sunnuntai 28. tammikuuta 2018

28. tammikuuta 2018



Jokaisella meistä oma kuplansa


Olavi Koistisen novellien sankarit ovat tavallisempia kuin alkuun huomaakaan



Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. Novelleja. Kosmos 2017. 216 s.


Olavi Koistisen (s. 1977) esikoiskokoelma Mies joka laski miljardiin on ehdolla Runeberg-palkinnolle, ja siksikin sen novelleihin tarttuu suurin odotuksin. Kirjoittajana Koistinen on verraton. Hänen kielentaitojaan on pakko ihailla, avoin novellimuoto toimii hyvin, ja kuvatut tilanteet piirtyvät näkyville hullunkurisen herkullisina.

Koistisen kymmenen novellin kokoelmaa lukee siis lystikseen. Mutta jos novelleista etsii jotain syvällisempää tai pysyvämmin mieleenjäävää, semmoista en oikein löydä, ellei sellaiseksi lueta absurdia kokonaiskuvaa digitalisoituvasta yhteiskunnasta ja sen rattaistoissa parhaansa yrittävistä ihmispoloista.

Novellit kertovat nykyajan pojista ja miehistä, joiden ihmissuhteissa jokin määttää. Kontakteja pitäisi olla, mutta yhteyden saanti ja pito on hankalaa. On huomattavasti helpompaa paeta virtuaalimaailmaan, turvautua pörssikursseihin, peleihin, numeroihin ja nettipalveluihin, kuin sovittautua muiden muka normaalien joukkoon.

Läheltä liippaa?


AVAUSNOVELLISSA "Minä en tiedä mitä terveiset ovat" minäkertoja tekee onnistuneita pörssikauppoja mutta ystävänkaupat eivät luonnistu edes painostuksesta. Kun hän puolivahingossa ajautuu luokkakokoukseen, hän miettii vain, monenko ihmisen kanssa on vaihtanut muutaman sanan, josko niillä loppukuun juttelemiset olisi hoidettu varastoon.

Pörssineron sosiaalinen kyvyttömyys näkyy paljaimmillaan, kun luokkatoverit kyselevät perheestä ja kertoja vastaa: Minulla ei ole lapsia kun en ole ollut sukupuoliyhteydessä. Ei ihme, että luokkatoverit vilkuilevat toisiaan silmiä liikuttamalla. Heiltä onnistuu sanatonkin viestintä.

Samantyylistä puolittain reaali- ja virtuaalimaailmassa elämistä kuvataan myös novellissa  "Loitsutehtaan tilanne". Siinä poikaporukka juhlii peruskoulunsa päättymistä asiaakuuluvin menoin ja pyörätuolia käyttävä kertoja on menossa mukana, vaikka seuraakin samalla tiiviisti uuden nettipelin päivittymistä. Porukka ottaa vammaisesta ja hänen tuolistaan kaiken ilon irti, mutta tässä novellissa kertoja on vahvoilla.

Kokoelman pari muuta juopotteluremellystä jäävät osuvasta realismistaan ja huumoristaan huolimatta turhan tavanomaisiksi. Sen sijaan novellissa "Boulder Dash" seuraa peruskoulupoikien liikuntatuntia hyvin samanlaisissa tunnelmissa kuin "Loitsutehtaan tilannetta". Kympin suoritus.


IKÄIHMISEN NAHKOIHIN Koistinen sovittautuu uskottavasti ja ahdistavastikin farssimaisia piirteitä saavassa novellissaan "Jos asianne koskee säästämistä".  Yhdeksääkymmentään käyvä Karl Ivar Aropaltio tekee kaikkensa hoitaakseen luottokorttilaskunsa maksuun, mutta pankki on armoton.

Tutun asiakasneuvottelijan tilalta puhelimeen vastaa automaatti, jonka kanssa kommunikointi muuttuu yritys yritykseltä yhä tukalammaksi. Novellissa on aimo annos yhteiskuntakritiikkiä, ja avoimeksi jäävä lopputilanne panee aavistelemaan pahinta samaan tapaan kuin kummilapsiprojektissaan sekoilevan miesparan makaaberi kohtalo novellissa "Lonely Planet".

Koistinen hallitsee huumorin lajit ja sävyt. Mustan huumorin selvin vastapari lienee hullunkurinen "Siilit tuijottavat". Se on tarina lääkäristä, joka innostuu netistä bongaamastaan roolinvaihtokokeilusta ja ryhtyy kyyttöneiti Serafiinaksi:

Kevättuuli pyyhkii pakaroitani. Tero ehdotti turkkia, mutta se tuntui jotenkin. Halusin, ettei ihoni ja maiseman välissä ole mitään. Laitumen pitää tatuoitua suoraan nahkaani. Mikään ei saa jäädä kädenlämpöiseksi, haluan että kokemus muuttaa minua.

Lukekaa, naurakaa -  ja miettikää, oliko ihan kaikki sittenkään tässä?


NOVELLIEN KUVAAMAT TILANTEET saattavat nimittäin pinnalta katsoen edetä hupilinjallaan hyvinkin tasaisesti, mutta jokin yksityiskohta niistä aina tökkää esiin, pysäyttää etenemisen ja panee kysymään, mistä muusta oikein on kyse.

Mikä oikein onkaan pääasia opastetulla Kekkos-kierroksella Tamminiemessä novellissa "Kekkosen lasit", ja miten pitäisi suhtautua vaikkapa kokoelman niminovelliin "Mies joka laski miljardiin"? Siinä päähenkilö Raimo on jo seitsemänvuotiaana ottanut päämääräkseen laskea miljardiin ja jatkaa vielä ikämiehenäkin elämäntehtäväänsä. Onko Raimo hullu, huvittava, säälittävä, originelli, hävettävä vai sympaattinen?

