maanantai 28. marraskuuta 2016

28. marraskuuta 2016




Naisenkuvia 


Hanna Weseliuksen Alma! on raikas ja railakas esikoisromaani




Hanna Weselius: Alma! WSOY 2016. 210 s.



Kuvan nainen muistuttaa leivonnaista. Hameen lattiaa laahaava helma on kuin kermavaahtoa, hartiat on kuorrutettu pitsiapplikoidulla kankaalla, joka valuu lanteille kuin lämmin vaniljakastike, ja päässä on korkea musta hattu, muodoltaan kuohkea kuin marenkipursotus, mutta väriltään väärä, painava ja typerä. Musta hattu ei sovi asuun. Valkoinen marenkihattu sopisi, se olisi kuin kesäpäivän kruunaava ilmava suupala. Siinä voisi olla huipulla vielä joku syötävä kukka, ruusu tai orvokki.

Nainen vuonna 1909 otetussa valokuvassa on Alma Mahler ( 1879-1964), säveltäjä Gustav Mahlerin ja sittemmin myös arkkitehti Walter Gropiuksen ja kirjailija Franz Werfelin vaimo ja taidemaalari Oskar Kokoschkan rakastajatar.

Tämä nainen on keskiössä Hanna Weseliuksen (s.1972) romaanissa Alma!, joka vastikään sai Helsingin Sanomien tämän vuoden esikoiskirjapalkinnon.

Weseliuksen romaania on kuvattu rakenteeltaan rihmastomaiseksi, mutta älkää säikähtäkö. Juoniromaaniksi Alma! ei käänny vääntämälläkään, eikä sitä voi määritellä novellikokokoelmaksikaan. Kirjan kolme päähenkilöä pitävät "rihmaston" kuitenkin hyvin koossa ja kompaktina. Alma! vaatii keskittymistä mutta on virkistävän erilaista ja eloisaa luettavaa.


ALMA MAHLER oli Gustav Mahleria parikymmentä vuotta nuorempi. Avioliiton ehtona oli, että sävellystä opiskellut Alma luopuisi omasta urastaan ja keskittyisi kokonaan vaimon, äidin ja miehensä tukijan rooliin. Itsensä typistämisellä ja muiden miellyttämisellä oli arvatenkin seurauksensa Alma Mahlerin elämässä, ja juuri siitä Weseliuksen romaanissa kiivaillaan.

Alman nykyaikainen kanssasisar on kuvataiteilija ja kahden tyttären yksinhuoltajaäiti Aino. Modernina naisena hän uskaltaa jo toteuttaa taiteilijuuttaan, mutta hintansa on hänenkin "vapaudestaan" maksettava. Taloudellisten vaikeuksien lisäksi Ainon seurana ovat alituiset itsetunto-ongelmat. Kelpaanko naisena? Olenko tarpeeksi hyvän näköinen? Pädenkö äitinä? Olenko taiteilijana vain tuhertaja? Tuleva näyttely ahdistaa, ja tiedotusvälineistä päälle pakkaa vielä globaali hätä.

Raikkaaksi voimahahmoksi romaanissa nousee itsetietoinen, nimeämätön juristinainen, joka katsoo asiakseen pelastaa Alman ja Ainon ja muutkin heidän kaltaisensa itsensä kieltäjät ja väheksyjät.

Juristi hoitelee rakkauselämänsä siekailematta ja työtehtävänsä jämerästi eikä arkaile peitellä suuttumustaan, kun sellaiseen on aihetta. Villahuiveissaan ja suuressa tukassaan haahuileva Aino on hänen silmissään levällään kuin hanhiemon iloinen lipas ja säveltämisestä luopunut Alma kreemipyöryläinen  ja lehmä. Juristi toivoo, että sinä Alma kultaseni edes joskus käyttäytyisit kuin suuri sotapäällikkö. Säveltäisit, jumalauta, etkä järjestelisi Gustavin scherzoja ja allegroja.


ALISTETTUJA JA ALISTUNEITA naisia on romaanissa Alman ja Ainon lisäksi muitakin. On vieras, meikkaava tyttö raitiovaunussa ja elähtänyt yökerhotanssijatar. Välimerellä pienessä kalastajaveneessä huutaa apua synnyttävä nainen, ja Nigeriassa pelastamista odottaa suuri joukko siepattuja koulutyttöjä.

Weselius, valokuvataiteen opettaja ja tutkija, rakentaa vilkkaasti vaihtuvista kuvistaan varmoin ottein moniäänistä ja -väristä mosaiikkia naisen rooleista ja naisena olemisen vaikeuksista. Mutta vaikka romaanin lähtökohtana on sukupuolten välinen eriarvoisuus, teema laajenee yleispäteväksi samanvertaisuusvaatimukseksi.

