torstai 20. elokuuta 2015

20. elokuuta 2015


Hotakaisella henkireikiä syntyy puhumalla ja puukolla


 Kari Hotakainen: Henkireikä. Siltala 2015. 200 s.



Kaikilta menee joskus hermot. Mutta ne tulevat takaisin, jos niitä huhuilee. Kuin eksyneitä. Hermonriekaleet lentelevät kauppakeskusten hälyisillä käytävillä ja parkkihallien kaikuisissa holveissa. Ne menevät ja tulevat. Niitä koetellaan ja testataan korkeissa lämpötiloissa. Minun saapuessani paikalle hermot ovat menneet ja tehtäväni on selvittää, keneltä ne menivät ensin ja mitä tekivät ne, joilla ne hetken aikaa vielä olivat.


Kirjailijoilla on oma persoonallinen äänensä. Sitaatista kuulee selvästi Kari Hotakaisen äänen. Jotkut kuulevat siinä myös Martti Suosalon puhetta.

Varsinaisesti repliikki kuuluu kuitenkin rikoskomisario Arto Jylhämölle tai hänelle anonyyminä. Kari Hotakaisen Henkireikä on nimittäin romaaniversio viime keväänä Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon tulleesta monologinäytelmästä Palvelija. Näytelmässä kaikista rooleista vastaa Martti Suosalo.


RIKOSTAPAUKSIA selvitellessään komisario on joutunut pohtimaan ihmisen lopullisen luonteen olemusta. Näytelmässä hän pitää aiheesta yleisöesitelmää, romaanissa hänellä on vain yksi mutta sitäkin kärsivällisempi kuuntelija.

Hotakaisen komisario käyttää asiaansa esitellessään, tietysti, konkreetteja esimerkkejä. Halkaise sitruuna, purista puolikasta nyrkissäsi, käteen jää sitkoisa mytty. Se on luonne. Tai: Ota maatuskanukke. Kuori sitä kerros kerrokselta. Nukeista pienimpään, siihen, joka on tottunut olemaan pimeässä, piiloutuu todellisin luonne. Juuri se poliisin pitäisi saada näkyviinsä.

Komisario pitää perustehtävänään ihmisen lukemista. Hän haluaa ymmärtää asiakkaitaan, joiden päässä niin sanotusti naksahti. Erityisesti häntä kiinnostavat palveluammateissa toimivien ihmisten tekemät rikokset.

Miksi ja milloin palvelijaluonteen pinna katkeaa? Missä vaiheessa ymmärtäväisen ihmisen tuska purkautuu väkivaltana? Mitä oikein on tapahtunut, kun syytetyn penkillä istuu pappi tai mielenterveyshoitaja? Voiko meistä kenelle tahansa tapahtua samoin?

Komisarion tutkittavaksi tulee monenlaisia tapauksia, mutta romaanin varsinainen toimintajuoni alkaa kehkeytyä kahden henkilön ahdingosta. Kansalaisopiston sekakuoroon etsiytyessään komisario on kuvitellut pääsevänsä edes hetkeksi eroon päivätyöstään, kaiken muun mielestä siivoavaan huminaan, mutta toisten kuuntelijaksi vihkiytynyt osoittautuu rooliinsa sidotuksi myös vapaa-ajallaan.


VÄHIN ERIN trillerimäisiäkin piirteitä saavan toiminnan katalysaattoreita ovat makaaberilla tavalla perheelleen välttämättömiä lisätienestejä järjestävä Suntio ja halvaantuneen miehensä omaishoitajana toimiva Parturikampaaja.

Hotakainen näyttää, kuinka sattumanvaraista ja suunnittelematonta elämä on. Jaksaminen on suhteellista ja kestäminen rajallista. Kuka tahansa voi joutua hallitsemattomaan tilanteeseen, ja syyllinen voi olla monella tapaa. Vaarat ovat harvoin ennustettavissa mutta vähiten silloin, kun on kyse heikoista ja pelkureista.

Komisario tähdentää: Varokaa heikkoja. Niitä, jotka ovat saaneet tarpeekseen. Sillä heikko ihminen viimeistelee sen, mikä vahvalta jää kesken. Heikko tulee vahvaksi, kun voimia ei enää ole. Sama pätee pelkuruuteen: Se ei pelaa, joka pelkää. Mutta se, joka pelkää, voi panna pelin poikki. Varokaa pelkureita.

