sunnuntai 29. marraskuuta 2015

29. marraskuuta 2015


Unennäkijöiden vastustamaton vastarintaliike


Emmi Itärannan toinen romaani on fantasia diktatuurin kukistumisesta




Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos 2015. 335 s.


Fantasiaromaanin ystävät ovat olleet haltioissaan. Emmi Itäranta yltää toisessa romaanissaan Kudottujen kujien kaupunkin vähintään yhtä komeaan suoritukseen kuin maailmallakin hienosti menestyneessä esikoisessaan Teemestarin kirja (2012). Monien mielestä mennään reilusti sen ylikin. 

Menestystä lienee vauhdittanut osin se, että Canterburyssa asuva kirjailija kirjoittaa romaaninsa sekä suomeksi että englanniksi. Mutta menestystä ei tulisi ilman kirjallista lahjakkuutta, ja Emmi Itäranta on taitava sekä verbaalisesti että tarinansepittäjänä. Kun lisäksi fantasia on jo pitkän aikaa ollut nuorten lukijoiden suosikkigenreä, en lainkaan ihmettele, että Itärannan salaperäinen, hehkuva ja monikerroksinen proosa houkuttaa ja koukuttaa fantasiaan tottuneita.

Kudottujen kujien kaupunki palkitsee eri-ikäisiä lukijoita eri tavoin. Nuoriso innostunee mystisestä ympäristöstä ja jännittävästä juonesta, aikuiset enemmänkin romaanin tyylistä, symboliikasta ja eri suuntiin haarovista kulttuurisista viitteistä.


ROMAANISSA ELETÄÄN jossain määrittelemättömässä ajassa muusta maailmasta erillään olevalla, kanaalien halkomalla ja tulvien koettelemalla saarella. Liikennettä ylläpidetään vedessä ja ilmassa kulkevilla gondoleilla, ja valo tuotetaan levän avulla.

Saarikaupungissa vallitsee tarkka hierarkia. Kaikilla on tehtävänsä ja paikkansa Seittien, Sanojen ja Tahrattujen Taloissa, mustemestarien työpajoissa, satamassa jne. Puhtaan Unen Museossa asukkaat käyvät pakollisessa vuotuisessa tatuointitilaisuudessa, ja kaiken yllä kohoavassa Tornissa kahdeksanjäseninen Neuvosto valvoo naamiot kasvoillaan saarelaisten lainkuuliaisuutta. Rikoksista raskauttavin on unien näkeminen ja sairauksista pahin unien näkemisen leviäminen eli unirutto.

Päärooli tarinassa on nuorella Eliana-nimisellä kutojalla, jonka salaisuudet - unennäkö ja lukutaito - uhkaavat paljastua, kun hän joutuu jakamaan makuusoppensa ulkosalta löydetyn, kielettömäksi rusikoidun ikäisensä nuoren naisen kanssa. Vieraaseen syntyvän kiintymyksen myötä Elianalle tulee pakottava tarve ottaa selvä hänen kohtalostaan. Samalla alkavat kirkastua myös saaren aiemmat vaiheet ja nykyiset salaisuudet, ja tehtävä saa uusia ulottuvuuksia.

Kun hyvä nousee pahaa vastaan, romaanin juoni mutkittelee hyvinkin perinteisesti erilaisissa pelottavissa kohtauksissa, kiperissä tilanteissa, kiinnijäämisissä ja täpärissä pelastumisissa, ja taistelu vaatii sankaruutta.


Kuva: Heini Lehväslaiho
ELÄYTYMINEN on tietysti olennainen osa lukunautintoa, mutta analyyttinen lukija odottaa ja saa romaanilta muutakin. Itärannalla on uskomaton taito taikoa reaalimaailman hyvinkin rankoista aineksista fantasiaa, josta materiaalin alkuperä on kuitenkin edelleen tunnistettavissa ja tulkittavissa.

Tuho ja valtarakenteet olivat Itärannan tarkastelun kohteina jo Teemestarin kirjassa. Siinä ympäristökatastrofi uhkaa makean veden loppumisena, uudessa romaanissa valtakuntaa koettelevat tulvat ja tuli. Molemmissa eletään totalitaarisessa järjestelmässä, jossa elämästä on tullut epäinhimillistä ja toisinajattelusta hengenvaarallista.

Vallankäytön keinot tuovat mieleen natsi-Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton, vaikka niihin ei suoraan viitatakaan. Propaganda, spektaakkelit, ilmiannot, vangitsemiset ja pakkotyö pitävät tatuoinnein merkityt ihmiset peloissaan ja kuuliaisina. Ja kuitenkin aina on joukossa niitä, jotka näkevät kulissien taakse, tunnistavat järjestelmän valheellisuuden ja alkavat etsiä ympäriltään kaltaisiaan kyseenalaistajia, rakentaa vastarintaliikettä.