Etäisyys ja tarkastelukulma määräävät, mitä silmä kulloinkin näkee. Kaunista, rumaa, pahaa, hyvää, valoa, pimeyttä?

Avaruudesta katsottuna maa näkyy  valotihentymistä koostuvana himertävänä pallona pimeydessä, mutta kun lähestytään maanpintaa valotihentymät alkavat saada ymmärrettäviä muotoja. Kaupungit hohtavat ja sädehtivät. Kaupungeista irtoaa teitä, joita katulamput ja autojen valot maalaavat valkoisiksi, keltaisiksi ja punaisiksi, ja ne kytkevät kaupungit toisiin kaupunkeihin, ja niistä muodostuu valoverkko kuin koru.

Näky (jonka voi ajatella myös Weseliuksen romaanitekniikan metaforaksi) on runollisen kaunis. Kuva kuitenkin muuttuu radikaalisti, kun laskeudutaan maan tasalle ja näkyviin tulevat ihmiset. Kun kertoja tarkentaa tomuisilla teillä, avolavoilla ja kiikkerissä veneissä matkaaviin pakolaisiin, lukijan haltioituminen vaihtuu järkytykseksi.


WESELIUKSEN KERRONTA on aiheiden painavuudesta huolimatta ihmeellisen keveää ja taipuisaa. Henkilöitä seurataan ja kommentoidaan vaeltelevan, kohteiltaan piilossa pysyttelevän tarkkailijan näkökulmasta. Tuossa junasta laiturille ilmestyy Aino. Hän näyttää jotenkin epäkeskolta. Painava laukku uppoutuu syvälle olkapäähän, ja iso huivi on pään ja hartioiden välillä möykkymäisesti.

Ainon henkilökuvaa Weselius rakentaa paljolti sisäisellä monologilla. Alman vaiheet esitetään häntä varjostavan ja itsekseen puhuttelevan juristin silmin ja suulla.

Minä seison varjoisassa puutarhassa ja näen kaiken. - - Luule sinä Alma nyt tapetoidussa huoneessasi mitä luulet. Mutta minä en tule päästämään Gustavia, sinun puuteroituihin hymykuoppiin hikisiä nakkisormiaan ruuvaavaa ukonkuvatustasi, helpolla.
Kuva: Carl Bergman

Rohkeudessaan ihailtava juristi on ehdottomuudessaan myös huvittava. Kiinnostavan hänestä tekee hänen kielenkäyttönsä.

Hän antaa samalla mitalla takaisin kaikille naisia puheillaan ja käytöksellään halventaville miehille mutta höykyttää myös nöyristeleviä naisia. Pelkäksi äreäksi naistyypiksi hän ei kuitenkaan kutistu, siitä pitää lopulta huolen hänen itseymmärryksensä ja suhteellisuudentajunsa.


ALMA! näyttää sekä sisällöllään että muodollaan, kuinka monisyistä, mutkikasta, arvaamatonta ja sattumanvaraista elämä on.

Juristi miettii: -- tässä ajassa jossa minä elän on hyvin vaikea nähdä mitään asioita kirkkaana puhumattakaan siitä että voisi julkisesti sanoa jonkin asian olevan jollain tavalla. - - Me nimittäin olemme kerran keksineet, että asiat eivät ole mustavalkoisia, emmekä saa enää sitä keksintöä tekemättämäksi millään.

Hanna Weseliuksen Alma! nousee vastakkainasetteluja ja yleistyksiä vastaan raikkaasti ja railakkaasti, mutta romaanissa on myös herkät hetkensä. Kuvat hämillisistä pakolaisista keskellä hankia iltapäivän paksussa hämärässä tai päiväkotilapsista neonkeltaisissa huomioliiveissä kulkemassa uimahalleihin ja eläinmuseoihin  kuin mittarimato pysäyttävät ja koskettavat.

Ainon ajatus, että me olemme vain rakkautta, ei taidakaan olla pelkkä banaliteetti.





sunnuntai 13. marraskuuta 2016

13. marraskuuta 2016


Klassikkosatuja aikuisille päivitettyinä 

Michael Cunninghamin versioita ryydittävät realismi ja huumori



Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (A Wild Swan and Other Tales). Kuv. Yoko Shimizu. Suom. Kristiina Drews. Gummerus 2016. 151 s.


