perjantai 27. heinäkuuta 2018

27. heinäkuuta 2018




Köyhä voimanainen sadan vuoden takaa 


Sally Salmisen ahvenanmaalaisromaani Katrina on kiistatta ansainnut uuden tulemisensa


Sally Salminen: Katrina (Katrina 1936). Suom. Juha Hurme. Teos 2018. 448 s.


Katrina oli kolmesta sisaruksesta vanhin, pohjoispohjanmaalaisen maatalon tytär. Hän oli siskoksista kaunein, iloisin ja ylpein. Voimakas oli hänen nuori, suora vartensa, ja työ kävi kuin leikki, oli se sitten puunhakkuu metsässä, kyntö tai äestys pellolla tai kehrääminen ja kutominen tuvassa. Oli kaunista katsoa, kun Katrina palasi metsästä puukuormineen talvi-iltapäivänä auringon laskiessa lumisen lakeuden taakse.

Näin upean naisen luulisi valitsevan tarkoin, kenet huolii kumppanikseen, mutta Katrina ottaa ja rakastuu hölösuiseen merimieheen Johaniin  ja lähtee vaimoksi hänen  komeaksi mainostamaansa kartanoon Ahvenanmaalle. Perillä nuorikkoa odottaa kirvelevä pettymys: Ahvenanmantereen itäpuollella sijaitseva vähäinen saari Torsö ja pienen kylän kauimmaisessa kolkassa kaljulla kalliolla könöttävä mökkipahanen.

Mitä hän  tekisi? Palaisiko Pohjanmaalle isänsä luokse? Ei, hän ei ikinä palaisi tuhlaajatyttönä ja antaisi niiden nähdä nöyryytystään! Hänen on siis suostuttava tilanteeseen ja alistuttava saaren laivanvarustajien ja tilallisten käskyläiseksi, myytävä työvoimansa saadakseen leipää elannokseen. Siitä alkaa Klintenin Katrinan, kuten häntä saarella kutsutaan, elämänmittainen taistelu haihattelevan Johaninsa ja kasvavan perheensä hengen pitimeksi.


AHVENANMAALLA syntyneen Sally Salmisen (1906-1976) esikoisromaani Katrina syntyi New Yorkissa, jonne Sally oli matkustanut yhdessä sisarensa Ailin kanssa 1930. Kouluja käymätön Sally Salminen teki töitä kotiapulaisena ja kirjoitti romaaniaan, aina kun suinkin ehti. Valmis käsikirjoitus lähti Helsinkiin romaanikilpailuun vuonna 1936 ja sai ensimmäisen palkinnon.

Romaanista otettiin heti lukuisia painoksia, ja se oli ennen Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä yksi käännetyimmistä suomalaisista romaaneista. Jostain syystä se painui kuitenkin unohduksiin, kunnes viime vuonna nousi taas esiin Seppo Puttosen toimittaman Kirjojen Suomi -verkkolukupiirin yhtenä merkkiteoksena. Tilanne parani entisestään, kun romaanista ilmestyi viime keväänä Juha Hurmeen tuore suomennos.

Televisiohaastattelussa Hurme kehuu kirjaa sekä sen kielestä että "realistisen karheasta tatsista", ja Puttonen sanoo kirjan olleen itselleen voimakkain lukuelämys koko Kirjojen Suomi -sarjassa.

Täytyyhän tämmöinen romaani lukea, jos se tätä ennen on jäänyt lukematta!


KATRINA kuvaa nimihenkilönsä elämää 1880-luvulta 1930-luvulle eli Katrinan Ahvenanmaalle tulosta hänen kuolemaansa saakka. "Realistisen karheutensa"  lisäksi Katrina vetoaa voimakkaasti myös tunteisiin.

En liikuttunut niinkään Katrinan osaksi tulleen elämän niukkuudesta ja kurjuudesta enkä vahvatahtoisen naisen kylmäkiskoisesta ja epäoikeudenmukaisesta  kohtelusta kuin hänen urheudestaan ja solidaarisuudestaan muita vähäosaisia kohtaan. Katrina vaatii oikeudenmukaisuutta sekä itseltään että muilta eikä suostu missään tilanteessa tinkimään arvokkuudestaan.

Hän ei ole poliittisesti aktiivinen mutta sosialismin henkeä hänessä on. Kun hän huomaa, että kirkonpenkitkin on jaettu pitäjän isäntien mukaan, hän höykyttää tilanteeseen alistuvaa naapuriaan: Mikä sinua vaivaa, Beda? Sinä olet orja, ja mikä on pahempaa, sinä olet tyytyväinen orja. Katrina uskaltaa kapinoida, sillä hän tietää olevansa riuska ja taitava työntekijä. Ei sellaista voida noin vain sivuuttaa työvoimamarkkinoilla.