Vai maailmako hänen ympärillään tarvitsisi rukkausta?

Olavi Koistinen. Kuva:Miikka Pirinen

torstai 25. tammikuuta 2018

25. tammikuuta 2018



Kirjailija, kääntäjä ja kiihkeä kommunisti 

Elvi Sinervon elämäkertaa lukee kuin romaania



Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Into 2017. 488 s.


Elin, rakastin,
ja kolmikymmenvuotiaana
minut puettiin vanginpukuun.
Yhä katselen pilviä,
- ikuista on vain kaipaus.

Säkeistö Elvi Sinervon (1912-1986) runosta Pilvet on tiukka lyyrinen tiivistelmä kirjailijan ja kulttuurivaikuttajan dramaattisesta elämästä. En lainkaan ihmettele, että Jaana Torninoja-Latola on ottanut siitä säkeen Sinervosta kirjoittamansa elämäkerran pääotsikoksi Yhä katselen pilviä.

Kaipaaminen oli Elvi Sinervon ainainen seuralainen, mutta erityisesti se täytti hänen elämänsä vankilavuosina 1941-1944. Vankilaan joutuminen oli Sinervon elämässä monessa mielessä käännekohta, vaikka kiihkeä itsensä ja paikkansa etsijä hän oli ollut siihenkin asti.


SÖRNÄISISSÄ ASUVAN levysepän Edvard Sinervon ja hänen vaimonsa Alman perhe-elämä muuttui ratkaisevasti, kun isä liittyi punakaartiin. Sen seurauksena perhe joutui kesän 1918 alussa siirtymään isän kotipuoleen Laihialle ja sieltä myöhemmin Vaasaan. Perheen Pohjanmaa-aikaa Elvi Sinervo kuvasi sittemmin romaanissaan Palavan kylän seppä.

Kun perhe isän kuoltua 1926 muutti jälleen Helsinkiin, Elvi kävi oppikoulunsa loppuun, pääsi ylioppilaaksi ja aloitteli ensin arkkitehtiopintoja mutta kirjoittautuikin pian yliopistoon. Opinnot saivat kuitenkin jäädä, kun politiikka tempaisi mukaansa.

Asiaan vaikutti myös rakastuminen samanhenkiseen tulisieluun, lääketieteen opiskelijaan Mauri Ryömään.

Elvi ja Mauri 1950.  Kuva:Yrjö Lintunen. Kansan Arkisto.
Jaana Torninoja-Latolan kirjan kuvitusta.
Avioliitto solmittiin 1933 sukulaisten vastustuksista huolimatta. Erityisen harmissaan sisarensa ratkaisuista oli Sinervon perheen esikoinen, itse opintonsa loppuun suorittanut Sylvi-Kyllikki Kilpi, vaikka hän hyvin ymmärsikin, miten vaikea työläistaustaisen ja sosialismista kiinnostuneen nuoren oli 1930-luvulla opiskella "aitosuomalaisen ajattelun" kyllästämässä yliopistossa.

Elvin ja Maurin avioliitto kesti monenlaisista koettelemuksista huolimatta. Elämäkerta paljastaa, kuinka puolisoiden keskinäiset odotukset eivät aina kohdanneet ja molemmilla oli ulkopuolisiakin suhteita. Mutta erityisesti vankeusaikanaan, erossa miehestään, joka hänkin oli vankilassa, Elvi Sinervo tunsi puolisonsa rakkauden suuren merkityksen:

Kun suuri pieneks, pieni suureks muuttuu,
kun kivun alla vaivoin hengittää mä voin,
kun kaikki viedään, kaikki multa puuttuu,
vain sydän ruhjottuna vaikeroi,
yks sentään, rakkautesi, jää.
Sen vuoksi yhä kiitän elämää.
          (Runosta Syvyydestä)


INDIVIDUALISMIA vierastava sosialistinen ihmisihanne painotti yksilön aktiivista omistautumista yhteisille pyrkimyksille, sosialismin rakentamista, ja porvarillinen perheinstituutio sopi sellaiseen huonosti. Myöskään taloudellisista syistä esikoispojan Ilkan syntyminen 1937 ei ollut pelkästään onnellinen tapahtuma. Tuore äiti mietti jopa lapsen luovuttamista sukulaisten kasvatettavaksi.

Se, että poika pian muista syistä joutui pitkiksi ajoiksi eroon vanhemmistaan, tuntuu melkein kohtalon ivalta, ja tekee mieli ajatella, että Sinervon voimakas halu saada vankilavuosien jälkeen lisää lapsia sisälsi paitsi vankeusaikaista ikävää myös jonkinlaista syyllisyyttä ja äitiyden uudelleen arviointia.

Toisaalta lapsenhoidon ulkoistamisajatuksiin vaikuttivat varmasti myös Sinervon taiteelliset pyrkimykset. Esikoispojan syntymävuonna ilmestyi Sinervon esikoisteos, novellikokoelma Runo Söörnäisistä, ja uutta tuotantoa oli suunnitteilla. Lisäksi Sinervo kirjoitti paljon lehtiin ja oli aktiivisesti mukana vasemmistolaisissa teatteri- ja kirjallisuuspiireissä.

Kun Valpo 1930-luvun lopulla kiinnostui Elvi Sinervon tekemisistä, häntä epäiltiin kommunistiksi erityisesti hänen julkisen toimintansa takia. Tuntuu kummalliselta lukea elämäkerrasta hänen syntilistaansa, kun siihen kuuluvat mm. Akateeminen Sosialistiseura, Tulenkantajat-seura, kirjailijoiden Kiila-ryhmä, puhekuoro Työväen Lausujat ja näytteleminen Työväennäyttämön näytelmissä.