Mm. tällaisten temaattisesti oleellisten elämänohjeistusten takia on hyvä, että Hotakainen on romaanintanut Palvelijansa. Teatteriesityksen ohikiitävistä hetkistä jää aina jotain poimimatta. Romaani takaa täyden Hotakais-nautinnon.


TARKKA LAUSE. Osuvat metaforat. Yllättävät kontrastit. Arkijärjen leimahdukset. Hulvaton huumori. Satiiriset sivallukset.

Komisario-Hotakaisen puhetta kuuntelee enemmän kuin mielellään. Ja ansioksi luen senkin, että romaanissa pihisee hotakaismaisesti ihan tavallisten pienten ihmisten henki, vaikka kertoja jossain vaiheessa ottaa, toki huumoripitoisen, puolustusasenteen:

Kerron näitä noloja ja kiusallisia sattumuksia siksi, että uskon niihin, sen sijaan en saa kohtalonhetkistä ja kansallisesti merkittävistä aiheista kiinni. Jylhät ja tärkeät asiat vaativat etukenon, ja koen sen huonoksi työasennoksi.

maanantai 17. elokuuta 2015

 17. elokuuta 2015


Realismia ja mytologiaa 

Katja Ketun Yöperhonen jatkaa Kätilön linjoilla



                                                         Katja Kettu: Yöperhonen. WSOY 2015. 326 s.

On vuosi 1939. Rajavartiolaitoksen päällikön, valkokenraali Henrik Malisen kuopus Irga hiihtää rajan yli Suureen Seikkailuun. On syy. On hotka. Suenhammas, neuvostoliittolainen agitaattori, odottaa luokseen raskaaksi ryskimäänsä 15-kesäistä Petsamon tyttöä. Ainakin Irga uskoo niin.

Katja Ketun romaani Yöperhonen jatkaa monessa suhteessa samoilla linjoilla kuin neljän vuoden takainen Kätilö. Jälleen sitkeä ja rohkea nainen taistelee hengestään ja onnestaan keskellä väkivaltaa ja kuolemaa. Kätilö-romaanin punaäpärä Vikasilmä-Villisilmä on Yöperhosessa tynkäkieleksi rusikoitu Mykkäläinen-Villilintu, ja Titovkan vankileiri on vaihtunut Vorkutan työleiriksi Siperiaan.

Neuvostoliitossa vakoojaksi leimatun Irgan pelastukseksi koituu tutustuminen marilaisnaiseen Elena, Elna, Mihailovnaan. Sielunsisar auttaa sukukansan kasvattia pysymään hengissä ja järjissään jo vankikuljetuksen aikana: "Kyllä tästä nuori ihminen selviää, kun pidetään yhtä!" -  Tulee mieleen, että Kätilössäkin vahva nainen ottaa pelastaakseen hätää kärsivän nuoremman.


KETTU kuljettaa tarinaansa kahdessa aikatasossa. Samalla kun seurataan Irgan vaiheita tähän päivään saakka, nykyhetkessä ollaan Marinmaalla Lavran kylässä, jossa Suomesta saapunut toimittaja Verna yrittää selvittää kansatieteilijäisänsä väkivaltaista kuolemaa. Isä ei ole ollut Lavrassa vain kulttuuria vaan myös sukujuuriaan tutkimassa.

Marinmaa on Ketulle oivallista maastoa monessa mielessä. Sen avulla hän pääsee tarkastelemaan kriittisesti, kuinka kaltoin piskuista kielivähemmistöä ja sen kaltaisia on kohdeltu ja kohdellaan edelleen. Toisaalta marilaisten ikivanhat perinteet ja uskomukset tarjoavat kansanuskosta ja mytologiasta kiinnostuneelle kirjailijalle mainiota aineistoa luoda romaanin inhorealismin vastapainoksi ja ympärille suorastaan romanttinen uskon ja harhanäkyjen maailma.

Elna kertoi loputtomia tarinoita kodistaan. Isoisästä, Suuren Kynttilän eli Kogu Sortan valkoasuisesta mahtimiehestä, joka söi veripaltua ja raakaa lihaa, joka ensimmäisenä päästi naisetkin uhrilehtoihin ja oli niin himokas, että noudettiin vainajien päivänä takaisin haudasta viitenä vuotena kuolemansa jälkeen, jotta pääsi yhtymään vaimoonsa. Pyhistä puista, joissa asuivat maanyliset, hyvät jumalat. Siskostaan Tajrasta, joka oli mennyt naimisiin kyläkomissaarin pojan, Oden Käärmeenkielen kanssa.