Itäranta ei kuitenkaan sorru mustavalkoisuuteen. Joutuessaan tasapainottelemaan omantuntonsa ja hengenvaaran välillä Elianan on pakko myöntää, että valinnoilla on aina puolensa ja hintansa. Se on katkeraa mutta hyväksyttävä.


KIELETTÖMÄN ja sanattoman avuttomuus ja lukutaidottoman alistaminen ja ohjailtavuus ovat romaanin läpikäyviä teemoja. Romaanin sanantuhkausnäytökset ja naisten lukutaidottomuus herättävät hyvinkin eläviä mielikuvia reaalitodellisuudesta.

Sen sijaan uniennäkemisen kielto johtaa ajatukset aivan toisaalle, piilotajuntaan.

Unethan voivat olla miellyttäviä ja ahdistavia, parantavia ja pahentavia, enteitä ja kertausta. Elianan toistuva yöllinen kamppailu "painajan" kanssa on tulkittavissa monella tapaa, mutta sen ilmeinen yhteys Henry Fuselin kuuluisaan Painajainen-maalaukseen avaa jälleen uuden tulkinnallisen vaihtoehdon. Freudinsa lukenut arvaa, minkäsuuntaisen.

Muutenkin romantiikan salaperäisiin seitteihin verhoutunut voimakkaan visuaalinen romaanikerronta ottaa vauhtia kuvataiteista - ainakin minun luennassani. Kuvakudoksilla on niin merkittävä rooli romaanin tapahtumaympäristöissä, että tavan takaa näkökenttään hiipii kuvia upeista keskiaikaisista seinävaatteista, sellaisista, joita kudotaan mm. Tracy Chevalierin romaanissa Neito ja yksisarvinen.

Kun Itärannan lyyrinen kieli vielä entisestään voimistaa tarinan omalaatuista, arvoituksellista kudosmaisuutta, Kudottujen kujien kaupungille  voi ehdoitta ennustaa menestyksekästä tulevaisuutta.

Henry Fuseli: The Nightmare (1781), Detroit, Institute of Arts

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

24. marraskuuta 2015


Keskustelua vapaalla vyöhykkeellä 

Merete Mazzarella jatkaa elämäkerrallista esseistiikkaansa


Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi. Suom. Raija Rintamäki. Tammi 2015. 250 s.


Miettiessään uudessa kirjassaan Aurinkokissan vuosi lukemisen ja kirjoittamisen merkitystä Merete Mazzarella lainaa yhdysvaltalaista journalistia Edward P. Morgania: Kirja on paikka, jossa voi tarkastella haurasta ajatusta rikkomatta sitä tai tutkia räjähdysherkkää ajatusta tarvitsematta pelätä, että se pamahtaa kasvoille.

Mazzarella jatkaa Morganin määritelmästä:  Siis kirjallisuus laboratoriona, jossa pääsee testaamaan uusia ajatuksia, sellaisia jotka eivät ole vielä valmiiksi ajateltuja ja joiden seurauksia ei pysty näkemään. Kirjallisuus, ei moraalisena projektina, vaan kirjailijan ja lukijan vapaana vyöhykkeenä.

Vapaalla vyöhykkeellä ei tarvitse olla kaiken aikaa varuillaan ajatuksistaan. Vapaalla vyöhykkeellä saa vaihtaa mielipidettä, jos tarjolla on uutta tietoa tai kokemusta. Vapaalla vyöhykkeellä on valmis kuuntelemaan myös vastaväitteitä ja tarvittaessa perääntymään.

Juuri näin Mazzarella toimii: seuraa aikaansa ja tekee tarkkoja havaintoja ja nopeita päätelmiä mutta on samalla valmis kritisoimaan aiempia ajatuksiaan ja myöntämään tietämättömyytensä ja virheensä. Ottamaan lukijansa yhdenveroisena kommunikaatiokumppanina.


AURINKOKISSAN VUODESSA Mazzarella jatkaa hänelle ominaista esseististä pohdiskelua seitsemänkymmenvuotispäivänsä lähestyessä. Nimensä kirja on saanut San Franciscosta ostetusta, aurinkokennolla toimivasta muovikissasta, jonka tassun liikkeet hidastuvat ja nopeutuvat valon määrän vaihdellessa.

Se, että Mazzarella kirjoittaa helppolukuista tekstiä, ei tarkoita, että hänen tyylinsä olisi väritöntä ja aiheensa vähäpätöisiä. Tyyli on kirkasta ja havainnollista, ja aiheet vaihtuvat suurista pieniin ja päinvastoin yhtä pakottomasti kuin kirjoittajan ajatukset liukuvat asiasta toiseen. Mutta niin assosiatiivista kuin Mazzarellan kirjoittaminen onkin, eteneminen käy täydellisen luontevasti.