Elvi Sinervon elämä vaikuttaa olleen suorastaan hengästyttävän täynnä toimintaa. Äkkipysähdys, ensin huhtikuussa 1941 turvasäilö ja sitten vankila kuritushuonetuomioneen, oli varmasti kaikin osin tavallistakin rajumpi muutos. Mutta jos vankeusrangaistuksen luultiin pehmentävän Sinervon poliittisia kantoja, väärässä oltiin. Vankilassa hänen kommunistinen maailmankatsomuksensa selveni ja lujittui entisestään.


SINERVON VANKILAVUOSIEN ulkoiset puitteet ja henkiset kärsimykset Jaana Torninoja-Latola kartoittaa perusteellisesti ja puhuttelevasti. Ahdistuksen, hädän, taistelumielen ja pakon saneleman toiveikkuuden vuorotteluun vaikutti omalta osaltaan myös tieto Mauri Ryömän mahdollisesta kuolemantuomiosta.

Riidat ja erimielisyydet SDP:lle uskollisen Sylvi-Kyllikki Kilven kanssa oli pakko sivuuttaa, kun sisar, paitsi huolehti Ilkka-pojasta, teki kaikkensa saadakseen Elville presidentin armahduksen, tosin turhaan. Ainoa keino selviytyä päivästä toiseen oli yrittää salaa kirjoittaa tuntojaan mm. vessapaperille.

Kokoelma Pilvet syntyi vankilassa käsinkirjoitettuna kirjana. Elämäkerta kertoo, kuinka Elvin runot sitoi kirjaksi yksi vankitovereista. Elvi itse piirsi kansikuvan, ja toinen vankitoveri koruompeli sen kirjan kangaskanteen. Valmis kokoelma kiersi ensi vangeilla, saatiin sitten talteen Sylvi-Kyllikille ja ilmestyi, kun sota oli jo ohi ja maailma järjestäytyi uudelleen:


Me tulemme, oikeudenmukaiset.
Murtunein siivin
pakenee yö edellämme,
ja tuuli kuljettaa nauruamme
maasta maahan.
            (Runosta Maailman aamu)

Vankilassa Elvi Sinervosta kuoriutui lopullisesti sosialistinen kirjailija. Hän oli vakaasti sitä mieltä, että kirjailijan oli kannettava yhteiskunnallista vastuuta ja osallistuttava omalla työllään yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Itse hän halusi elää niin kuin opetti.

Erityisen innokas Sinervo oli rauhantyössä, jonka merkeissä hän kiersi mm. eri puolilla Lappia Kemistä lainatussa susiturkissaan. Arabian posliinitehtaan lakkolaisia hän tuki 1948 rahallisesti Vuorelle nousu -novellikokoelmansa tekijänpalkkioilla, ja Kemin lakon tapahtumien jälkiselvittelyihin hän otti voimakkaasti kantaa puhein ja kirjoituksin.


TORNINOJA-LATOLA käsittelee tasapuolisesti Elvi Sinervon sekä poliittista että kirjallista toimintaa. Sodan jälkeen Sinervo teki paljon kongressi- ja terveysmatkoja mutta kirjoitti samalla ahkerasti. Tutkija perehdyttää lukijansa kattavasti ja kiinnostavasti Sinervon kaunokirjalliseen tuotantoon ja näyttää sen yhteydet tosielämään.

1950-luvulla alkoivat kuitenkin puhaltaa jo uudet tuulet niin politiikassa kuin kulttuurissa. Murroksia tapahtui sekä maailmassa että Sinervon sisarusten elämässä.

Stalinin hirmutöiden paljastuminen pakotti SKP:n tarkistamaan maailmankuvaansa. Tilinteko oli tuskallista, mutta aina ja kaikessa rehellisyyteen pyrkinyt Sinervo ei nytkään suostunut vaikenemaan. Avoimuus ei tietenkään ollut kaikkien mieleen, ja Sinervo erosikin SKP:stä miehensä kuoleman jälkeen 1958. Kommunismista aatteena hän kuitenkin piti kiinni edelleen.

Samaan aikaan kiehui lisäksi kirjallisuuden kentällä, ja Elvi Sinervo joutui taisteluasemiin myös siellä. Vasemmistokirjailijaksi itsensä määritelleellä Sinervolla olivat vastassaan 1950-luvun modernistit täysin vastakkaisine kirjallisuuskäsityksineen. Sinervo ratkaisi vaikean tilanteen luopumalla omasta kirjoittamisestaan, mutta hän jatkoi kirjallista vaikuttamistaan tuotteliaana kääntäjänä.


MILLAISIN AJATUKSIN Elvi Sinervo katseli 1960-1970-lukujen vasemmistonuorten innostusta ja arvioi uutta ns. osallistuvaa runoutta? Siitä hänen elämäkerrassaan ei tietojen puuttumisen takia valitettavasti kerrota. Mutta tällaisenaankin hänen värikäs ja rohkea elämänsä on todella tutustumisen arvoinen.

Henkilöhistorian ohella Elvi Sinervon elämäkerta tarjoaa kiinnostavan siivun suomalaista politiikan ja erityisesti vasemmistopolitiikan historiaa, ja Sinervon kulttuuriaktivismin myötä lukijalla on tilaisuus kurkistaa viime vuosisadan alkupuolen vasemmistolaiseen kulttuurielämään ja tavata monia nimekkäitä kirjailijoita ja vaikuttajia.

Teoksen keskiössä on kuitenkin kaikilta osin taitavasti laadittu henkilökuva luovasta ihmisestä, naisesta ja äidistä, jonka mielestä tärkeintä oli antaa elämänsä ei suojellakseen sitä mitä on ollut, /  vaan sen puolesta, mikä on tuleva --. (Runosta Maammo Runontekijä Viisaan Neidon kaivolla) 

Jaana Torninoja-Latola. Kuva: Nauska







lauantai 20. tammikuuta 2018

20. tammikuuta 2018


Esseisti pohtii elämää ja taiteita


Markku Envall on yhtä kotonaan kaduilla ja kirjallisuudessa



Markku Envall: Tavaratalo taivasalla ja muita esseitä. WSOY. 225 s.