Kettu hyödyntää myös marin kieltä. Pienin lainauksin tekstiin tulee paikallisuuden tuntua ja annos eksotiikkaa. Samalla asian voi nähdä kielipoliittisena kannanottona: Kielenpotaska se on, joka pitää ihmisen juurillaan.


KIELITAITURINA Kettu on omaa luokkaansa. Omaperäisiä uudis- ja yhdyssanoja tuntuu syntyvän kuin itsestään, ja tämän tästä ihastelen romaanin kuvailevien sanojen osuvuutta ja kekseliäitä hellittely- ja liikanimiä. Erityisen kuvalliseksi kieli käy aina, "kun halu survaisee mahlan liikkeelle".

Halu ja erityisesti naisen halu on Yöperhosessa hyvin esillä. Se ei tyrehdy edes epäinhimillisissä leirioloissa, joissa itsensä myyminen ja raiskaukset ovat arkipäivää. Irga haluaa petollista Pikku Varpustaan jopa sielunsa myyden, ja Lavrassa järkevä Verna unohtaa hetkessä tehtävänsä, kun tuntee jättikokoisen Kostjan miehentuoksun vierellään.

Rakkaus on yksilöiden välistä vallankäyttöä; leirihierarkiassa valtateema laajenee yhteisölliseksi.

Yöperhosessa valta tiivistyy johtajan näkymättömyyden ympärille, ja ilmiötä tarkastellaan useina variaatioina. Näkymättömyydellään hallitsija voi saada aikaan tavoittelemansa sekasorron tai jatkuvan varuillaanolon ja pelon, ja myyttisenä hahmona hän on alistettujen ulottumattomissa.

Katja Ketun romaanissa tällaisia yliluonnollisiksi muuttuneita hallitsijoita löytyy sekä historiasta että nykypäivästä, leiristä ja sen ulkopuolelta. Vova, yksi heistä, saa kovasti Putinia muistuttavan äänen, eikä itänaapuri jää kritiikittä muutenkaan.


Kuva: Ofer Arim
YÖPERHONEN on täynnä aiheita, sanottavaa ja yllättäviä käänteitä. Niitä on jopa siinä määrin, että selkeistä pääteemoistaan huolimatta tarina uhkaa välillä puuroutua, ja kielenkin yltäkyllässä on vaaran hetkensä.

Eniten mietityttää kuitenkin se, että järkyttävä taistelu elämästä ja rakkaudesta alkaa aika ajoin tuntua enemmänkin jännittävältä, fantasialla koristellulta seikkailulta.

Kettu käyttää paljon hyväkseen sinänsä kiinnostavia, symbolisia esineitä. Ne ovat tietysti rakenteen ja jännitteen luomisen kannalta tärkeitä, mutta niiden määrä syö niiden tehoa.

Shakin pelaaminen, musta ratsuhevonen, poronnahkasaappaat, mehiläiset, tissikello, risku, salaperäinen valokuva, lyijykynä, perhoset... Yhdessä toistuvien harhanäkyjen ja luonnonhenkien kanssa ne tekevät tarinan pinnasta salaperäisen uhkean ja värikkään mutta sumentavat syvemmälle näkemistä? Mm. sen vuoksi Yöperhonen ei ansioistaan huolimatta nouse mielestäni Kätilön veroiseksi taideteokseksi. 

torstai 13. elokuuta 2015

13. elokuuta 2015


Lähiöelämää amerikkalaisittain 


George Saundersin novellit naurattavat ja hirvittävät




George Saunders: Joulukuun kymmenes. Suom. Markku Päkkilä. Siltala 2015. 230 s.


Yhdysvaltalaisen George Saundersin (s. 1958) ensimmäinen suomennettu teos, novellikokoelma Joulukuun kymmenes on kerännyt lehtiarvosteluissa ristiriitaisia kommentteja.