Sally Salminen ei kirjoita päähenkilöstään kuitenkaan yli-ihmistä, vaikka tämä aikansa naiseksi onkin poikkeuksellisen itsenäinen. Hänellä on hänelläkin heikot kohtansa ja epäilyn ja masennuksen hetkensä. Lapset tuottavat hänelle huolta ja murhetta niin kuin äideille aina, ja hän tekee voitavansa heidän elämänsä korjaamiseksi, mutta hän näkee jälkikasvunsa virheet eikä puolustele heidän harharetkiään.

Katrinalla olisi täysi syy olla vihoissaan hänet pahoin pettäneelle aviomiehelle, mutta hän hyväksyy osansa lapsekkaan Johanin äidillisenä huolenpitäjänä. Kun Katrina on vähällä hukkua, Johan itkee säikähtäneenä, kuinka hänelle itselleen olisi silloin käynyt. Katrinan sisu kuohahtaa: Aina vahvempi, aina se, jonka on rohkaistava. Milloin minä saan olla se, joka ottaa vastaan lohdutusta ja tukea. Pian hän kuitenkin on taas oma itsensä ja valmis jatkamaan entiseen tapaan.

On koskettavaa seurata, kuinka läheisiksi ja rakkaiksi puolisot käyvät toisilleen vuosien kuluessa ja kuinka vanha mökki kallioisella Klintenillä muuttuu Katrinan ahkerien käsien ansiosta arvokkaimmaksi asiaksi maailmassa. Ennen pitkää tarkastelin itsekin mökin pieniä ikkunaruutuja samanlaisella hartaudella ja hellyydellä kuin romaanin päähenkilö:

-- kuinka monia ihania auringonnousuja hän oli nähnyt niiden läpi? Kuinka monena iltana hän oli päivän töistä väsyneenä noussut ylös kalliota ja nähnyt iltaruskon hehkuvan pienissä ruuduissa kuin koko talo olisi täyttynyt taivaallisella hehkulla?


SALLY SALMISEN taidot ihmiskuvaajana näkyvät myös sivuhenkilöiden moniulotteisuudessa. Vaikka kirjailija kritisoikin vähäväkistensä oloja ja kohtelua, hänelle ei ole olemassa vain hyviä ja pahoja ihmisiä. On ihmisiä eri puolineen ja piirteineen, ja Torsön kyläyhteisössä heitä riittää joka lähtöön niin rikkaissa kuin köyhissä.

Katrinan "saarivaltakunta" on sen verran syrjässä, että maailmanhistorian suuret tapahtumat eivät sitä juuri koettele, mutta jonkinlaisia laineita nekin lyövät saaren kallioisiin rantoihin. Pahimmat koettelemukset ja menetykset tulevat kuitenkin meren taholta ja köyhyyden kurimuksesta.

Salminen näyttää, kuinka niukkuudenkin keskeltä ihmiset ponnistelevat kohti parempaa huomista, kuka itseään kouluttaen, kuka hoitamalla vaatimatonta puutarhaansa. Tiedon ja kauneuden jano ovat romaanin olennaisia sivuteemoja.

Juha Hurmeen suomennosta lukee mielikseen. Sopivasti vanhaa säilyttävä kieli on rikasta ja samalla sujuvalukuista. Monenlaisten kokeilevien kerrontatapojen melskeessä Katrina tuntuu sekä sisällöltään että muodoltaan virkistävän rauhoittavalta ja erilaiselta.

Se on romaanitaidetta, jonka ihmis- ja maailmankuva puhuttelee lukijaa aikaan ja paikkaan katsomatta. Katrina on klassikko, jolla on asiaa myös meille ja meidän ajallemme.



Sally Salminen (1906-1976)





perjantai 20. heinäkuuta 2018

20. heinäkuuta 2018



Sotapakolaisesta yläluokkaiseksi nukkevaimoksi 


Anne Swärdin klaustrofobisessa perhedraamassa ihmissuhteet perustuvat valtaan ja salaisuuksiin


Anne Swärd: Vera (Vera 2017). Suom. Jaana Nikula. Otava 2018. 373 s.




Vanna pukee nuoren morsiamen ja nyörittää kureliivin tiukasti. Hän on ehkä ainoa, joka ymmärtää mistä tässä avioliitossa on oikeastaan kyse ja siinä mielessä hän on vastuussa tulevista tapahtumista.