Markku Envall (s. 1944) kiertelee  uusimman esseekokoelmansa Tavaratalo taivasalla avausesseessä Hakaniemen markkinoiden kojukujia ja miettii markkinoiden olemusta ja muutoksia. Kirjan viimeisessä esseessä hän tutkii ilon ilmenemismuotoja ja perimmäistä olemusta. Siinä välillä retkeillään Pyhän kirjan lehdillä, viivytään klassikkotarinoiden äärellä, jutustellaan katututtujen kanssa ja syvennytään mm. itsemurhan oikeutukseen.

Envall näyttää, kuinka oikeastaan asia kuin asia sopii esseistin käsittelyyn, ja tarttuu yhtä hanakasti ajankohtaisiin kuin ikuisuusaiheisiin. Olennaista on, mitä aiheesta löytää, mitä siitä on sanottavaa ja kuinka sen sanoo.

Envallin "tavaratalo" tarjoaa tutuista asioista uusia näkökulmia, nostaa esille unohdettua arvotavaraa ja paljastaa, mistä esseisti  itse on vaikuttunut tai vaivautunut. Esseet kyseenalaistavat, herättelevät ja haastavat. Ota tai jätä, mutta sitä ennen mieti ja harkitse.


KIRJALLISUUS on kirjailijalle ja kirjallisuudentutkijalle ehtymätön aihevarasto. Suuri osa Envallin uuden kirjan esseistä käsitteleekin tavalla tai toisella kirjallisuutta.

Tulevaisuus, sen ennakoiminen ja ennustaminen ovat esillä jo Edessä-nimisessä esseessä, ja aiheen käsittely jatkuu Ian McEwanin ja Merette Mazzarellan kirjojen parissa. McEwanilta Envall nostaa esiin dystooppisen Ajan lapset -romaanin (1987) ja Merette Mazzarellalta Marraskuu-teoksen (2004), jonka Envall luonnehtii edustavan "kaunokirjallista futurologiaa".

Erityisen herkästi Envall tekee huomioita tarkastelemiensa tekstien huumorista, sen sävyistä ja vivahteista. Mazzarellan "kerronnallisiin herkkuihin" hän lukee taitavan ironian, ohjaaja Akira Kurosawan elokuvan Köyhän pikajuna (Dodes´ka-den, 1970) Envall katsoo edustavan groteskia humanismia.

Kun kirjoittaja on ensin vertaillut Eino Leinon Helkavirsien kuolemanvakavia Tuuria ja Tummaa, hän kirjoittaa Aaro Hellaakosken Helkavirren Repo-nimisestä tietäjästä otsikolla Pastissi vai parodia. Lukijalle annettu vastaus vaikuttaa perustellulta.


YKSI KOKOELMAN kiinnostavimmista esseistä  on Nikolai Gogolin Kuolleita sieluja käsittelevä Suuri nauru. Envall kirjoittaa:

Gogolin nauru ei ole filosofinen, kyynikon eikä pessimistin naurua. Se on lempeää pikemminkin kuin ilkeää, sekoitus myötätuntoa ja pilkantekoa. Mutta surun häivän siihen tuo, että sen takana piilee tuhoutunut ihanne, jonkinlainen idealistinen kuva ihmiselämän puolijumalallisesta arvosta. Gogol on Venäjänsä onneton rakastaja.

Esseen luettuaan on valmis ottamaan vastaan kirjoittajan kehotuksen lukea Kuolleet sielut aika ajoin uudestaan ja tekemään yhä uusia löytöjä kirjan runsaista sivutarinoista ja "ällistyttävästä" kielestä. Envall väittää Kuolleiden sielujen myös herkistävän komiikantajuamme, jonka nykyinen pakkohuumori on päässyt pahasti pilaamaan..

Toinen Envallin erityisesti arvostama venäläinen on Leo Tolstoi, "universaalinen realisti". Jos esseisti saisi ottaa autiolle saarelle mukaansa vain yhden kirjan, se olisi Anna Karenina, vaikka Sota ja rauha jakaakin sen kanssa ykkössijan.

Muutaman sivun pituisella tekstillä Envall saa minut täysin vakuuttuneeksi, että tietoni ja kokemukseni Anna Kareninasta on jäänyt kovin kapeaksi ja kaipaa pikaista päivitystä. Onneksi mm. elokuvien kutistama näkökulmani on vielä laajennettavissa. 


RAAMATUN KIRJASTO tarjoaa Envallille jatkuvasti erittelyn, pohdiskelun  ja ihmettelyn aiheita. Siinä on miltei luvuttomasti sellaisia kohtia, joita tuskin koskaan siteerataan - - ja räjähdyspanoksia sille, joka lukee sitä avoimin mielin antamatta sovinnais-uskonnollisten puhe- ja ajatustapojen heikentää sen alkuperäistä voimaa.

Luomiskertomusta lukiessaan Envall analysoi, mikä meni vikaan, kun Jumala epäonnistui ihmisprojektissaan. Lisäksi hän yrittää selvittää ihmiskielen syntyä ja Jumalan tahtoa pysyä nimettömänä. Abrahamin ja Iisakin Morian-matkaa esseisti tutkiskelee yhdessa Kierkegaardin kanssa, ja Uudessa testamentissa häntä kiinnostaa mm. ehtoollisen asettaminen ja Paavalin verbaliikka.

