jaloillaan ja topakka itsensä, on huojentunut ja tyytyväinen. Kyllä tämä tästä.

Rytisalon näkemys on, että Ferdinand ei ole Minnalle romanttinen ihastus, saati palavan intohimon kohde. Suhteessa on alun alkaenkin tasaveroisuutta ja keskinäistä arvostusta ja ainakin Minnan puolelta myös järkevyyttä. Lähentyminen tapahtuu hitaasti ja hämmentyneenä, mutta rakkaus kasvaa ja syvenee. Vaikka arki tulee vastaan ryminällä ja huolet kasvavat lapsiluvun noustessa, suhde vain lujittuu.

Yhden ainoan kerran Minna tuntuu tulistuvan miehelleen. Älä pienennä minua, älä koskaan sano, että asiat eivät olisi minun silmilleni sopivia, kuuletko, sanoo Minna vihaisena, kun Ferninand yrittää suojella häntä köyhäinhoidon raadollisuuden paljastumiselta.

Vaatimuksessa tiivistyy Minnan näkemys naisen ja miehen kaikenlaisesta samanveroisuudesta. Ei nainen tarvinnut suojelua; hän tarvitsi samat mahdollisuudet kuin mies. Minnan mielestä naisten ja tyttöjen oli päästävä eristyksistä, kodin seinien sisältä kohti maailmaa ja aktiivista osallistumista sen asioihin.

Minna Canthin patsas Jyväskylässä
Voimanaisensa vastakohdan Rytisalo kirjoittaa Minnan parhaasta naisystävästä Flora Saveniuksesta. Florakin keskeyttää opintonsa ja avioituu, mutta rouvuus ja äitiys on hänelle ajan tavan mukaan naisen ainut ja oikea päämäärä. Enempää ei pidä toivoakaan, se on vastoin Jumalan tahtoa ja maailmanjärjestystä.

Rytisalo kuvaa osuvasti nuorten naistensa ystävyyden syntyä ja sen lujittumista, mutta ristiriitojen puhjettua naisten yritykset lähentyä alkavat tuntua toisteisilta. Tutustuminen Robert Kiljanderiin ja hänen vaimoonsa tuo Minnan sosiaaliseen elämään romaanin loppua kohden uusia tuulia ja uutta kuhinaa juorupiireihinkin.


KUN NUORIPARI vasta suunnittelee tulevaisuuttaan ja kävelee harjulla, Ferdinand osoittaa alhaalla aukeavaa tasamaata ja kehottaa Minnaa: Piirrä meille talo. Talosta tulee totta, mutta siitä tulee myös yksi romaanin perussymboli. Talo on elämä ja talo on ihminen. Talo on toive, lupaus ja täyttymys, mutta se on myös valinta, velvollisuus ja työntekoa.

Talosta tulevat kuulumaan iloiset lastenäänet, musiikki ja laulu, mutta se on huokuva myös raskasta hiljaisuutta, menetyksiä ja surua. Elämässä mikään ei ole varmaa.

Ei ole mitään luonnonlakeja eikä valmiita kaavoja, ei muotteja eikä selkeitä sääntöjä. Kakkutaikina voi valua vuoan yli uunin pohjalle, kun jotain ainesosaa on liikaa tai liian vähän, ja pinta voi palaa vaikka sisältö olisi pelkkää taikinaa, ei asioita voi ennakoida tai ehkä joku voi, joku erilainen kuin minä, sellainen joka osaa nämä säännöt.

Rytisalo kirjoittaa pitkiä, polveilevia virkkeitä. Niitä on kuitenkin helppo lukea, heittäytyy vain Minnan havaintojen ja ajatusten kuljetettavaksi. Kirjailijan tapa poimia yksityiskohtia ja maalata niiden avulla eloisia kuvia ihmisistä ja ympäristöistä viehättää ainakin minua. Teksti on havainnollista ja kieli sopivasti ajatonta.

Canthin tuotantoa tuntevana nauttii Rytisalon kekseliäistä piiloviitteistä hänen teksteihinsä: ahaa, tässä on Kauppa-Lopon aihio, tässä tilanne, josta Minnan päässä alkaa myöhemmin syntyä Köyhää kansaa, ja tämäntyylinen kohtaushan löytyy sittemmin Työmiehen vaimosta.

Ainakin naisena Rytisalon Minna C:tä lukee eläytyen ja samastuen, säilyväthän parisuhteeseen liittyvät tunnot ja tunnelmat liki samoina vuosikymmenistä toisiin. Ja vaikka naisen ei tarvitse enää puristaa itseään korsettiin eikä synnyttää jatkuvasti uutta elämää, tasa-arvosta hän taistelee edelleen. Minnoille on tilausta.


Minna Rytisalo. Kuva: Marek Sabogal