Kun yksi kehuu kokoelmaa yhtenäiseksi, hullunhauskaksi, tukevasti tämän päivän Yhdysvaltoihin ankkuroituvaksi ja "moraalisella ilotulituksella tekopyhyyden taivasta rummuttavaksi" (Jukka Petäjä, HS 14.6.2015), toinen moittii sitä hajanaiseksi, vähäveriseksi ja sarkasmiltaan väsyneeksi "tyhmempien päällä pomppimiseksi" (Pekka Jäntti, Keskisuomalainen 27.5.2015).

Ketä pitäisi uskoa? Parasta tutustua Saundersiin itse.


ALUSSA on kieltämättä hankaluuksia, mutta ennen kaikkea kirjallisista syistä. Saundersin tapa mennä henkilöidensä pään sisälle ja edetä heidän ajatustensa ja poukkoilevan  puheensa virrassa ei suju aivan logiikan lakien ja lukijan ennakko-odotusten mukaan. Heti alkunovellissa "Kunniakierros" on suostuttava teini-ikäisiksi ja otettava omakseen heidän kielenkäyttönsä ja tapansa katsella ja arvottaa maailmaa.

Pian kuitenkin tapahtuu jotain merkillistä. Kun nuorten käyttäytymistä seuraa yhtä aikaa kahdesta näkökulmasta, ulkopuolisen aikuisen ja naiivin teini-ikäisen, se on samanaikaisesti ymmärrettävää ja absurdia, koomista ja karmeaa. Hurjinta on, että Saundersin kohdevalossa paistattelee oikeastaan nuoria ympäröivä hullu maailma. 

Novelleissa on välillä myös tyhjäkäyntiä, ja joku teksteistä joutaisi poiskin, mutta eikö näin ole aina. Kokoelmassa kuin kokoelmassa on tekstejä, jotka jäävät mieleen, ja niitä, jotka häipyvät päästä jo seuraavan kertomuksen kynnyksellä. Mieltymykset vaihtelevat lukijoittain.

Parissa novellissa päähenkilön pään sekoittavat kemialliset aineet. Niistä "Ritarillinen fiaskoni" vaikuttaa lähinnä laajennetulta vitsiltä, jota ei pelasta edes mainio vanhahtavaksi kääntyvä kielenkäyttö, mutta kuluneesta laboratorioasetelmastaan huolimatta "Pakoa hämähäkin sydämestä" seuraa varsin intensiivisesti mm. kokoelmalle muutenkin leimallisen härskin hyväksikäyttöteeman vuoksi.


KIELTÄMÄTTÄ Saundersin henkilöillä menee huonosti. Jos he eivät ole jo syrjäytyneitä, he ovat ainakin luisumassa syrjään. Nuoria kiusataan, ja aikuisilla on takanaan rikoksia ja ihmissuhdeongelmia. On köyhyyttä ja kodittomuutta. Sotaveteraani ei pääse kiinni tavalliseen elämään, ja syöpäsairas haluaa siitä pois.

Pääsääntöisesti henkilöt ovat kouluttamattomia ja monet myös saamattomia, tyhmiäkin. Mutta vaikka heidät on kuvattu sellaisina myös naurettaviksi, ei heitä syyllistetä, saati tuomita. He ovat yksinäisiä, yksin jätettyjä ja pelastumista odottavia, kuvitelmista ja haaveista lohtunsa ja voimansa hakevia ja sellaisina myötätuntoa herättäviä.

Saundersin kritiikki kohdistuu selvääkin selvemmin yhdysvaltalaisen ja siinä sivussa koko länsimaisen elämänmenon ja arvomaailman vääristymiin. Kokoelman novellit arvostelevat omaperäisellä satiirillaan rahan ylivaltaa, järjetöntä keskinäistä kilpailua ja kateutta, pärjäämisen pakkoa, häviämisen hävettävyyttä, vähäosaisten nöyryyttämistä, omahyväisyyttä ja kerskailua.

Novellissa "Pentu" Saunders havainnollistaa hiuksia nostattavin rinnastuksin perheiden eriarvoisuuden, ja "Paimenkirjeen" positiivisuuspuhe henkilöstön työpanoksen parantamiseksi on hävettävän  tuttu suomalaisillekin työntekijöille taannoin niin muodikkaista tsemppisessioista.