Paradoksit, vastakohdat ja vastaavuudet, aforistikon tyypilliset työkalut, ovat Envallilla myös esseissä ahkerassa käytössä. Se näkyy jo otsikoissa: Nopeudesta ja hitaudesta, Pakko kuolla, pakko elää, Musta on valkoista, Itsemurhan paradoksit... Välillä Envall keventää pohdintojaan tarjoilemalla lukijalleen nipun sattuvia sanoja ja sanontoja.

Minuun teki erityisen vaikutuksen aivan toisenlainen poikkeama eli essee Puun ja lauseen veistäjä. Se on koskettava henkilökuva itseoppineesta aforistikosta ja kuvanveistäjästä Uuno Poikosesta ja tarjoaa muutamia näytteitäkin tämän suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneen originellin tuotannosta.

Samaa muodon hiontaa, muotoilun tajua ja taitoa vaatii veistää niin puuta kuin lausetta, kirjoittaa Envall jo edesmenneen ystävänsä työskentelystä. Mutta hiontaa, muotoilun tajua ja sanomisen taitoa vaatii myös onnistunut essee, ja näytteitä sellaisista löydätte Tavaratalosta taivasalta.

Markku Envall. Kuva: Pertti Nisonen




sunnuntai 14. tammikuuta 2018

14. tammikuuta 2018


Hyvän elämän jäljillä 

Tõnu Õnnepalun Paratiisi on hitaan lukijan onnela 


Tõnu Õnnepalu: Paratiisi (Paradiis, 2009). Suom. Jouko Väisänen. Kirjokansi 2017. 253 sivua


Tämä on hiljaista laulua sen muistoksi ja niiden muistoksi, mikä oli ja ketkä olivat. - Näin luonnehtii  virolaiskirjailijan Tõnu Õnnepalun Paratiisi-romaanin kertoja kirjoittamismotiivinsa. Kertoja on käymässä nuoruudenaikaisilla asuinsijoillaan Hiidenmaan Ristnan niemellä ja kirjoittaa sieltä viikon ajan sähköpostia ystävälleen/rakkaalleen.

Tõnu Õnnepalun (s. 1962) kirjeromaani valottaa kirjoittajan Paratiisiksi niemeämän, nyt jo kuihtuneen kyläyhteisön elämää molemmin puolin suurta muutosta eli neuvostovallasta vapautumista. Kirjoittajan mielestä oikean vapauden aikaa elettiin silloin, kun uusi ei ollut vielä lopullisesti tullut eikä vanha lopullisesti lähtenyt.

Politiikkaa Paratiisissa on kuitenkin varsin vähän ja sekin lähinnä rivien välissä. Ihminen elää todistaakseen jostakin, väittää kertoja, joka itse haluaa nyt todistaa, millaista oli Paratiisissa hänen sinne kaksikymmentäviisivuotiaana tullessaan ja sittemmin nuorukaisesta aikuiseksi varttuessaan.

Hallitukset ja nimet muuttuvat, sanoo kertoja, mutta mielikuvat ja tuoksut eivät katoa. Luonteensa mukaisesti ne eivät voi kuulua kenellekään, olkoon raha ja hallitus minkälainen tahansa, ja meidän hyvä osamme on se, ettei kukaan voi ottaa niitä meiltä pois, eikä näin muodoin myöskään Paratiisiamme.


KIRJAN NIMESTÄ voisi päätellä, että elämä Paratiisissa on ollut pelkkää auvoa. Kun kertoja muistelee nuorta Paratiisin-aikaista itseään, hän tunnustaa, että niin ei kuitenkaan ole ollut. Nuorta ihmistä elämä pienessä merenrantayhteisössä pitkästyttää: mitään ei ole, mitään ei tapahdu, kukaan ei tule. Haluan pois. Haluan suureen maailmaan!

Vanhetessaan ihminen kuitenkin alkaa käsittää kokemustensa arvon. Kertoja on sitä mieltä, että kaikessa on loppujen lopuksi keveyttä ja anteliaisuutta ja kirkkautta, että kaikki menee paremmin kuin olemme suunnitelleet.

Näin ollen Paratiisi onkin nimensä väärti ja Paratiisi kirja onnesta. Elämä on ollut taloudellisesti köyhää ja niukkaa, mutta se on tarjonnut kaiken tarpeellisen ja kaupan päälle runsain mitoin aineetonta hyvää ja kaunista.

Õnnepalu kirjoittaa Paratiisissa asuneista ihmisistä ja heidän asumuksistaan, töistään ja askareistaan tarkasti kuin kansatieteilijä ja samalla hellästi kuin muistikuviensa särkymistä varoen. Uuniperunoiden hauduttaminen nostattaan lukijallekin veden kielelle, ja rannalta löytyvä hylkytavara mietityttää, miten sitä itse hyödyntäisi.

Paratiisin entiset asukkaat ovat jo lähes kaikki muualla tai kirkkomaalla, mutta turskanpyynnissään, heinänteossaan, omenatarhoissaan ja pihapuuhissaan he piirtyvät muistelijan eteen edelleen elävinä: Helmi ja Eduard, Feliks ja Laasin Kusti, Allikan Heino, Lembit... Kukaan tai mikään ei ole muistelijalle toista vähäarvoisempi.

Aidat, portit ja postilaatikot ovat yhtä tärkeitä muistettavia kuin mökit ja aitat, ja kirjan kansitaitoksissa paikat ja rakennukset havainnollistetaan vielä karttakuvapiirroksin kuin lastenkirjoissa. Kertoja sanookin kirjoittavansa omaa lapsuudenaikaista mielikirjaansa Melukylän lapsia. Sillä emmeköhän aina halua kirjoittaa  niitä kirjoja, joita olemme paljon lukeneet.