Olen ennenkin kiitellyt Mazzarellan kykyä ottaa lukija keskustelukumppanikseen, ikään kuin kahvilaseurakseen tai kävelykaverikseen. Tuntuu mukavalta lukea tekstiä, jonka kanssa voi jutella: kyllä, minäkin olen ajatellut tuota asiaa... enpä ole hoksannut aikaisemmin... tuosta olen kyllä vähän eri mieltä... tästä olet puhunut aiemminkin... kummallinen ajatus, mutta että asian voi nähdä noinkin... olen täsmälleen samaa mieltä... kiinnostavia tutkimustuloksia, mutta kuinkahan nuo tilastot on tehty... no, tuo minusta pätee vain hyväosaisiin...

Kun kirjailijan nykyinen avioliitto on vielä kohtuullisen uusi, paljon tietysti puhutaan iäkkäiden ihmisten rakkaudesta ja kumppanuudesta. Mazzarellalla on käsitystensä tueksi esimerkkejä ja tilastoja. Mm. luottamusta pohditaan kirjassa kiinnostavasti uusista näkökulmista, ja innostuin myös minulle aiemmin täysin tuntemattomasta tunnetyö-ajatuksesta. Valintojemme vapaudesta siitäkin Mazzarella löytää kummasti tuoretta mietittävää.


TÄMÄNTYYPPISEEN ESSEISTIIKKAAN kuuluu omakohtaisuus, ja Mazzarella on aina uskaltanut kertoa ihailtavan avoimesti vaikeistakin tunteistaan ja kokemuksistaan. Aurinkokissan vuodessa "L:n ja minun" hyvän elämän esilläpito alkaa kuitenkin paikoittain yksipuolistaa "keskustelua", ja välillä kaipasin mukaan enemmän entisenlaista kaunokirjallista esimerkkiaineistoa.

Esimerkkejä - kiinnostavia esimerkkejä -  on kuitenkin runsaasti. Ne ovat nyt tietokirjallisuudesta ja lehdistä, joita Mazzarella tunnustaa nykyisin lukevansa enemmän kuin kaunokirjallisuutta. Nykyaika medioineen, markkinavoimineen ja globalisaatioineen panee kirjoittajan katsomaan taaksepäin ja miettimään elämää ennen ja nyt.

Mazzarella kieltäytyy allekirjoittamasta väitettä, että ennen oli kaikki paremmin, mutta hän varoittaa siitä, että hyvin toimivat asiat päästetään huonontumaan. Todisteitakin löytyy. Mietitäänpä hetki vaikka omatoimisuuden ja yksinäisyyden rajoja tai burnout- ja boreout-ilmiöiden syntymekanismeja.

"Oikeasta vanhuudesta" keskustelisin Mazzarellan kanssa mieluusti lisää seuraavalla tapaamisellamme. Siitä Mazzarella minut vakuutti viimeistään nyt, että "vår basta tid är nu", vaikka meidän sukupolvemme onkin kasvatettu säästämään kakusta parhain pala viimeiseksi. Tässä iässä on tyhmää nuukailla.


PS. Merete Mazzarellan edellisestä teoksesta Sielun pimeä puoli - Mary Shelley ja Frankenstein kirjoitin blogissani 3. maaliskuuta 2015. Teos oli ehdolla Runeberg-palkinnolle.










maanantai 23. marraskuuta 2015

23. marraskuuta 2015


Kari Aronpuro, leikittelevä runoilija 


Aronpuron trilogia on seikkailijan aarreaitta



David Markson: Lukijan luomislukko. Suom. Kari Aronpuro ja Silja-Maaria Aronpuro. ntamo 2015. 202 s.
Kari Aronpuro: Kääntäjän floppi. ntamo 2015. 200 s.
Kari Aronpuro: Aperitiff - avoin kaupunki. Kolmas laajennettu painos. ntamo 2015.


Kari Aronpuron kollaasiromaanin Aperitiff - avoin kaupunki ilmestymisestä on viisikymmentä vuotta. "Mielenkiintoisen kokeilun" vastaanotto vaihteli aikanaan kehuista kauhisteluun. Päivälehtikritiikki kiitti, mutta mm. Kemin kirjastoon, Aronpuron myöhempään työpaikkaan, "humpuukia" ei suostuttu hankkimaan.Nyt tuota kokeilua on juhlistettu uudella kolmannella painoksella ja Jyväskylän yliopistossa äskettäin järjestetyllä juhlaseminaarilla.

