torstai 31. tammikuuta 2019

31. tammikuuta 2019


Ihmisiä aatteensa raunioilla 


Uusin Aleksijevitš-suomennos pakottaa ajattelemaan, millaista on olla nykyvenäläinen 



Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia.  Suom. Vappu Orlov. Tammi 2018. 697 s.



Vuonna 2015 Nobelilla palkitun valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin  viime vuonna suomennettu romaani Neuvostoihmisen loppu  julkaistiin  venäjäksi 2013.  Sitä ennen Aleksijevitšilta  olivat jo ilmestyneet samanlaisella haastattelutekniikalla kirjoitetut romaanit Sodalla ei ole naisen kasvoja (1985; suom. 1988 ja uusi, laajennettu laitos 2017; Kirjareppu 11.6.2017) ja Tšernobylista nousee rukous (1997; suom. 2000, laajennettu laitos 2015; Kirjareppu 4.4.2016). 

Tšernobyl-teos, ensimmäinen Aleksijevitšini,  oli niin järisyttävä kokemus, että sen jäljiltä tiesin lukevani kaiken Aleksijevitšilta suomennattavan tuotannon. Päätös pitää edelleen.


NEUVOSTOIHMISTÄ eli Homo Sovieticusta, kuten Alexandr Zinovjev hänet nimesi samannimisessä satiirisessa teoksessaan (1986), on eritellyt kiinnostavasti myös Masha Gessen, Yhdysvaltoihin emigroitunut journalisti, jonka tietokirja Venäjä vailla tulevaisuutta - Yksinvaltiuden paluu ilmestyi sekin suomeksi viime vuonna. Gessen ja Aleksijevitš ovat molemmat vakuuttuneita siitä, että vuosikymmenien totalitarismi jätti venäläisiin jäljet, jotka eivät hevin häviä.

Minä olen neuvostoihminen, ja minun äitini on neuvostoihminen. Me rakensimme sosialismia ja kommunismia. Lapsille opetettiin: kaupankäynti on häpeä eikä raha tuo onnea. Ole rehellinen ja anna elämäsi synnyinmaalle - se on kalleinta mitä meillä on. Koko elämäni olin ylpeä siitä, että olin neuvostoihminen, mutta nyt se on ikään kuin häpeä, ikään kuin olisit jotenkin ala-arvoinen ihminen.

Näin tilittää yksi Svetlana Aleksijevitšin haastateltavista ja kyselee onnettomana ja hämmentyneenä, mitä hänen maalleen ja kansalleen on tehty.

Haastateltavina on eri-ikäisiä miehiä ja naisia, naisia kuitenkin enemmän. Välistä kirjailija haastattelee erikseen vanhempaa ja hänen aikuista lastaan, välistä hän kulkee toreilla tekemässä lyhyitä pikahaastatteluja tai istuu iltaa isommassa joukossa ja antaa ihmisten purkaa tuntojaan keskustellen ja väitellen. Elämästään ennen ja jälkeen perestroikan ja glasnostin tekevät selkoa niin moskovalaiset kuin sen ulkopuolella elävät aina rajaseutujen asukkaita myöten.

Aleksijevitšilla on taito tallentaa ja stilisoida haastatteluista aidon ja rehellisen tuntuisia, järkyttäviä ja samalla myös rosoisen runollisia. Ympäristöjä ei kuvata, mutta kaikessa karuudessaan ja köyhyydessään nekin hahmottuvat haastateltavien puheista. Kauneutta ympäröivään ankeuteen tarjoavat muistot nuoruudesta, rakastumisista ja kesäisestä luonnosta väreineen ja tuoksuineen.


ALEKSIJEVITŠIA luettuaan ei enää ihmettele, miksi venäläiset haikailevat menneen perään. Haastattelut osoittavat, että neuvostoajan kokeneet ja omaisiaan diktatuurin mielivallassa menettäneet tunnustavat kyllä vanhan järjestelmän karmeudet, mutta kun nopeasti kadonneen toiveikkaan välikauden jälkeen sinnitellään entistäkin puutteellisemmissa oloissa, vanha komento alkaa vaikuttaa väistämättä oikeammalta ja oikeudenmukaisemmalta.

Kapitalismin kurimukseen syösty neuvostoihminen tuntee tulleensa pahasti petetyksi. Haastateltava toisensa perään kertoo, kuinka innostuneesti ensin Gorbatšovin ja sitten Jeltsinin demokratia- ja uudistuslupaukset otettiin vastaan - olin valmis tarttumaan vaikka rynnäkkökivääriin ja ampumaan kommunisteja - , mutta kuinka sitten kävikään.