Nyt ei ole kyseessä fiksu poika. Ei voi taata, että tämä kaveri muistaisi viedä äitinsä kemoterapiaan tai sulkea ikkunat, kun alkaa sataa.
  Puhumattakaan että poika kannattaisi lähettää myymään lehmää, kun häneltä ja hänen äidiltään on rahat loppu, ja kun lehmä on heidän viimeinen oljenkortensa.

Näin alkaa yksi kymmenestä satuversiosta, jotka yhdysvaltalainen, Tunnit-romaanistaan suurelle yleisölle tuttu kirjailija Michael Cunningham on muokannut vanhoista klassikkosaduista ja julkaissut kokoelmassa Villijoutsenet ja muita kertomuksia. Ellette jo arvaa, mistä alkuperäissadusta on kyse, jatkan lainausta parin virkkeen verran:

Tässä on nyt poika, joka ei pääse äidin ainoan vielä jäljelle jääneen omaisuuden kanssa edes kaupunkiin asti, vaan on jo puolimatkassa myynyt lehmän kourallisesta papuja jollekulle ventovieraalle. Kaveri väittää, että pavut ovat taikapapuja, ja Jaakolle se ilmeisesti riittää.


TAIKAJAAKKO eli vanhalta nimeltään Jaakko ja pavunvarsi on erinomainen esimerkki Cunninghamin päivitystekniikasta. Kirjailija säilyttää sadun pääpiirteet lehmineen, papuineen ja jättiläisineen, mutta lisää tarinaan omiaan, tuo henkilöitä nykyaikaan, kyseenalaistaa heidän tekemisiään ja motiivejaan, lystäilee heidän kustannuksellaan, inhimillistää satuolennot ja miettii tapahtumien psykologisia ja sosiologisia mekanismeja. Jatkan Jaakko-esimerkkiä:

Maailmassa on paljon samanlaisia poikia. Poikia, jotka luottavat hulluihin lupauksiin, uhkarohkeisiin yrityksiin, jotka uskovat olevansa synnynnäisiä voittajia. Heillä on loistava idea elokuvan käsikirjoitukseksi - tarvitaan siis vain joku, joka kirjoittaa sen heidän puolestaan. He toimivat tiskijukkana kaverin juhlissa varmana siitä, että ennemmin tai myöhemmin sisään eksyy joku klubin omistaja, joka palkkaa heidät soittamaan levyjä suurille kansanjoukoille. He jättävät ammattikoulun kesken, koska he parin lukukauden jälkeen tajuavat, että se on suora tie luuserin kohtaloon. Parempi elellä lapsuudenkodin makuukamarissa, tilapäisesti työttömänä, kunnes maine ja varallisuus osuvat kohdalle.

Cunningham ei tyydy saduissaan vain päähenkilön ja hänen tekemistensä esittelyyn. Taikajaakossakin luonneanalyysissa ovat myös Jaakon yksinhuoltajaäiti ja jättiläisen vaimo. Joissakin satuvariaatioissa, esimerkiksi Hannu ja Kerttu -mukaelmassa Vanha hullu eukko, pääroolin nappaa kokonaan alkuperäissadun sivuhenkilö.

Perinteisesti sadut on rajattu tiukasti olipa kerran -aloituksen ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti -lopetuksen väliin. Cunninghamin saduissa selvitellään kuitenkin mieluusti myös sitä, mitä tapahtui ennen sadun alkua ja sen loppumisen jälkeen. Millainen naisenalämä johti imelän piparkakkutalon pykäämiseen? Miten sujui Tuhkimon ja hänen prinssinsä avioelämä? Millainen elämä odotti mutaatioksi jäänyttä kahdettatoista villijoutsenveljeksistä?


SEKSUAALISUUS kuuluu alkuperäisten kansansatujen henkeen. Kannattaa muistaa, että kansansadut oli alun perin tarkoitettu aikuisille, ja esimerkiksi Grimmin veljekset karsivat ja muokkasivat kokoamiaan satuja hyvinkin reippaasti, ennen kuin ne kelpuutettiin lastenkamareihin.

Cunninghamkin kohdentaa satunsa aikuisille, mutta seksuaalisuutta käsitellään kokoelmassa lähinnä vihjaillen ja pilke silmäkulmassa. Cunningham on kyllä Freudinsa ja Bettelheiminsa lukenut mutta tekee myös omia sukelluksiaan henkilöidensä alitajuntaan ja jättää lukijallekin päättelytilaa.