Ruotsalaisen Anne Swärdin (s. 1969) kolmas suomennettu romaani Vera alkaa pahaenteisesti. Eletään vuotta 1945, ja Cederin yläluokkaisen tukholmalaisperheen 33-vuotias esikoispoika Ivan on vihdoin, viidesta veljeksestä viimeisenä, menossa naimisiin. Perheen luottopalvelija Vanna pukee 17-vuotiasta morsianta Sandrinea vihkikuntoon. Morsian on putkahtanut perheeseen kuin tyhjästä eikä osaa sanoa ruotsiksi muuta kuin tahdon. Kaiken lisäksi hän viimeisillään raskaana.

Anne Swärd lataa romaaniinsa jo alkusivuilla vahvan jännitteen hyytävillä symboleilla. Salaisuudet kätketään ulkomaailmalta tiukalla kureliivipanssarilla, ja häät vietetään perheen huvilalla kaukana ulkosaaristossa keskellä lunta ja pakkasta. Häistä alkaa Ruotsiin sotaa paenneen Sandrinen fyysinen ja henkinen eristäminen, eikä sille näytä tulevan loppua.

Miksi Sandrine alistuu leskianoppinsa komentoon ja miehensä tunnekylmään torjuntaan? Koska heillä ei ole aavistustakaan... Myös Sandrinella on salaisuuksia, jotka eivät siedä päivänvaloa.


ROMAANIN kaksi aikatasoa vuorottelevat onnistuneesti, ja loppuratkaisu antaa odotuttaa itseään juuri niin kuin hyvään juoniromaaniin kuuluukin.

Eristyksiin pakotettu ja lääkitty Sandrine käy läpi karunkirjavaa lapsuuttaan ranskalaisessa merenrantakaupungissa ja nuoruuttaan Puolan vuoristoseudulla ennen ja jälkeen saksalaisten miehittäjien. Samalla kun lukija seuraa jännittyneenä, miten Sandrine on selviytynyt sodan keskeltä Ruotsiin, suvun tulokas alkaa vähä vähältä saada selville Cederien tulenarkoja salaisuuksia.

Swärd osaa hyvin kuvata sitä klaustrofobista tunnelmaa, jonka keskellä hänen päähenkilönsä joutuu elämään. Psykologinen uskottavuus on kuitenkin aika lujilla, kun suhde syntyneeseen tyttäreen Veraan ei vuosienkaan mittaan ota lähentyäkseen, ja sekin mietitytti, miksi romaani on nimetty tyttären eikä äidin mukaan, vaikka olinkin kirjan loppuriveiltä löytävinäni ratkaisuun jonkinlaisen avaimen.

Cederin veljeksistä vain kahdelle on romaanissa perusteltua käyttöä. Sen sijaan perheen kahleista itsensä irti repäisseeseen ja maailmalle kadonneeseen tyttäreen olisin mieluusti tutustunut paremminkin. Sandrinen tuntoja Swärd kuitenkin kuvaa perusteellisesti ja ansiokkaasti.

Sandrinen lapsuus satamakaupungin köyhyydessä ja moraalisessa löyhyydessä on paikoin kuin ranskalaisilta naturalisteilta, vaikka elämässä on hyvätkin hetkensä. Uusi ruotsalainen ympäristö tapoineen ja heikkouksineen tuo puolestaan mieleen Ingmar Bergmanin. Mutta siinä missä Bergman yrittää löytää selityksiä ja ymmärtää, Swärd on perhekuvauksessaan tiukka ja armoton. Toisaalta hän ei kohtele silkkihansikkain päähenkilöäänkään.

Sandrinen henkilökuva herättää kiinnostusta, vaikka hänen aloitteettomuuttaan välillä hämmästelee. Onko niin, että hän saa kaltoin kohtelustaan myös jotain tyydytystä sekä Puolassa miehittäjän että Ruotsissa Cederien armoilla ollessaan?


ROMAANIA voi luonnehtia kertomukseksi sodasta ja sotapakolaisuudesta, vääristyneistä suku- ja perhesuhteista, väkivallasta, alistamisesta ja manipuloinnista. Ennen kaikkea se kuitenkin puhuu rakkaudesta ja halusta ja niiden kääntöpuolista tunnekylmyydestä ja hyväksikäytöstä.

Verasta löytyy prostituutiota ja viatonta ensirakkautta, kiellettyjä ja suositeltavia aviorikoksia, homosuhteita ja kastraatiota. Seksi on romaanin henkilöille keino unohtaa ja selvitä hengissä, saada ruokaa, ylellisyyttä tai tahtonsa läpi. Seksistä rangaistaan ja palkitaan, sillä juonitellaan ja lisäännytään. Se likaa mutta myös puhdistaa.