Se oli katastrofi... Kysymys kuuluu: Mitä me halusimme? Pehmeää sosialismia... ihmiskasvoista... Mitä meillä on? Kaduilla vallitsee kova kapitalismi. Ammunta. Erottelu. Roistot kipusivat huipulle... trokarit ja rahanvaihtajat kaappasivat vallan...

Kun neuvostoihmisen vanha arvomaailma osoitettiin valheelliseksi, vääräksi ja tuomittavaksi ja tilalle tyrkytettiin uutta itsekeskeistä ja materialistista elämäntapaa, ristiriita oli musertava. Tuntuu oikeastaan luonnolliselta, että haastatteluissa puhutaan paljon psyyken ongelmista ja itsemurhista. Ihmiset ovat menettäneet historiansa... jääneet ilman uskoa... Mitä heiltä sitten kysyykin, silmissä on tyhjyys.



NOSTALGIA tuo edes jonkinlaista lohdutusta. Neuvostoihmiselle toisen maailmansodan voittaja on Neuvostoliitto ja suurin kansanjuhla on voitonpäivä. Neuvostoihminen on kasvatettu isänmaan sankariksi, ja häneen on jo lapsena juurrutettu ajatus itsensä uhraamisesta maansa hyväksi. Venäläinen haluaa elää jotakin varten. Hän haluaa olla osallisena suuressa asiassa.

Haastatteluissa toistuu ihmetys nykytilanteeseen joutumisesta, imperiumin kutistumisesta, mehän sentään voitimme sodan? Suurvallan hajoamisen myötä on kadonnut myös yhteisöllisyys, me-henki, salaiset keittiökokoontumiset kiinnostavine keskusteluineen. Koko maa eli keittiöissä... Istumme jonkun luona, juomme viiniä, kuuntelemme lauluja, juttelemme runoista.

Tämän tästä nousee esiin aiemmin itsestään selvänä pidetty kirjojen, kirjailijoiden ja kirjallisuuden arvostus. Sen paikan ovat nyt haastateltavien mielestä ottaneet markkinatalous ja arvoton länsimainen viihdeteollisuus. Olimme lukeneet vaunullisen romaaneja, mutta elämä ajoi potkuilla ja korvapuusteilla toiseen suuntaa. Lopettakaa turhanpäiväiset illanistujaiset ja älylliset keskustelut! Rahantekoon keinolla millä hyvänsä!


MITÄ PITEMMÄLLE Aleksijevitšin romaania lukee, sitä vakaammin alkaa uskoa erään haastateltavan analyysiä venäläisestä ihmisestä, kun hän sanoo: Venäläinen ei ole rationaalinen, ei kaupallinen, hän voi lahjoittaa pois viimeisen paitansa, mutta toisinaan myös varastaa. Hän on vaistonvarainen ja ennemmin tarkkailija kuin toimija, pystyy tyytymään vähään.

Niukkuudesta ja suoranaisesta hädästä kärsivät romaanissa kaikki koulutuksesta riippumatta. Naiset kuitenkin vaikuttavat olevan miehiä sitkeämpiä. He raahaavat harteillaan kotia, lapsia ja vanhoja sukulaisiaan. Ja miehiä. Ja koko maata. Katkerinakin naiset sinnittelevät ja muistelevat haaveellisina nuoruutensa rakkauksia.

Toki miehetkin muistelevat elämäänsä joskus osunutta onnea, kauniita - aina kauniita! - naisia ja rakkautta, mutta tarinoissa toistuvat toistumistaan särkyneet avioliitot, miesten väkivaltaisuus ja tolkuton juopottelu. Muuan haastateltavista toteaa, että venäläisellä naisella ei ole koskaan ollut normaalia miestä. Kaikki he ovat joko sodassa tai vankilassa vammautuneita väärinymmärrettyjä sankareita tai kärsimyksiinsä uponneita uhreja.

Välistä romaania lukiessa käy mielessä, eikö vähempikin määrä haastateltavia olisi riittänyt. Ei olisi.

Aleksijevitšin romaanit ovat moniäänisiä kuoroteoksia. Romaanihenkilöiden suuresta joukosta löytyy pyhimyksiä ja roistoja, uhreja ja pyöveleitä, hulluja ja hupakkoja, mutta pääteemaa kuljettavat ihan tavalliset ihmiset huolineen ja murheineen. Aineistonsa runsaudella Aleksijevitš huolehtii siitä, että kuorossa kaikki ääniryhmät kuuluvat väkevinä, kirkkaasti ja tasapainoisesti ja romaanin kokonaisvaikutelma on ehyt, vakuuttava ja vaikuttava.