Kun Aperitiffista 1970-luvun lopulla otettiin toinen painos, kirjailija lisäsi siihen lehtikritiikkejä, Kemin kirjasodan dokumentteja ja päiväkirjamerkintöjään. Näin teokseen avautui kiinnostavia uusia ja hupaisiakin näkökulmia. Kolmanteen painokseen lisätyt sivut ovat uusi mukava tiedollinen lisä.

Aperitiffin uuslukua suosittelee mielellään. Romaani vaikuttaa edelleen läjityyppinsä onnistuneelta edustajalta eikä tunnu lainkaan vaikeasti lähestyttävältä. Lisäksi se tarjoaa hyvän vertailukohteen Aronpuron kirjailijantyössä ja kollaasiromaanissa yleisemminkin tapahtuneisiin muutoksiin.



ARONPURO puhuu Aperitiffin jälkisanoissa trilogiasta. Siihen kuuluvat viisikymppisen Aperitiffin lisäksi isä Karin ja tytär Silja-Maaria Aronpuron suomentama yhdysvaltalaisen David Marksonin kokeellinen romaani Lukijan luomislukko (Reader´s Block) ja Aronpuron tämänsyksyinen, Marksonin romaanin pastissiksi kirjoitettu Kääntäjän floppi.

Aperitiffin jälkeen kannattaa seuraavaksi tarttua Marksoniin.

Parisenkymmentä vuotta sitten ilmestynyt Reader's Block, ensimmäinen David Marksonin (1927-2010) neljän romaanin sarjasta, ei ole lukijalle mikään helppo sulateltava, ja kääntäjät kuvaavat sitä vaativaksi myös suomentajalle. Kun sirpaleista rakentuvassa romaanissa ei saa tukea kontekstista, kääntämisestä tulee paljolti yksittäisten fragmenttien tunnistusta, kääntäjien sanoin raakaa tiedonhakua. Hiukan helpotusta on heidän mukaansa tarjonnut se, että osan teksteistä on aiheellisesti voinut jättää lähtökielelle.

Hidas eteneminen, lukeminen ja kääntäminen, on ja on ollut kuitenkin vaivansa väärtti.

Lukijan luomislukko on emotionaalisesti ja älyllisesti palkitsevaa luettavaa. Se on tyhjentymätöntä löytöretkeilyä ja piiloleikkiä, etsimistä, eksymistä, yllättäviä kohtaamisia, tunnistuksia ja keksimisen iloa.

Markson kyseenalaistaa rajusti perinteisen romaanimuodon. Jonkinlaisen käsityksen kirjallisuus- ja taideanekdooteista ja -lainauksista koostuvasta romaanista saa, kun tietää sen synnystä. Kääntäjät kertovat Marksonin rakentaneen romaaninsa keräämällä ja järjestämällä erilaisia fragmentteja luettelokorteille kenkälaatikkokansiin. Lopputulos näyttää esimerkiksi tältä:

Grayn elegiassa on 128 säettä. Garyltä meni seitsemän vuotta sen kirjoittamiseen.

Giacometti sanoi kerran, että jos hänen olisi pakko valita, hän pelastaisi kissan palavasta talosta ennemmin kuin rembrandtin.

Vanhenen. Olen ollut sairaaloissa. Haluanko kirjoittaa tietyistä asioista?

On myönnettävä, että Lukija on käytännössä "minä" tuollaisissa kohdissa. Oletettavasti hän ei kuitenkaan ole "minä" useammissa muissa kohdissa.

Kerran riidellessään juovuspäissään vaimonsa kanssa Paul Verlaine heitti heidän kolmekuisen poikansa seinään.

Peukaloituja sivuja: luettu ja luettu. Kuka on mennyt tästä ennen minua?

Tuomas Akvinolainen oli antisemiitti.


ROMAANIN RAKENNE vaikuttaa aluksi mielivaltaiselta mutta joustaa kyllä monessa asiassa perinteisen romaanin suuntaan.

On kyse luomistapahtumasta, jossa joku Minä/Lukija suunnittelee kirjoittavansa Päähenkilön/itsensä elämästä. Samalla kun hän miettii erilaisia vaihtoehtoja, fragmentit alkavat kertoa jotain hänestä itsestään. Minä, Lukija, Päähenkilö ja ilmeisesti myös Markson tuntuvat olevan yksi ja sama hahmo, jonka luonteesta,  elämästä ja ympäristöstä raottuu vähitellen yhtä ja toista merkille pantavaa.

Rakenne on tarkoin harkittu. Toisto ja yksittäisten motiivien vähittäinen kehittely erottuvat rakenteluratkaisuista selvimmin. Tematiikka sitoo osat kokonaisuudeksi. Yksinäisyyden, vanhenemisen, kuoleman ja kirjoittamisen teemat nousevat esiin jo alkulehdillä. Loppua kohden romaaniin tulee myös traditionaalista jännitettä: miten tässä oikein käy?