Romanttisista käänteistään ja viihteellisistä aineksistaan huolimatta Vera vaikuttaa uskottavalta. Siitä pitävät huolen Anne Swärdin kertojanlahjat.

Anne Swärd on tyylitaituri, jonka tekstissä kiinnittää huomionsa tavan takaa mm. osuviin kielikuviin. Synkkäsävyinen tunnelma syntyy tältä suositulta kirjailijalta kuin loihtimalla, ja dramaattisissa kohtauksissa on dekkarimaista jännitystä. Vera vie mukanaan, halusit tai et. Kokeile vaikka!



maanantai 9. heinäkuuta 2018

9. heinäkuuta 2018




Äiti, tytär ja epätäydellinen rakkaus 


Elizabeth Stroutin vähäeleinen ihmissuhderomaani ei lakkaa hämmästyttämästä



Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, 2016). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2018. 164 s.


Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin (s. 1956) toisen suomennetun romaanin Nimeni on Lucy Barton kansikuvassa häämöttää Manhattanilla sijaitsevan art deco -tyylisen pilvenpiirtäjän Chrysler Buildingin torni. Romaani alkaa sen tarkkailulla, ja rakennukseen palataan vielä usean kerran. Sen valot ja kauneus ovat viesti sekä katsojalle että lukijalle.

Stroutin romaanissa eletään 1980-luvun puoliväliä. Nimihenkilö-kertoja Lucy on joutunut sairaalaan umpilisäkeleikkaukseen mutta alkanut operaation jälkeen selittämättömästi kuumeilla eikä pääse kotiin.Oireet vaikuttavat psykosomaattisilta. Lucy katselee ikkunasta Chrysler Buildingin tornia ja kaipaa kotona odottavia miestään ja viisi- ja kuusivuotiaita tyttäriään.

Tapahtumat keskittyvät kuitenkin lähinnä viiteen sairaalapäivään, joina yllättäen paikalle ilmestynyt äiti istuu vuorokaudet ympäriinsä tyttärensä vuoteen vieressä. Tilanne ei vaikuta missään suhteessa huolestuttavalta vaan pelkästään erikoiselta.

Äiti ja tytär eivät ole olleet tekemisissä vuosiin, mutta kohtaamisessa ei ole dramatiikkaa eikä kangertelua, vaikka tyttärestä on tullut hyvin toimeentuleva ja menestynyt kirjailija ja äiti edustaa Illinoisin syrjäisen pikkukaupungin Amgashin pysähtyneisyyttä ja köyhyyttä.

Lucy on vilpittömän iloinen äitinsä näkemisestä, eikä puheenaiheistakaan tule pula. Kerrottuaan perhekuulumiset äiti alkaa kertoa tarinoita molemmille tutuista kaupunkilaisista ja heidän epäonnisista avioliitoistaan ja Lucy kuuntelee häntä mielellään. Äitiä ja tytärtä yhdistää myös samanlainen huumorintaju.

Vähä vähältä henkilötarinoiden ohessa alkaa paljastua, millaista Lucyn lapsuus oikein oli, ja Strout pääsee näyttämään kykynsä perhesuhteiden ja erityisesti äidin ja tyttären sielunelämän huikeana syväluotaajana.


KUVAUKSET LUCYN KASVUVUOSISTA ovat raastavia. Me olimme kummajaisia koko perhe, muistelee Lucy, ja hänen väitteelleen löytyy painavia todisteita, joista pahin lienee verhotusti ilmaistu Se asia. Strout kuvaa Lucyn rankkaa kotielämää ja Lucyn erilaisuuden kokemuksia ja ääretöntä yksinäisyyttä vähäeleisen vaikuttavasti ja minkäänlaiseen tunteiluun sortumatta.

Me asuimme siellä missä maissipellot ja soijapapupellot kurottivat horisonttiin asti ja missä taivaanrannan takana oli Pedersonin sikatila. Maissipeltojen keskellä törrötti yksi ainoa, yksinäisyydessään mahtava puu. Minä pidin sitä monet vuodet ystävänäni, se oli minun ystäväni.

Kolmannella luokalla Lucy löytää uuden ystävän, kirjat, ja samalla hän tietää, että haluaa itsekin kirjailijaksi. Minä haluan kirjoittaa, jotteivat ihmiset tunne olevansa yksin!

Romaanissa puhutaan paljon kirjailijan työstä. Kun Lucy saa kirjoittajakurssilla ohjeita ihailemaltaan kirjailijalta Sarah Paynelta, tuntuu, kuin Strout itse tilittäisi lukijalle ajatuksiaan kirjoittamisesta. Ja toden totta: hän myös toteuttaa romaanissaan noita tavoitteita!