Ja silti tämän tästä katse pysähtyy ja korva tarkentuu johonkuhun yksittäiseen "kuorolaiseen" ja mielen valtaa syvä myötätunto: Ennen minä ymmärsin meidän elämäämme...sitä miten me elämme...Mutta nyt en ymmärrä...en ymmärrä.

Svetlana Aleksijevitš. Kuva: Margarita Kabakova

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

20. tammikuuta 2019


 

Mie-oon, mie-oon, mie-oon!


Johanna Laitilan esikoisromaani kertoo tornionjokivartisen Elsen kielellisestä ja seksuaalisesta heräämisestä väkevin kuvaryöpyin




Johanna Laitila: Lilium regale. Gummerus 2019. 350 s.



Ei ole ensimmäinen kerta, kun ihmettelen, miksi romaani alkaa niin mutkikkaasti, että kestää aikansa päästä jyvälle kirjan varsinaisesta juonesta ja vasta romaanin lopussa aloituksen mieli ratkeaa kokonaan.

Kehyskertomus kyllä paketoi tarinan mukavasti, kun lukija tavallaan pakotetaan - ajatuksissaan tai konkreetisti - palaamaan loppusivuilta uudelleen kirjan alkuun. Mutta avauksen hämäryys/salaperäisyys saattaa olla myös kirjaan tarttumisen este. Toivon sydämestäni, että Johanna Laitilan (s. 1986) vahva esikoisromaani Lilium regale  välttyy sellaiselta kohtalolta.


ROMAANI ALKAA  myyttisellä prologilla, ja sen ensimmäisessä luvussa ollaan Ruotsin Eskilstunassa vuonna 2018. Elisa-niminen nainen hoitaa vanhaa hiutuvaa äitiään, kun tämän luokse ilmestyy vieras Suomesta. Vasta romaanin toisessa luvussa alkaa hahmottua takakansitekstin lupaama tornionjokivartisen nuoren Elsen tarina, josta sitten kehkeytyykin verevä ja värikäs elämänkohtalo.

Arki on Liikajoen Kuuvanmäellä onnellista, kunnes Elsen lapsuus ja lämmin isäsuhde katkeavat julmasti sotaan. Sota tekee lopun luontoa ja tarinoita rakastavasta isästä, ja äidin mielenterveys romahtaa. Mummo ja Else lapsista vanhimpana hoitavat perheen taloutta parhaansa mukaan, mutta pian edessä on Lapin sota ja evakkomatka Ruotsiin.

Ruotsissa Else ystävystyy herr ja fru Rosendahlin tyttären Ingan kanssa, ja perheen häkellyttävän mittavassa kirjastossa ystävykset tutustuttavat toisiaan runouden, äidinkielensä ja ruumiinsa salaisuuksiin. Ennen pitkää Elsen on kuitenkin palattava kotiin Suomeen ja edessä ovat jälleen traagiset jäähyväiset, nyt rakkaalle "verisiskolle".

Tyttörakkaus saa Elsen elämässä huipennuksensa, kun hänelle tarjoutuu töitä apteekkarin talossa ja hän rakastuu apteekkarin kauniiseen Irina-vaimoon. Irinan kanssa Else vihdoin löytää omimman olemuksensa.
- - 
Tässä
Mie olen tässä
Else odotti, että häpeä nielisi hänet, mutta illalla sängyssä maatessaan Else tunsi, miten iho kihelmöi edelleen. Hän tunsi siinä paikkoja, joita ei ennen tiennyt hänessä olevan, kuin sen alla oleva pohjavesi olisi herännyt ja hänen epävireinen kehonsa olisi saanut äänen korjatun soittimen tavoin.
- - mie-oon, mie-oon, mie-oon.

Laitila kuvaa naisten intohimoista suhdetta yltiöpäisen romanttisesti, ja sen huuma ja kauneus korostuvat entisestään vertautuessaan Elsen Urho-enon väkivaltaan. Lähtökohdiltaan täysin erilaisten naisten suhde on kuitenkin alusta pitäen tuomittu katkeamaan, varsinkin kun vielä aika ja ympäristö sen kieltävät.