KARI ARONPURON Kääntäjän floppi on Lukijan luomislukon kaltainen elämys. Se on luettavissa, kuten trilogian osat yleensä, myös itsenäisenä, mutta pastissina sen lukumahdollisuudet avartuvat tietysti entisestään.

Kääntäjän floppi on kansikuviaan myöten (Banks L. Stepburn!) aronpurolaista käsityötaidetta. Erilaisia lähdetekstejä kopioiva, muokkaava ja järjestelevä runoilija on löytänyt Marksonista ilmiselvän sielunveljen ja osoittaa hänelle arvostustaan rakentamalla materiaalistaan samankaltaisen henkilökohtaisen mosaiikkinsa.

Kääntäjän flopin takakannessa lainataan Bahtinia: Jokainen teksti rakentuu sitaattien mosaiikkina, jokainen teksti on imenyt itseensä toisia tekstejä ja jokainen teksti on muunnos toisista teksteistä. - Pastississa tuo muuntuminen muuttuu tietyiltä osin tietoiseksi ja näkyväksi. Satunnainen otos Aronpurolta puhuu puolestaan:


Erehdykset ovat iloisia, totuus on helvetillinen.
Camus.

Hakkuuaukio.

Hän on nyt seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen vanhus.

Yrjö Jylhän isä oli tiilitehtailija.

Päähenkilö on nyt puolitiessä, tunnelissa Schelden ali. Hän on tullut Antwerpeniin käydäkseen runoilija Paul van Ostaijenin haudalla.

Kohtaavatko miljoonien pakolaisvirrat matkailualan miljardi-investoinnit?

Pelle Svanslös till Maja Gräddnos: "Varför ej!"


Yhtymäkohtien ja erojen etsiminen ja löytäminen on oleellinen osa lukunautintoa. Missä ja miten Aronpuro lähtee omille teilleen? Millaisin seurauksin? Millaisen kuvan itsestään antaa hänen romaaninsa keskushahmo Minä/Lukija/Päähenkilö/Kääntäjä/kertoja? Mitä yhtäläisyyksiä on teemoissa ja niiden käsittelytavoissa? Äänilajien vaihtelu. Vakavuus, groteskius, nauru? Onko lopputulemassa eroja?

Silti nautin vähintään yhtä paljon romaanin maailman, keskushahmon ja hänen katsomustensa kanssa askaroinnista sellaisenaan, ilman Markson-kehystä. Marksonin jälkeen flopin materiaali on usein ihastuttavan kotoista ja tunnistamattomanakin tutun aronpurolaista, ja mikä parasta esikuvansa raskasmielisyyden floppi taittaa tavan takaa leikillä ja huumorilla.

Floppaaja ylittää riman reilusti, eikä Kääntäjälläkään ole mitään hätää. Kiitos ja onnittelut kaikille osallisille!

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

15. marraskuuta 2015


Naisia kahden kuoleman välissä


Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Teos 2015. 440 s.


Ei ollut yllätys, että Laura Lindstedtin toinen romaani Oneiron nimettiin vuoden Finlandia- palkintoehdokkaaksi, siinä määrin sitä on hehkutettu useassakin lehdessä. Lindstedtin esikoinen Sakset (2007) oli sekin aikanaan ehdokaslistalla, mutta Oneironin herättämä innostus on ihan toista luokkaa.

Mistä tässä toisaalta taiturilliseksi ylistetyssä ja toisaalta vaikeaksi mainitussa romaanissa oikein on kyse?


ONEIRONISTA käytettiin jossain lehtikritiikissä mielestäni romaania hyvin kuvavaa sanaa ajatusrakennelma. Kirjailija on valinnut henkilöikseen seitsemän naista eri puolilta maailmaa. He ovat eri-ikäisiä ja elämänkokemukseltaan, kieleltään ja kulttuuriltaan erilaisia. Yhteistä heille on, että he kaikki ovat kuolleet ja kohtaavat toisensa jonkinlaisessa kuolemanjälkeisessä hetkellisessä välitilassa ennen lopullista haihtumistaan. Idea on mainio.

Moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, marseillelainen hienostorouva Nina, hollantilainen syöpäpotilas Wlbgis, senegalilainen kaunotar Maimuna, itävältalainen teini Ulrike, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa ja newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith joutuvat kuoltuaan laboratorion kaltaiseen kliiniseen tilaan, jossa kirjailija tarkkailee heidän käyttäytymistään kuin tutkija ikään.

Fantasian ystävät viehättynevät tyhjään valkeuteen joutuneen joukon visuaalisesti vaikuttavasta hiipumisen kuvauksesta. Rationalisteille taas on tarjolla satunnaisen naisyhteisön reaktioiden ja kommunikoinnin tarkkuutta vaativaa seurantaa. (Ei ole yllätys, että kirjailijalla on kommunikoinnin ongelmista tekeillä myös väitöskirja.)