ERITYISELLÄ HARTAUDELLA Õnnepalu kuvaa luontoa. Ekologiaa ja kasvitiedettä opiskellut kirjailija kirjoittaa Paratiisin puutarhojen ja luonnon puista ja kukista, niiden väriloistosta ja antimista. Hän kirjoittaa Paratiisin eläimistä, lehmistä, lampaista, kissoista ja koirista, ja metsän eläimistä ja linnuista Paratiisin pelloilla, pihoilla ja rannoilla.

Tavan takaa kertojan katse kiinnittyy Paratiisia rajaavaan suurten kuusten rivistöön ja korva herkistyy kuuntelemaan meren kohinaa. Muistojen kirjaamisen katkaisevat myös huomiot säästä ja sen muutoksista, sillä Paratiisissa säät voivat todella muuttua varoittamatta ennakkoon, ja monta kertaa päivässä.

Jotain Paratiisista kuitenkin puuttui: kenelläkään siellä asuvalla ei ollut lapsia. Kertoja nostaa tilanteen esiin monta kertaa ottamatta siihen silti kummemmin kantaa. Onko lasten puuttuminen selitys Paratiisin autioitumiseen? Onko Paratiisi juuri siksi kokenut syrjäseudun tavanomaisen kohtalon?

Kertoja kuitenkin kiistää surevansa Paratiisin kuihtumista. Hän on nostalginen mutta ei murheellinen. Paratiisi on tallella hänen kokemuksissaan ja muistoissaan, ja kukat tuoksuvat edelleen, kun lämpimän päivän iltana niille kaadetaan vettä - - ja kun ne niitetään kedolla. Jossain ja jolloinkin, aina.

Kirjoittaja jatkaa suorastaan raamatulliseen sävyyn: Jos minulla onkin suru ja sydämeeni hiukkasen koskee, niin tämän yhden asian vuoksi: että koko maailma on niin muuttuvainen, mutta me kaipaamme pysyvyyttä ja etsimme sitä muuttuvaisesta maailmasta, missä sitä ei ole, ja suremme, jos emme sitä löydä.


HARVASTA KIRJASTA tulee yhtä hyvä olo kuin Tõnu Õnnepalun Paratiisista. Õnnepalu kirjoittaa arjesta juhlaa ja löytää vähästä runsauden.

Paratiisia ei oikeastaan lue vaan kuuntelee. Tuntuu kuin istuisi Kivirängan Ellan talossa ja kuuntelisi kertojan rauhallista puhetta Paratiisin entisestä elämänmenosta. Puheenomaisuus ja muistelu sallivat palata jo aiemmin sanottuun, kertoa sama uudelleen, hellittää tiukasta jäsentelystä ja juonen kuljetuksesta, pysähdellä ja jäädä miettimään.

Paratiisia on luettava kiireettä, kerronnan rytmiä noudattaen. Hitauteen pakottavat myös kertojan filosofoinnit elämän luonteesta ja ihmisen osasta. Kertojan tyyneyttä ja tyytyväisyyttä huokuva elämänasenne säteilee lukijaankin, ja hänen kiitollisuutensa levittäytyy kaikkialle kuin koivuntervantuoksuinen savu helluntaiaaton iltaan lämpenevästä saunasta,

kun vielä kerran saan täällä Paratiisissa kesäisenä lauantai-iltana lämmittää saunaa ja kantaa kaivosta vettä, niin että sitä loiskahtaa myös varpaille. Mutta näin oli ja samoin tulee aina olemaan: vielä kerran. Ja tämäkin on täydellistä.

Tönu Õnnepalun Paratiisi on liian hyvä kirja kertalukemisiksi. Siihen on aivan pakko palata.





PS. Paratiisin muutoin luonnonäänien täyttämässä maailmassa muistelija kuuntelee usein paria musiikkikappaletta. Ne ovat Arvo Pärtin Für Alina ja Spiegel im Spiegel. Todetkaapa itse, kuinka erinomaisesti Pärtin minimalismi sopii Õnnepalun Paratiisin teemoihin ja ajatuksiin.


maanantai 8. tammikuuta 2018

8. tammikuuta 2018



Ellen, 75, maalaa ja muistelee


Kati Tervon taiteilijaromaani kertoo EllenThesleffin viimeisestä kesästä Ruoveden Muroleessa



Kati Tervo: Iltalaulaja. Otava 2017. 204 s.



Ellen Thesleffin (1869-1954) elämä ja taide valottuivat jo viime vuoden puolella kahdeltakin eri suunnalta. Hanna-Reeta Schreck lähestyi niitä tutkijan ottein teoksessaan Minä maalaan kuin jumala (Kirjareppu 29.12.2017).  Kati Tervolta ilmestyi elokuussa pienoisromaani Iltalaulaja 75-vuotiaan Ellenin yksinäisestä kesänvietosta Valkoisessa huvilassa laivamatkan päässä Tampereelta.

Seuraava Thesleff on kuitenkin jo painossa. Piakkoin nimittäin ilmestyy Pirkko Soinisen Ellen, alaotsikoltaan  Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. Sitä odotellessa kannattaa tarttua Tervon tunnelmalliseen Iltalaulajaan, mikäli se on lukematta. Romaani toimii hyvin sellaisenaan, mutta Schreckin elämäkertateoksen tunteminen lisää vielä nautintoa.


ILTALAULAJAN  tapahtumat sijoittuvat vuoden 1945 kesään. Vanheneva taiteilija, josta käytetään vain etunimeä Ellen, saapuu jälleen kerran tuttuun kesäpaikkaan kosken rannalle. Naimisissa olevat sisarukset ovat huolissaan hänen pärjäämisestään, kun taiteijalla ei ole enää apunaan ja kumppaninaan Sofia-sisarta, jonka kanssa hän on jakanut elämänsä vuosikymmeniä.