LILIUM REGALE, kuningaslilja, on uhkea puutarhakukka, mutta Laitilan romaanissa sen "hetteinen tuoksu" viestii myös menetyksistä ja surusta. Romaanissa tapahtuu paljon synkeitä asioita, ja monesti mieleeni nousivat tornionjokilaaksolaiset Timo K. Mukka ja Rosa Liksom.

Mielleyhtymiin vaikuttaa myös Elsen ja hänen lähipiirinsä murre. Rovaniemeläislähtöinen Johanna Laitila kertoo kirjassa puhuttavan hänen äitinsä murretta, ja kirjailija hyödyntääkin henkilökuvissaan "äidinkieltään" todella tehokkaasti. Murteellisella puhekielellä on lisäksi tehtävänsä romaanin tuhlailevan runsaan kuvakielen selkeänä vastapainona ja kohtuullistajana.

Elsen suhde kieleen ja kielenkäyttöön kulkee romaanissa sekä temaattisena että rakenteellisena elementtinä. Elselle kielellinen herääminen on yhtä voimakas kokemus kuin ruumiillinen.

Jo isä on johdattanut Elsen heidän yhteisillä luontoretkillään myyttien ja tarinoinnin maailmaan. Elsen ja isän yhdessä luoma tarusto risteili juurten ja sanojen rihmastona syvällä metsässä ja joen rannoilla,  - - ja isän tarinat olivat lihaa Elsen ympärillä ja virtasivat hänen suonissaan kuin veri.

Ruotsissa kieli alkaa elää Elselle uudella tavalla, kun hän ja Inga opettavat toisilleen äidinkieltään. Else oppii ruotsin sanoja moniaistimellisesti. Sanat eivät ole vain Ingan kosketuksia hänen ihollaan - huvvvud, läppar, annsikte, munnen, kyss -, ne tuntuvat myös suussa, maistuvat ja tuoksuvat. Fan on kuivaa, karkeaa vehnäjauhoa kitalaessa, ja kvinna tuoksuu kuin iho auringonpaisteen jälkeen.


MONIAISTIMELLISUUS ja erilaisten aistihavaintojen häikäilemätön yhdistely leimaavat Johanna Laitilan romaanin runsaskuvaista tyyliä yleensäkin. Edith Södergranin runous ja erityisesti hänen Tähdet-runonsa kulkevat mukana romaanin päähenkilön elämän eri vaiheissa useassa tehtävässä, ja runo tuntuu korreloivan myös Laitilan tyyliin.

Romaanin kuohuva kuvallisuus ja sen henkilöiden korostunut tunteellisuus, vaistonvaraisuus ja aistillisuus tuovat monesti mieleen myös Katri Valan 1920-luvun runouden. Assosiaatiooni saattaa toki vaikuttaa myös romaanin eksoottinen nimi. Nykyprosaisteista Laitila lähestyy tyylillään Katja Kettua.

Laitilan kuvakieli on kuitenkin niin ylenpalttista, että välistä sanottava uhkaa hukkua kuvarunsauden alle. Valtaosin kuvasto toimii erinomaisesti, ja metaforat ja vertaukset ovat tuoreita, persoonallisia ja vaikuttavia, huomattavan usein myös ruumiillisia. Mutta välistä kuvaluetteloihin tuskastuu ja kielikuvien joukkoon lipsahtaa jokin ristiriitainen tai outo ilmaus. (Luin tosin oikolukematonta ennakkokappaletta.)


NIIN KIINNOSTAVA TARINA ja vahva kirjallinen taidonnäyte Lilium regale on, että tästä esikoiskirjailijasta kuulemme varmasti lisää. Lyhytlauseisen, lakonisen tyylin suosijoille Laitilan proosa lienee liian rehevää, mutta runollisen virtuositeetin nautiskelijat riemuitsevat:

Näinä äärettöminä kesäpäivinä lihava aurinko tirisi taivaalla eikä laskenut kuukausiin. Se retosteli aamuyöstä myöhään iltaan saakka, kuumotti ja kieriskeli iholla. Kasvihuoneen seinät hikoilivat huurussa, ja ilma sisällä tuoksui tukahduttavan tahmealta, tomaatin rehevältä lihalta, kurkun vetiseltä vihreydeltä ja tiineeltä, kuumalta mullalta, joka seisautti hengityksen. - -

Johanna Laitila. Kuva: Marek Sabogal


keskiviikko 9. tammikuuta 2019

9. tammikuuta 2019




Taiteilijaelämää pirujen ja enkelien seurassa


Helena Ruuskan Simberg-elämäkertaa lukee kuin romaania




Helena Ruuska: Hugo Simberg - Pirut ja enkelit. WSOY 2019. 432 s.