Mutta tutkimusmaisessa asetelmassa on myös vaaransa. Olen aina hiukan varuillani, kun kirjailijat ilmoittavat tutkivansa romaanissaan sitä tai tätä. Ettei vain kävisi niin, että tutkimusasetelman rakentelu ja tutkiminen syrjäyttävät elämän ja eläytymisen.

Lindstedt välttää tuon sudenkuopan mielenkiintoisilla henkilöhahmoillaan ja heidän kohtaloillaan. Tosiasiassa romaanissa tuonpuoleinen jää sivumäärältään huomattavasti vähemmälle kuin tämänpuoleinen.


ONEIRON on feministinen romaani. Kaikki seitsemän naista ovat tavalla tai toisella miehisen maailman uhreja. Mutta heistä löytyy myös sen pelisääntöjen vastustusta ja nyt, välitilassa, loppujen lopuksi ihailtavaa keskinäistä solidaarisuutta. Hyvä kuolema kaikille, siskot!

Ruumiillisuus nousee jo romaanin aiheen vuoksi esiin jatkuvasti, mutta erityistarkkailussa naisen ruumis on performanssitaiteilija Shlomithin yhteydessä.

Yhteisön ja koko romaaninkin johtohahmoksi erottuva Shlomith on anorektikko, jolle itsensä kuihduttaminen on kannanotto juutalaisuuteen ja sen sääntöviidakkoon. Shlomithin luento juutalaisuuden ja anoreksian suhteesta on hyvä esimerkki Lindstedtin viljelemistä perinteisen romaanikerronnan poikkeamista, piristävistä, vaikkakin nykyään jo varsin tavallisista "erikoisuuksista".

Kokeilevuutta pelkääville kannattaa kertoa, että Lindstedt huolehtii kyllä myös jännitteestä, vaikka romaanissa ei sinänsä paljon tapahdukaan. Jos alku tuntuu hankalalta, loppu vie väkisin mukanaan. On pakko tietää, miten itse kukin on nykyiseen olotilaansa joutunut.


HENKILÖASETELMA tuo Oneironiin kiinnostavaa värikkyyttä. Lindstedt luo henkilöistään taitavasti sekä poikkeustapauksia, jonkinasteisia friikkejä, että  hyvinkin tavallisia naisia. Heistä jokainen kävisi oman romaaninsa päähenkilöksi.

Nyt heillä on kuitenkin vain yhteisön yhden jäsenen rooli, ja henkilökuvat jäävät sen vuoksi tarkoituksellisen aukkoisiksi. Samasta syystä monia naisten kohtaloihin linkittyviä yhteiskunnallisia ilmiöitä voidaan pelkästään sivuta.

Kuva: Heini Lehväslaiho
Näinkin Oneironissa on niin hurja määrä monenlaista tietoa ja sulateltavaa, että ymmärrän hyvin kommentit romaanin vaikeudesta. Mutta täytyykö romaanista nauttiakseen ymmärtää kaikki ja heti? Eikö meiltä jää jokaisesta kirjasta aina paljon ymmärtämättä tai myöhemmin ymmärrettäväksi?

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

4. marraskuuta 2015



Taiteilijaelämää - Alvar ja Ragni Cawén 


Ajatuksia ja huomioita Riitta Konttisen Elämänvirrassa-teoksen tiimoilta





Riitta Konttinen: Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cawén. Graafinen suunnittelu Heikki Kalliomaa. Siltala 2015. 311 s.


Tampereen taidemuseossa avattiin syyskuussa näyttely Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cawén. Näyttelyn on kuratoinut professori emerita Riitta Konttinen. Konttiselta julkistettiin samalla uusi kirja, jolla on näyttelyn kanssa yhteinen nimi.

Sekä kirja että näyttely esittelevät laajasti taiteilijapariskunnan töitä ja elämää. Myös näyttelyssä on esillä Cawénien elämään liittynyttä esineistöä ja heille läheisten taiteilijaystävien tuotantoa, mutta perusteellisimmin avioparin vaiheista saa tietoa Konttisen monipuolisesta ja runsaasti kuvitetusta uudesta teoksesta.


ALVAR CAWÉNin (1886-1935) taiteeseen sain itse ensi kosketuksen lapsuuskodissani Jämsänkoskella, kun äitini oli, minulle tuntemattomasta syystä, hankkinut kotiimme kaksi pientä painokuvaa. Toinen oli Cawénin maalaus Eeva-Stiina (1925) ja toinen Tyko Sallisen yhtä tunnettu Pyykkärit (1911).