Tulevaisuuteen viittavissa "Semplica-päiväkirjoissa" perheenisä haluaa hinnalla millä hyvänsä pysyä pärjääjien kastissa ja palkkaa hänkin tyttärensä syntymäpäivien pihakoristeiksi mikrosiimaan ripustettavia siirtolaistyttöjä. Karmeaa? Miten niin? Mitäpä kunnon isä ei tekisi tyttärensä onnen takaamiseksi, varsinkin kun voi samalla auttaa hädässä olevia lähimmäisiään!


HUOMATTAVAN USEIN Saundersin novellit käsittelevät vanhempien ja lasten vääristyneitä suhteita. Kun lapset ovat vanhemmilleen pelkkiä onnistumisprojekteja, heistä kasvaa itserakkaita lähimmäistensä pompottelijoita tai omiin maailmoihinsa vetäytyviä kummajaisia. Ei hyvältä näytä.

Kokoelman niminovellissa Saunders antaa kuitenkin auringon vähintään pilkottaa tumman pilvirintaman takaa ja tarjoaa hyvän ihmisen ja hyvän elämän kriteereiksi näkyvästikin aivan muuta kuin edellisissä novelleissa haviteltua sosiaalista ja taloudellista menestystä.

Aiempien novellien nyrjähdykset ikään kuin oikenevat, satiiria tihkuneet repliikit onnistumisista ja onnesta muuttuvat uusissa yhteyksissä vakavasti otettaviksi, ja jopa tyyli rauhoittuu ja perinteistyy.

Minulle Joulukuun kymmenes oli kaikkiaan mukavasti erilainen, erikoinen ja mietityttävä lukukokemus.



sunnuntai 9. elokuuta 2015

9. elokuuta 2015


Vanhukset valloittavat kaunokirjallisuuden kenttää 

Vuorossa on Eino Heikkinen, 90 v.



Kaunokirjallisuuden päähenkilöinä olen viime aikoina törmännyt yhä useammin ikäihmisiin. Voi olla, että ilmiöllä on jotain tekemistä vanhusväestön kasvun ja omien ikävuosieni karttumisen kanssa, mutta syyt voivat olla myös kirjallisia.

Pitkään elämään mahtuu monenlaista kerrottavaa ja paljon erilaisia vaiheita, eikä ainoastaan henkilökohtaisia vaan myös historian vaiheita. Juuri vanhat ihmiset kokemuksineen ja tarinoineen voivat olla kirjailijalle suoranaisia aarreaittoja.

Toisaalta vanhan näkökulma nykymaailmankin tapahtumiin saattaa olla yllättävän hedelmällinen. Toisenlaiseen elämään kasvanut ja tottunut katselee ympärilleen kuin muukalainen. Oudot ja hullunkuriset piirteet on helpompi huomata sivusta kuin keskeltä. Iäkkään henkilönsä näkökulmasta kirjailija pääsee esittämään luontevasti nykymenon kritiikkiä.

Kuoleman lähestyessä ihminen tekee tiliä elämästään ja uskaltaa usein paljastaa salattuja puolia omista tai läheistensä vaiheista. Vanhuus tarjoaa dramatiikkaa.Vanhukset voivat  loppuvuosinaan myös heittäytyä toteuttamaan elämänikäisiä aikomuksiaan ja unelmiaan, hurjiakin.

Vanhana tohtii olla rehellinen, sanoa mielipiteensä suoraan. Vanhus voi puheillaan ärsyttää ja huvittaa. Nuoremmat löytävät vanhusten käsityksistä, pinttyneistä tavoista ja nykymenon kyydissä pysymättömyydestä runsaasti naurun aiheita. Vanhuksista voi hyvin kirjoittaa myös komiikkaa tai ainakin tragikomiikkaa.


ONKO SIIS IHME, jos "vanhusromaaneja" kirjoitetaan ja luetaan suhteellisen paljon. Äkikseltään muistan lähiaikoina lukeneeni ainakin kymmenkunta proosateosta, joissa seikkailee yksi tai useampi vanhus pääosassa.

Tuomas Kyrön ihastuttavan yrmy ja kaikkikriittinen Mielensäpahoittaja on valloittanut lukijoita eri välineissä jo vuosia, ja Minna Lindgrenin persoonalliset ehtoolehtolaiset Siiri, Irma ja Anna-Liisa ovat ratkoneet omiaan ja muidenkin ongelmia jo kolmessa romaanissa Kuolema Ehtoolehdossa, Ehtoolehdon pakolaiset ja Ehtoolehdon tuho.