Hugo Simbergistä (1873-1917), suuresta symbolistista, on kirjoitettu jo niin paljon, että Helena Ruuskan uuden Simberg-teoksen saattaisi kuvitella lähinnä vanhan kertaukseksi. Hugo Simberg - Pirut ja enkelit on kuitenkin niin tuore, utelias ja elävästi kirjoitettu kokonaisuus, että sen ehdokkuus viimesyksyiselle tietokirjojen Finlandia-palkinnolle oli enemmän kuin aiheellinen.

Ruuskan komea teos on kooltaan niin massivinen, että olen lukenut sitä pöydän ääressä hitaaasti ja hartaasti. Ruuska on tehnyt teoksensa eteen valtavasti töitä, mutta lopputulos kertookin sitten paitsi taiteilijasta ja ihmisestä Hugo Simbergistä, myös Suomen taiteen kultakauden muista vaikuttajista ja ylipäänsä autonomian ajan viimeisistä vuosikymmenistä.

Jälkisanoissaan Ruuska kertoo tämän tästä hämmästelleensä, kuinka monipuolinen ja tuottelias taiteilija Hugo Simberg oli, ja samoin käy lukijalle. Kun Simbergin yhteydessä mainitaan yleensä yhdet ja samat teokset, hänen laaja-alaisuutensa unohtuu. Ruuskan Simberg-teos on silmiä avaava lukukokemus ja tarjoaa kuvineen ja teosluetteloineen perusteellisen katsauksen originellin taitelijan monenlaisiin työtapoihin ja niiden tuloksiin.


SILTI ON SYYTÄ tässäkin lähteä liikkeelle Haavoittuneesta enkelistä, joka äänestettiin suomalaisten rakkaimmaksi maalaukseksi vuonna 2006. Simberg sai pitkään työn alla olleen teoksensa valmiiksi 1903, mutta jätti sen nimeämättä ja näyttelyluettelossa nimen kohdalla oli arvoituksellisesti vain viiva. Vasta myöhemmin työ saa nimen Haavoittunut enkeli ja Simberg maalaa siitä toisinnon Tampereen tuomiokirkkoon.

Taiteilija itse piti suurikokoista maalausta rakkaimpana ja tärkeimpänä työnään eikä halunnut luopua siitä. Ruuskan kirjoittama elämäkerta umpeutuu hienosti Haavoittuneen enkelin kohtaloon. Kun maalaus vihdoin on taiteilijan kuoleman jälkeen myynnissä hänen muistonäyttelyssään, se palautuu vielä sieltäkin hänen perheelleen. Symboliikkaa siinäkin, jos niin haluaa ajatella.

Haavoittunut enkeli herättää monia kysymyksiä ja tarjoaa yhtä monia tulkintoja. Simbergille onkin tyypillistä juuri hänen töidensä salaperäisyys ja monitulkintaisuus, joista Helena Ruuskan teos tarjoaa lukuisia esimerkkejä.

Ruuska kirjoittaa Simbergille tyypillisten piru- ja enkelikuvien kertovan jotain hyvin olennaista taiteilijasta itsestään. Piruparka on taiteilijan alter ego, valon ja varjon lapsi. Enkeli taas kuvastaa haavoittuvaa mieltä, jotain sanoin ilmaisematonta. Kannattaa huomata, että Simbergin enkelit eivät koskaan lennä eivätkä hänen pirunsa ole paholaisia vaan pikemminkin vanhan kansanuskon tonttujen kaltaisia olentoja.

Tienhaarassa, 1896

TAITEILIJAN ELÄMÄNVAIHEET ja teosten synty nivoutuvat teoksessa pitkin matkaa sulavasti yhteen. Yksittäisten töiden erittely ja tulkinta jättävät sopivasti tilaa myös lukijan ajatuksille, varsinkin kun Ruuska usein esittää käsityksiään kysymyksinä ja arveluina, mahdollisina tulkintoina muiden joukossa.

Simbergin elämänvaiheita seuraa kuin lukisi romaania, kuvitettua romaania. Henkilö- ja maisemakuvat sekä useimmiten taiteilijan itsensä ottamat valokuvat havainnollistavat sanottua ja tarjoavat samalla valaisevia näkymiä taiteilijan työskentelytapoihin ja uusien tekniikoiden haltuunottoon.