Cawénin ja Sallisen taiteilijaystävyys ja Marraskuun ryhmään kuuluminen tuskin olivat äitini tiedossa. Todennäköisesti hankinta perustui maalausten kansanomaisuuteen ja siitä johtuvaan samastumisen mahdollisuuteen. Cawénin kohdalla syy saattoi hyvin olla myös hänen korpilahtelaisuutensa.

Korpilahden Mutasesta kotoisin oleva papinpoika tuntui melkein naapurilta, ja taiteilijan nimi oli pienellä teollisuuspaikkakunnalla kaikille tuttu viimestään siinä vaiheessa, kun Jämsänkosken 1935 valmistunut kirkko sai seuraavana vuonna alttaritaulukseen Cawénin Kulkijoita kirkkotiellä -maalauksen. Työ jäi Cawénin kuollessa kesken, mutta Rudolf Walldén, teoksen tilaaja, innosti Ragni Cawénin maalaamaan alttaritaulun valmiiksi aviomiehen tekemän luonnoksen pohjalta.

Työn loppuun saattaminen oli tärkeä asia paitsi tilaajan myös lesken kannalta. Konttinen kertoo, että miehensä kuolemasta lamaantunut Ragni sai työstä energiaa ja sysäyksen ruveta käymään läpi Alvar Cawénin jäämistöä sekä lisäksi halun ryhtyä itsekin jälleen maalaamaan.

Jämsänkosken kirkon alttaritaulu ei ollut mikään tavanomainen alttarimaalaus. Konttinen kirjoittaa: Henkilöt poikkesivat täysin kirkollisesta perinteestä: joukko ajalle ominaisiin asuihin pukeutuneita lapsia ja aikuisia on kääntynyt kohti taivaallista valoa. Katsojaan selin olevien tavallisten ihmisten lisäksi myös taustalla oleva järvimaisema houkuttelee kirkon penkissä istuvan liittämään itsensäkin kulkijoihin, eli jälleen Cawén liikkuu kansan parissa.

Konttisen mukaan alttarimaalauksen epäsovinnaisuus aiheutti myös kielteisiä reaktioita. Mutta sellaisia näytelmiä sen tiimoilta tuskin esitettiin, kuin Hannu Väisänen kuvaa omista alttarimaalauskokemuksistaan romaanissaan Taivaanvartijat (2013).


ALTTARITAULUJEN maalaamisintoon vaikuttivat Alvar Cawénilla hänen kotitaustansa ja todennäköisesti myös taloudelliset tekijät. Toisaalta Cawén kiinnostui julkisiin tiloihin maalattavista suuristä töistä vähitellen muutenkin. Konttinen kirjoittaa Cawénille olleen tärkeää, että taidetta oli kaikkien ihmisten koettavissa, mutta aihe ja kertova sisältö eivät kuitenkaan saaneet Alvarin mielestä sivuuttaa puhtaasti maalauksellista puolta. Maalauksellisuus kävi siis aina aiheen edellä.

Konttisen kirjasta käyvät kiinnostavasti ilmi Alvar Cawénin taiteilijantien eri vaiheet ja etapit: Helsinki, Pariisi, Bretagne, Italia, ystävät ja auttajat, opinnot ja hauskanpito, perhe ja maalaaminen, näyttelyt ja tehtävät.

Alun perusteellisten sukuselvitysten jälkeen huomiota kiinnittää 11-vuotiaan Alvarin lähettäminen koulutielle Hämeenlinnaan. Siitä huolimatta, että Alvar oli kaupungissa sukulaistensa hoivissa, hänen sopeutumattomuutensa ja koti-ikävänsä on niin riipaisevaa luettavaa, etten lainkaan ihmettelisi, vaikka juuri nuo vuodet olisivatkin vaikuttaneet ratkaisevasti hänen mielenlaatuunsa. Jopa keskeltä iloista Pariisi-elämää kotiin Korpilahdelle saapuu tämän tästä ikävöiviä kirjeitä.

Toisaalta hämmästyttävän koti-ikäväinen on impulsiiviseksi ja eläväiseksi kuvattu nuori Ragnikin joutuessaan eroon lähipiiristään. Erityisen läheisiä taiteilijapuolisoille ovat olleet heidän äitinsä. Ragnin äidin varhainen leskeys vaikutti voimakkaasti äidin ja tytärten suhteen kiinteyteen. Alvarille äiti-suhteessa merkittävä tekijä on ollut äidin musikaalisuus.

Kun muusikon ura oli yksi Cawénin tulevaisuuden vaihtoehdoista ja soittaminen kuului hänen elämäänsä loppuun asti, olisi ollut mielenkiintoista saada enemmänkin tietoja hänen musiikillisista mieltymyksistään. Cawénin maalausten musiikillisuuteen viitataan kirjassa monesti, mutta ilman sen kummempia tarkennuksia. Musiikilliset aiheet toki näkyvät maalauksista selityksittäkin.