YKSI TAVOITTEISTA KUULUU, että kirjailijan on pyrittävä totuuteen ja hänen on siksi oltava armoton, mutta hän ei saa koskaan tuomita. Lucyn äidin henkilökuva käy sopivasta esimerkistä.

Äiti on ihmissuhteissaan kolkko ja tiukka, ja Lucy on joutunut kokemaan hänen taholtaan sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Silti Strout antaa ymmärtää, että tunnekylmältä vaikuttava äiti kyllä rakastaa tytärtään, vaikka ei koskaan pysty pukemaan tunteitaan sanoiksi.

Mieleen nousee hyvin samanlainen äitityyppi pari vuotta sitten meilläkin esitetystä HBO:n tuottamasta tv-sarjasta Olive Kitteridge, eikä ihme. Neliosainen sarja perustui Elizabeth Stroutin samannimiseen Pulitzerilla vuonna 2009 palkittuun teokseen. Nimiroolissa esiintyi Frances MacDormand.

Olive Knitteridgen tapaan myöskään Lucyn äiti ei ole pahansuopa. Hän vain ei - ehkä surkeiden olojen kovettamana -  pysty hienotunteisuuteen ja karkottaa ihmiset epäkohteliaalla suoruudellaan. Lucy on äitinsä vastakohta: kiltti tyttö, joka on toiminut koko elämänsä toisten mokia peitellen ja päässytkin eteenpäin elämässään. Mutta onko hän onnellinen? - Lukijan kannattaa olla tarkkana.

Strout ei puolustele eikä tuomitse kumpaakaan käyttäytymismallia, hän ei kirjoita hyvistä ja pahoista. Romaanikirjailijan tehtävänä on raportoida ihmiskunnan tilasta, kertoa keitä me olemme, mitä me ajattelemme ja mitä teemme. Strout tarkkailee ja raportoi, lukija miettii ja päättelee.


LOPPUJEN LOPUKSI Nimeni on Lucy Barton onkin rakkausromaani. Elizabeth Strout näyttää, miten tiukoilla pelon, kurjuuden, lohdun ja rakkauden siteillä yhteinen henkilöhistoria yhdistää perheenjäsenet, vaikka he kukin tavallaan kuinka pyristelisivät niistä irti.

Kun Lucy makaa sairaalasängyssä, hän tulee tavattoman iloiseksi, kun äiti puhuttelee häntä Rimpulaksi kuten lapsuudessa, eikä häntä haittaa, vaikka äiti edelleen kieltäytyy tunnustamasta ääneen rakkauttaan. Siinä lähellä istuva nainen on kaikesta huolimatta hänen ainoa äitinsä, hänen takiaan lentopelkonsa päihittänyt rakas ihminen. Voi, miten minä rakastin häntä, omaa äitiäni!

Stroutin romaanissa on viisautta ja syvyyksiä, joita tuskin kaikkia tavoittaa yhdellä lukemisella. Arkiselta ja tavalliselta vaikuttavan kerronnan takaa löytyy jatkuvasti hienon hienoja pinnanalaisia liikahduksia, muistoja ja unohduksia, vihjeitä, epäröintiä ja vivahteita, joita ei kannata menettää kiirehtimällä.

Stroutia lukiessa sanotun lisäksi kannattaa miettiä myös sitä, mitä äidin ja tyttären välisessä keskustelussa jätetään sanomatta ja mistä se kertoo. Tässä romaanissa vaikeneminen ja hiljaisuus eivät vain erota ihmisiä toisistaan vaan ne myös yhdistävät.

Nimeni on Lucy Barton huokuu melankoliaa, mutta se ei ole synkkää eikä raskasta. Aina jostain pilkottaa valonsäteitä kuin öisestä Chrysler Buildingistä, sillä aina jostain lähistöltä löytyy rakastettavia ihmisiä, kuten sairaalan kiltti juutalainen lääkäri tai kirjoittajakurssin viisas opettaja tai samassa portaikossa West Villagessa asuva tarkkasilmäinen psykoanalyytikko.

Elizabeth Stroutin henkilöille koetut tuskat ja sydämeen iäksi pesinyt kaipaus eivät ole vain painolasti, vaan jotain heille kuuluvaa, heidän omaisuuttaan. Tämä - tämäkin - on minun, tämä on minun, minun.

Hämmästyttävän kaunis ja pysäyttävä pieni romaani!

Elizabeth Strout.  Kuva: Leonardo Cendamo