Teoksesta avautuu eloisia näkymiä suvun ja perheen pitkäaikaiseen kesäparatiisiin Säkkijärven Niemenlauttaan ja kaupunkiympäristöihin ja -elämään Viipurissa, Helsingissä, Firenzessä, Lontoossa, Pariisissa... Ruoveden maisemissa Akseli Gallen-Kallelan opissa Simberg on useaankin otteeseen, ja matkat Kaukasiaan ja Yhdysvaltoihin ovat eksoottisia ja jännittäviä.

Simbergistä piirtyy Ruuskan elämäkerrassa sympaattinen kuva. Hän on sukurakas, leikkisä ja hyväntahtoinen, mutta taiteessaan tinkimätön. Hän tekee Niemenlautan lasten kanssa näytelmiä ja maalaa kulisseja, mutta kun hän joutuu järjestötehtäviin, hän tuntuu menettävän intonsa ja luovuutensa.

Taiteelliset vastoinkäymiset hankaloittavat työntekoa, mutta Simberg on sinnikäs. Loppujen lopuksi Simbergin uran mittavin tilaustyö, Tampereen tuomiokirkon koristelu yhdessä taiteilijaystävän Magnus Enckellin kanssa, toteutuu sekin - ja komeasti, vaikka alastomista seppeleenkantajapojista käydään kaupunkilaisten keskuudessa kiivas moraalinen polemiikki.

Ruuska kirjoittaa Simbergin suururakan eri vaiheista kiinnostavasti ja hauskasti ja löytää mainiota kerrottavaa myös projektin yksityiskohdista, vaikkapa mallina toimivien poikien motiiveista ja reputettujen reaktioista.


SIMBERGIN MIELIALAT vaihtelevat herkästi. Vaihtelun syy ei kuitenkaan liene vain taiteellinen herkkyys tai työnteon vastukset.

Taiteilija tarvitsee työskentelyynsä rauhaa ja yksinäisyyttä mutta kaipaa vierelleen vaimoa ja perhettä. Simbergin naissuhteet tai toiveet sellaisista näyttävät kuitenkin kariutuvan yksi toisensa perään. Rakastuessaan Anni Bremeriin, oppilaaseensa Ateneumissa, Simberg täyttää kohta jo 35 vuotta. Miksi sulhanen tuntuu silti jarruttelevan naimisiinmenoa?

Sakari Saarikiven vuonna 1948 ilmestyneessä perusteellisessa Simberg-elämäkerrassa vaietaan Simbergin lukuisten sairaalajaksojen mahdollisesta pääsyystä syfiliksestä, vaikka taiteilijan Guido-veli oli asiasta tutkijalle kertonut. Ruuska on yrittänyt saada diagnoosiin lisävarmennusta potilastiedoista, mutta ne pidetään edelleen salassa.

Iltaa kohti, 1913. Isoisä  ja
 pojanpoika kävelyllä Niemenlautassa.
Simbergin elämänvaiheita, "hermoheikkoutta" ja taidetta syfilis, joka tuohon aikaan oli vielä parantumaton sairaus, selittää uskottavasti. Se toi mukanaan häpeän, salailun ja kuolemanpelon, mikä tietysti vaikutti Hugo Simbergin elämään ja sitä kautta taiteeseenkin, kirjoittaa Helena Ruuska. Ei ihme, että kuolemateema on niin voimakkaasti läsnä Simbergin taiteessa.

Ruuska arvelee syfilistä myös Simbergin varhaisen kuoleman syyksi, vaikka lääkärintodistus vaikenee asiasta. 44-vuotiaan Simbergin onnellinen avioliitto loppui kovin lyhyeen. Anni-vaimo jäi yksin pienten lastensa Tomin ja Uhra-Beatan kanssa samaan aikaan, kun Suomi valmistautui ensin itsenäistymään ja sitten sotimaan veli veljeä vastaan.


RUUSKAN Simberg-elämäkerran luettuaan katselee Hugo Simbergin taidetta, ellei uusin silmin niin ainakin uudesta kulmasta. Samalla salaperäisten pirujen ja enkeleiden sekä tunteellisten ja koskettavien henkilökuvien maalarista itsestään on tullut aivan uudella tavalla elävä ja inhimillinen niin ammattinsa edustajana kuin oman aikansa ihmisenä.

Helena Ruuskan Hugo Simberg on kirja, johon voi palata uudestaan ja uudestaan. Aivan kuin Simbergin maalausten äärelle.

Helena Ruuska. Kuva: Pertti Nisonen