Muutoinkin kaipasin maalausten oheen edes jonkinlaista lyhyttä analyysiä asiantuntemattomuuttani paikkaamaan. Konttinen tarjoaa kyllä eri näyttelyistä kirjoitettuja kritiikkikatkelmia, mutta aikansa tyyliin kirjoitettuina ja ylisanoineen ne vaikuttavat helposti sanahelinältä: Alvar Cavén vie meidät sunnuntailakeaan, uneksivaan taiteen pyhättöön. Elämän suuri soitto kajahtelee siellä pyhänä ja hartaana, mitä herkimmin ja puhtaimmin vaistottuna.


RAGNI CAWÉN (1891-1981) saa Konttisen kirjassa jonkin verran miestään vähemmän tilaa. Asiaan vaikuttaa se, että hänen aktiivisin maalaamisvaiheensa alkoi vasta Alvar Cawénin kuoleman jälkeen. Näyttää kuitenkin siltä, että vaimo oli tyytyväinen vallinneeseen tilanteeseen. Hänen omistaan ja tuon ajan asenteista kertoo paljon 1950-luvun alussa tehty radiohaastattelu:

Ei ei, varmasti ei, minä en maalannut ollenkaan siihen aikaan - ei maalaamisesta voi tinkiä, ja kun on mies ja koti ja lapsi ja tahtoo omistautua heille, niin ei voi samalla maalata. Ei, minun mielestäni perheessä ei voi olla kahta maalaria samanaikaisesti, puhumattakaan että maalaisi samassa huoneessa.

Naistaiteilijoihin kohdistuneista ennakkoluuloista ja asenteista ennenkin kirjoittanut Konttinen raottelee kirjassaan tuon tuosta nyttemmin käsittämättömiä ja huvittaviakin esimerkkejä nais- ja miesopiskelijoiden ja -taiteiljoiden eriarvoisesta kohtelusta muutoin hyvin sallivaksi mielletyssä taidemaailmassa. Mutta kyllä kirja tarjoaa meheviä kohtauksia myös miesten keskinäisestä kärhämöinnistä.

Vanha ja nuori polvi ovat aina ja kaikilla aloilla ottaneet yhteen. Ei siis ihme, että esimerkiksi Tyko Sallinen ja Akseli Gallen-Kallela, "hampuusi" ja "paskahousu", käyttivät varsin voimaperäistä kieltä toisistaan ja toistensa eriävistä mielipiteistä.

Cawénien ystäväpiiristä erottuu selvimmin puolisot toisiinsa tutustuttanut pariskunta Signe ja Faffan (Viktor) Jansson, Tove Janssonin vanhemmat. Alvar ja Faffan olivat asuneet, työskennelleet ja lystäilleet yhdessä jo Pariisissa, joten yhteydenpito oli Suomessakin jopa yhteenottoja myöten luontevaa. Riidat kaiketi saivat yleensä alkunsa kiihkeän ja poliittisesti jyrkän Faffan aloitteesta. Hänen  voimakastahtoisuudestaan on myös Tove kertonut eri yhteyksissä.


KONTTISEN teoksen loppupuolen keskushenkilö on Ragni, joka maalarinuransa ohessa ei koskaan lakannut vaalimasta aviomiehensä muistoa ja huolehtimasta hänen töittensä näkyvyydestä.

Konttinen kertoo Ragnin pitäneen miehensä taidetta omaansa tärkeämpänä ja katsojalle monin verroin palkitsevampana. Sitä, miltä jatkuva sivurooli Alvar Cawénin vaimona on todellisuudessa tuntunut itsenäisestä ja omaan persoonalliseen ilmaisuun pyrkivästä taiteilijasta, on kuitenkin mahdoton sanoa.

Valokuvat ikääntyvästä Ragnista kertovat toimeliaasta, elämäniloisesta ihmisestä, ja Konttisen teksti vahvistaa tuota käsitystä. Alvar Cawénin totisten omakuvien ja useimmiten vakavailmeisten valokuvienkin rinnalla Ragnin aurinkoiset kasvot panevat ajattelemaan, että avioliitossa on ollut myös myrskyiset hetkensä.

Ragni tunnustaakin: Meidän piti hioutua toisiamme vastaan. Se vei aikaa. Luonnollisesti meillä oli yhteentörmäyksiä, mutta suhteemme oli vakaalla pohjalla, se perustui luottamukseen, kunnioitukseen ja rakkauteen. Me tiesimme että se kestää.:

Ja se kesti ja tuotti taidetta, joka puhuttelee vielä sadankin vuoden takaa.


Kuva kirjasta: Ragni ja Alvar häämätkalla Italiassa