Vaikka Tervo on muuttanut mm. henkilönimiä, Ruoveden Muroleen maisemissa liikutaan ja Ellenin elämästä tihkuvat taustatiedot pitävät yhtä Schreckin kirjan tietojen kanssa. Onkin kiinnostava seurata, miten huolellisesti ja samalla luovasti Tervo hyödyntää faktatietoja romaaninsa Ellenin henkilökuvaa kirjoittaessaan.

Iltalaulajan kesä on yksinäiselle Ellenille eräänlainen surutyökesä. Vanhassa, huonokuntoisessa huvilassa kaikki muistuttaa menneestä ja erityisesti Sofiasta.

Ellen kaipaa sisarensa tekemisen ääniä ja tuoksuja, niin että välistä hän puhutteleekin sisartaan: Sinun pitäisi nähdä. Vain tuoreita ruusuja joka aamu kuudessa maljakossa. Siellä missä sinä nykyisin majailet, oletko nähnyt palavan ruusun. Se on kaikista hienostunein, joka lehti saa mustan ääriviivan ja ruusun liekki on läpinäkyvä.

Firenzen-kausien muistelu tuo mieleen Henryn, Ellenin ainoan ja suuren rakkauden, josta kuitenkin tuli vain hänen lopunikäinen ystävänsä ja taiteilijatoverinsa. Nyt Ellen näkee jo hyvin suhteen luonteen: Henry rakasti sitä, että hän kuunteli. He kävisivät kirjeenvaihtoa kuin veli ja sisar. Näin tulisi olemaan aina. Salutis. - - Mikä pölvästi Ellen oli ollutkaan.


ITSENÄINEN JA OMAPÄINEN taiteilija yrittää elää ja maalata huvilallaan entiseen tapaansa, mutta sota on vasta päättynyt ja kaikesta on pula, erityisesti ruoasta. Aputytön hän on sentään suostunut itselleen ottamaan, ja oppimattomasta maalaistytöstä Taimista Tervo kirjoittaakin Ellenille erinomaisen vastapainon.

Taiteilija on piikatytölle uusi ja hämmentävä olento: pukeutuu lumppuihin ja käyttäytyy arvaamattomasti, puhuu kummallisia ja käyttää outoja sanoja, innostuu ihmeellisistä asioista ja eristäytyy välillä yläkertaan. Samalla Taimi voi vain ihailla taiteilijan vapautta tehdä, niin kuin lystää, ja maalata, maalata...

Voisiko Taimistakin tulla jotain samankaltaista?

Iltalaulaja osoittaa, että yhteiskunnalliset erot ovat sotien jälkeen vielä suuret, ja köyhän tytön mahdollisuus saada koulutusta ja nousta ihailemansa taiteilijan tasolle lähinnä romanttista haaveilua. Vanhempien, Tervon romaanissa erityisesti äidin, asenne on ratkaiseva. Kun äiti on sitä mieltä, että täälä pitäs tietää mikä sopii mikä ei ja että lehmänläjästä ei nouse narsissi, parempi on ottaa käteen siveltimen sijasta varpuvispilä.

Kerran Taimi sentään uskaltaa repäistä ja ryhtyy karjakeittiömaalariksi. Tempaus on ihastuttavan räiskähtävä, humoristinen kohtaus muutoin pääasiassa tunnelmoivassa romaanissa. Yleensä Tervo tarjoilee huumoriaan pienieleisesti, kuin puolisalaa, ja monesti sitä pirskahtelee äidin ja Taimin arkisesta murteenkäytöstä. Hiano tai koree ovat Taimin ytimekkäitä kommentteja Ellenin uusista maalauksista.


LUONTO on Ellenille tärkeä, ja sitä Tervokin kuvaa herkällä silmällä ja korvalla. Erityisen tärkeitä Ellenille ovat kukat ja linnut. Siivekkäisiin liittyy monenlaista symboliikkaa, ja niillä on osuutensa myös Ellenin maalauksissa.

Tervo katselee maailmaa Elleninsä silmin niin uskottavasti, että on helppo tunnustaa: näinkin taiteilija olisi voinut tarkastella elämäänsä ja katsella ympärilleen, näinkin maalata. Tervo istuttaa romaaniinsa luontevasti myös muutamia Thesleffin maalauksia ja puupiirroksia.

Kun Taimi suostuu taiteilijan malliksi, Tervo pääsee kuvaamaan Thesleffin töissä iän myötä yhä abstraktimpaan suuntaan tapahtunut muutosta. Lopputulos mykistää mallin: Maalauksesta Taimi ei keksi itseään vaikka kuinka katsoi. Ellen oli piilottanut hänet. Taulu tulvi väriä, mutta edes Taimin murolelaisnenää ei siitä erottanut. Se hiljensi hänet. Mitä enemmän hän kuvaa katsoi sitä enemmän hän sitä halusi katsoa.

Hetki on monella tavalla tärkeä. Se on Taimille silmiä avaava taidekokemus, mutta samalla se todistaa  vanhan taiteilijan ja hänen nuoren piikatyttönsä pohjimmaista sielunkumppanuutta. Heistä kuitenkin vain toinen saattoi toteuttaa itseään, toisen lähtökohdat eivät sellaiseen riittäneet.


KATI TERVON Iltalaulajassa kohtaavat nuoruus ja vanhuus, unelmat ja muistot, toivo ja ikävä. Romaani soi vuoroin duurissa ja mollissa, enemmän kuitenkin mollissa.

Iltalaulajasta jää miellyttävä jälkikaiku, kaunis ja rauhoittava. Elämä ei aina tarjoa sitä, mitä siltä odotetaan. Kesä kukkii tyhjiin ja linnut lopettavat laulunsa. Mutta ruusut ovat kauniita kuivinakin, eivätkä linnut lakkaa palaamasta.