Satujen tavallinen teema on rakkaus. Cunninghamin sadut kuitenkin poikkeavat lastensatujen puhtoisesta romantiikasta. Yksinäiset turvautuvat tilapäissuhteisiin, parinmuodostus on epätäydellistä, puolisoilla on yksityistä ja yhteistä salattavaa, ja onnellistenkin liitot natisevat. Tervetuloa rakkauden pimeälle puolelle, julistetaan Tittelintuure-sadun versiossa Pikkumies.

Myös vanhempien ja lasten välisiä suhteita Cunningham erittelee psykologisen tarkasti ja paikoin hyvinkin pisteliäästi. Tittelintuure-sadun pääteemaksi kirjailija on kehitellyt lapsettomuuden, jonka kipeyttä korostaa entisestään lapsettoman luotaantyöntävä ulkonäkö. Lapsen saaminen ei käy niin kuin tilaisi pizzan. Ei etenkään, jos satut olemaan epämuodostunut, pienikasvuinen mies, jonka ammatti, jos sellainen pitää mainita, on...


POIKKEAVUUDET ovat satujen vakioaiheita. Samalla kun erilaisuus pelottaa, sadut opettavat sietämään sitä niin itsessä kuin muissa.

Cunninghamilla ei selvästikään ole halua esiintyä minkään sortin oppimestarina, mutta ohjelmansa on hänelläkin. Huutia saa kaikki rikkeettömän kaunis ja hyvä. Elämä on arkista ja epätäydellistä, mutta se menettelee, jos ei odota mahdottomia. Anderssenin Tinasotamies-sadun uusversio Tinassa, lujasti on siitä erinomainen ja ihastuttavan lohdullinen esimerkki. 

Samalla, kun Cunninghamin satuvariaatiot panevat katsomaan vanhoja satuja sankareineen uudesta näkökulmasta, ne tarjoavat kriittisiä välähdyksiä nykyisestä elämänmenosta. -  Suosittelen lämpimästi cunninghamlaisia satutuokioita!


Kuva: Richard Phibbs










tiistai 1. marraskuuta 2016

1. marraskuuta 2016


Pohjanlahden tuolla puolen...


Antti Tuurin siirtolaisromaanissa nuori mies etsii onneaan tangon tahdissa



Antti Tuuri: Tangopojat. Otava 2016. 317 s.


- Hurma oli sitten siinä, Kamppila sanoi. Minä en sanonut mitään, katsoin Elinaan. Se väitti, ettei välittänyt, ja uskoi että voisimme aivan hyvin jatkaa ilman häntä: löytäisimme varmasti uuden solistin niistä tytöistä, joille Kamppila oli luvannut laulajan paikan näiden kahden vuoden aikana, jotka olimme kulkeneet maakunnassa soittamassa.

Antti Tuurin Tangopojissa mennään heti suoraan asiaan. Pieni pohjalainen tanssiorkesteri Hurma hajoaa, kun sen solistin ja hanuristin rakkaus ryppyilee. Kun Elina häipyy lapsineen Ruotsiin, minäkertojalle Saulille tulee hätä saada hänet takaisin. Työntöä länsinaapuriin tulee Suomen surkeasta työtilanteesta.


TANGOPOJAT sijoittuu vuoteen 1966. Suomessa maaseutu tyhjenee, ja Ruotsi houkuttelee juuriltaan reväistyjä Suomi-äidin lapsia paremman elämän lupauksillaan. Sauli ja hänen trumpetistikaverinsa Harju tarttuvat Vaasaan tulleen värvärin tarjoukseen ja pestautuvat Volvon tehtaalle Skövdeen.

Nuoret soittotaitoiset miehet saavat kohta kiinnityksen göteborgilaiseen Tangopojat-orkesteriin ja kiertävät viikonloppujaan keikkamatkoilla Suomi-seurojen tanssilavoilla. Samalla kertoja tekee parhaansa päästäkseen tietymättömiin joutuneen Elinansa jäljille.

Elinan etsintäprojekti on Tangopoikien ainoa selvä juoni, ja sekin heikoissa kantimissa. Silti romaania lukee ahneesti ja nauttien.

Yksi syy lienee se, että jokaisen lähipiiristä löytyy - ainakin Pohjanmaalta ja Lapista - ihmisiä, jotka ovat lähteneet 1960-1970-luvuilla Ruotsin-siirtolaisiksi. Tuurin romaani nostaa elävästi pintaan noiden tuttujen ihmisten elämänvaiheet ja heidän kertomansa tarinat ja anekdootit, olot ja kohtelun Göteborgissa, Boråsissa, Sundbybergissä, Örebrossa...