Ruotsalaista veijarivanhusta edustaa Jonas Jonassonin Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Romaanin päähenkilön Allan Karlssonin pako hoitokodista ja kehyskertomuksen mukana kulkevat seikkailut 1900-luvun historian melskeissä ovat seurattavissa myös elokuvana. Toisen ruotsalaisen humoristin Fredrik Backmanin romaanin Britt-Marie kävi täällä päähenkilö on vasta 63-vuotias mutta hänessä on kyllä ainesta Allan Karlssonin kaltaiseksi oman tiensä kulkijaksi.

Road-romaanit ovat yleensä kertoneet nuorista ihmisistä, mutta päättää sitä nykyään vanhakin lähteä tien päälle - ja vielä jalkaisin.

Englantilainen Rachel Joyce lähetti vuosi pari sitten eläkkeellä kärvistelevän päähenkilönsä patikoimaan Englannin eteläkärjestä aina Skotlantiin saakka romaanissaan Harold Fryn odottamaton toivioretki, ja keväällä ilmestyi suomeksi Emma Hooperin esikoisromaani Etta, Otto, Russell ja James, jossa pitkää taivalta Kanadan länsilaidalta kohti Atlanttia taittaa sinnikkäästi 82-vuotias Etta Vogel. (Molemmista romaaneista olen kirjoittanut taannoisessa blogijutussani.)

Harold Fryn ja Etta Vogelin matkanteko on pohjimmiltaan matkantekoa menneeseen, tapahtumiin, jotka on vihdoin pakko ottaa esille ja selvittää - ainakin itselleen. Samalla asialla on dekkaristina tunnetun Matti Röngän uusi kiinnostava romaani Eino. 


EINO ei ole dekkari, mutta Matti Rönkä on kyllä huolehtinut siitä, että romaanissa on myös jännitettävää.

Eino Heikkinen on yhdeksänkymppinen menestyneen kuljetusfirman aikoinaan perustanut mies, joka jouduttuaan terveyskeskuksen vuodeosastolle alkaa käydä läpi elämänvaiheitaan. Muistelua edistää pojanpojan Joonaksen kiinnostuminen Ukin luodinjälkiarvista, joiden Ukki sanoo olevan peräisin ihan muista kuin sotahommista.

Vanhojen valokuvien avulla Joonas alkaa saada tietoja entisen kaukopartiomiehen sodanjäkeisistä rajanylityksistä, mutta paljon Ukki jättää äreästi myös omaksi tiedokseeni: "Eivät kaikki minun asiani teille kuulu." On kuin Rönkä tähdentäisi, että loppujen lopuksi jäämme toisillemme aina salaisuuksiksi.

Matti Rönkä on luonnehtinut Viktor Kärppä -sarjansa viimeisen romaanin ilmestymisen yhteydessä päähenkilönsä olemusta tavalla. joka sopii mielestäni myös hänen Einoonsa: "-- hän selviää vaikeuksista ja tekee enemmän kuin yhden miehen osa on, mutta kaikki mennyt kulkee mukana, kuin kivinä repussa." Viktorin tavoin kirjailija antaa Einollekin mahdollisuuden keventää reppuaan, "oppia armollisuutta, muuttua".

Tekemisiään ei voi enää muuttaa, mutta niiden kanssa voi tulla sinuiksi. Kuolleilta ei voi pyytää anteeksi, mutta elävien, myös itsensä, kanssa voi tehdä edes jonkin sortin sovinnon.


MATTI RÖNGÄN Eino on sekä ihmisenä että vaiheiltaan kiinnostava tuttavuus. Hänen sanavalmiutensa ja  itseironiansa tuntuvat tosilta ja herkullisilta.Hän on kovuudessaankin inhimillinen ja syyllisyydessään sympaattinen. Kun vanha mies toteaa: "En minä tätä kohtaloa valinnut. Se minulle annettiin", kenestä enää olisi hänen tuomarikseen.

Kaiken kaikkiaan Röngän romaani on joka suhteessa kompakti kokonaisuus. Jämäkän perusrungon ympärille rakentuu elämänmakuinen erikokoisten kohtausten, tarinoiden ja arkipuheiden verkosto, ja Röngälle ominainen napakka ja täsmällinen kieli sopii hyvin yksiin romaanin perusvirityksen ja päähenkilön mielenlaadun kanssa.