Kati Tervo. Kuva: Arto Wiikari











maanantai 1. tammikuuta 2018

1. tammikuuta 2018



Ennen kuin Suomi oli Suomi 


Juha Hurmeen Niemellä viihtyy ja viisastuu



Juha Hurme: Niemi. Teos 2017. 448 s.


Tiedän, että tulen jälkijunassa. Juha Hurmeen riemukas Niemi-teos on jo ehtinyt saada Finlandia-palkinnon ja ylistystä joka ilmansuunnalta. Viivästykseni on kuitenkin tahallinen; jätin tietoisesti Hurmeen kirjan jouluni ratoksi. Sen verran olin sitä jo selaillut, että ymmärsin kirjavuoden päättyvän parhaimmalla mahdollisella tavalla Niemen kertojan kyydissä.

Niemi ei ole varsinaisesti romaani. Se on Juha-nimisen kertojan pitkä, hauska ja hurja yksinpuhelu siitä, mitä tapahtui maailmassa, Euroopassa ja erityisesti "Siperian ja Skandinavian kainalokuopassa" olevalla Niemellä alkuräjähdyksesta vuoteen 1809. Ja monenlaista tapahtui, synkkää, sekavaa ja sattumanvaraista, jos kohta myös suunnitelmallista ja kehitykseksikin mainittavaa.

Erilaista faktaa on ähkyksi asti, mutta Hurme lantraa sitä mukavasti fiktiolla ja huumorilla. Turhia kursailematon, letkeä puheenomaisuus kannattelee valtavaa tietomäärää, ja loppua kohden riento sen kuin paranee. Dziisös!

Kun puhuja kertoo Gustav Vasan poikien Erikin ja Johanin valtataistelusta ja naisasioista, hän innostuu itsekin  kehumaan aineistoaan:

Tämä on niin hauskaa, pätevää ja valmista materiaalia, että jos viitsisin, kirjoittaisin tästä näytelmän, joka rullaisi sekä Suomen Kansallisteatterissa että Stockholmin Dramatenissa vuositolkulla, ja sen päälle vielä kymmenen kautta banalisoituna versiona Tampereen Pyynikin kesäteatterin näyttämöllä pyöriville täysille katsomoille, satoi tai paistoi. Todellisuus on tarua perverssimpää!


NIEMEN kulttuurihistoria on Hurmeen käsittelyssä niin monipuolinen, että jokainen löytää siitä omintakin osaamisaluettaan. Jos alun kosminen ja biologinen evoluutio tuntuu vieraalta ja mesopotamialainen tähtitiede vaikealta, Niemen karhunpeijaisissa saattaa jo olla hyvinkin hauskaa ja keskiajan mekkalamusiikki sopia erinomaisesti nykyaikaisille kuuloelimille.

Taide on puhujan mielestä ollut alusta asti olennainen osa elämää ja ihmisenä pysymistä. Puhuja ei lakkaa korostamasta laulun, aluksi kalevalamittaisen runolaulun, merkitystä pimeän, hiljaisen Niemen piskuisissa porukoissa. Laulu oli ainoa lääke kaamosmasennukseen. Ja kaikki myös osasivat laulaa.

Tätä taustaa vasten ristiretket ja sittemmin luterilaisuus syntikäsityksineen ja helvetinkuvineen näyttää Hurmeen tulkinnoissa pelkältä taantumalta. Kristinuskon myötä elämästä tuli köyhää, synkkää ja askeettista. Pappien vainoama runokulttuuri häädettiin rintamailta, mutta onneksi sen rippeitä saatiin talteen 1800-luvun kansallisessa innostuksessa.

Esimerkkejä kansanrunoudesta Hurme tarjoilee runsaasti, mutta kyllä hän poimii mehukkaita sitaatteja muualtakin, Sapfosta virsiin ja Decameronesta Paulaharjuun. Hauskimmasta päästä ovat lainaukset Juvalla savolaismurteen opetelleelta "Koarle Gottluntilta" ja monitoimihenkilö Kristfrid Gananderilta. Viimemainitulle mm. Kajaanin nimi oli perua kreikan mytologiasta: Kah - Janus!


HURME etenee kirjassaan aikajärjestyksessä mutta tekee myötäänsä sivuloikkia. Aina niillä kuitenkin on vissi tarkoituksensa.

Juha Hurme. Kuva: Stefan Bremer
Niemi vilisee mielenkiintoisia henkilöitä ja heidän enemmän tai vähemmän onnistuneita, originelleja puuhiaan ja aikaansaannoksiaan. Tarinoita tulee kuin turkin hihasta, mutta aina niistä selvitään takaisin aikajanalle. Tarinoitsija pitää kyllä huolen lukijoistaan: nyt kevennän tunnelmaa, back to Mynamaki jne.

Aikajana ei kuitenkaan ole ainoa Niemen kulttuurihistoriaa koossa pitävä elementti. Sen sisällä kulkevat pitkin matkaa vankat näkemykset taiteen ja tieteen merkityksestä ja armoton kritiikki ja karnevalisointi uskonnollisen ja maallisen vallan väärinkäytöksistä. Hurmeen kirjan motoksi sopisi hyvin hänen lainaamansa Oxenstierna-sitaatti: Kunpa tietäisit, poikani, kuinka vähällä järjellä tätä maata hallitaan.

Asia on vakava, niin vakava, että sille on pakko nauraa. Puhdistava nauru ja runous ovat lujat liittolaiset. Siinäpä toinen valaiseva virke Hurmeen teoksen luonteesta.

Juha Hurme puhuu viisaita mutta leikkisästi. Älkää, hyvät ihmiset, pelkästään synkistelkö. Opetelkaa myös leikkimään - juntit!