MUTTA TUURIN ROMAANI ei ole hetkeäkään synkkä. Unohtakaa siis kaikki se surkeus, mitä olette lukeneet vaikkapa Asko Sahlbergin ja Susanna Alakosken romaaneista! Tuurin finnjävelit pärjäävät vastuksista huolimatta, ovat kovia työmiehiä, lankeavat kyllä silloin tällöin mutta pitävät itsensä ihmisinä ankeissakin oloissa.

Ja laukovat lakonisia kommenttejaan taituruudella, jolle voi vain aplodeerata!

Tuuri tekee tavallisuudesta kiinnostavaa ja arjesta juhlaa, luonnehtii Jukka Kemppinen Tangopoikia blogikirjoituksessaan ja kiinnittää huomiota Tuurin tapaan jättää enemmän sanomatta kuin sanoa. Siinä jälleen yksi keino lukijan koukuttamiseksi.

Henkilöistä raottuu kyllä vähitellen yhtä ja toista mutta ei mitään merkillistä - eikä mitään tarpeetonta. Tapahtumat kuvataan ilman suuria eleitä ja erityistä dramatiikkaa. Aitous ja toden tuntu syntyvät sinne tänne ripotelluista, lähes huomaamatta ohittuvista detaljeista.

Tunteet ja tunnelmat ovat romaanissa vahvasti aistittavat. Tuurin 22-vuotias päähenkilö uhkuu ulospäin nuoren miehen loukattua itsetuntoa ja tinkimätöntä päättäväisyyttä, mutta haaveissaan hän on humoristinen romantikko.

Kun tulisin Elinan ovelle, harjaisin sormillani viikseni ja sukisin tukkaani. Sitten soittaisin ovikelloa ja kuulisin Elinan askeleet, se avaisi oven, hämmästyisi ja juoksisi syliini. Pieni Kaija olisi Elinan takana, tuntisi minut heti, huutaisi ilosta ja juoksisi kiinni jalkoihini.


KERTOJAN KUVITELMAT ovat yksi siivu Tangopoikiin oleellisesti liittyvää unelmointia. Kun kertoja unelmoi Elinastaan, joku toinen haaveilee Laila Kinnusesta tai Volvo Amazonista. Kaikki unelmoivat jonkin sortin menestyksestä ja rikastumisesta, johon Ruotsi antaa mahdollisuudet. Samalla he kuitenkin ikävöivät takaisin vanhaan kotimaahansa.

Nostalginen kliimaksi löytyy suomalaisseurojan tanssilavoilta, kun sakean ilman halkaisevat haikean tangon ensi tahdit ja kesäilta vielä maksimoi herkistymisen:

Södertäljessä joku mies oli tullut kertomaan meille, miltä siitä oli tuntunut, kun se oli tullut tanssipaikalle: ilta-aurinko oli vielä ollut korkealla, oli ollut lämmintä ja aivan tyyntä, ja hän oli kuullut, kuinka tanssipaikalla soitettiin jo haitarilla tangoa. Hänet oli vallannut niin hyvä mieli, että hänen oli ollut pakko pysähtyä vähän matkan päähän tanssipaikasta ja toivoa, että päästä repeäisi verisuoni ja hänelle jäisi pysyvästi tämä tunne: hän oli suomalainen ja oikeastaan enemmänkin suomalainen kuin ne, jotka olivat jääneet kotimaahan.

Sanomattakin on selvää, että Suomi-ikäväisille tangoista ylitse muiden oli Unto Monosen Satumaa, Suomen kansallistango. Sen tahdissa raavaskin mies sai häpeilemättä purkaa kotimaankaipuutaan.


TUURIN SIIRTOLAISIA sympatiseeraa koko sydämestään. Myös romaanin mutkattomat ihmissuhteet viehättävät.

Vaikka henkilöt vinoilevat toisilleen myötäänsä, siinä ei ole mitään pahantahtoista. He välittävät toisistaan, tarjoavat auliisti apuaan ja puhaltavat samaan hiileen, oli kyse yhteisistä tai yksityisistä pyrkimyksistä. He ymmärtävät, että vieraassa maassa suomalaisen paras kaveri on toinen suomalainen.

Eivätkä suhteet Suomeen jääneisiin sukulaisiinkaan pahemmin kangertele. Kertoja kohtelee nuorta velipuoltaan lämpimän isällisesti, ja veljesten avulla Tuuri rakentaa romaaniinsa mukavan, aurinkoisen lopun.

Tangopojat on Tuurin Äitini suku -romaanisarjan itsenäinen osa, mutta kyllä näistä veljeksistä lukisi mieluusti vielä lisää.

Kuva: Jouni Harala