sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

28. huhtikuuta 2019



Uudestisyntynyt Kuningas Lear


Edward St Aubyn siirtää Mediamogulissaan Shakespearea nykyaikaan



Edward St Aubyn: Mediamoguli (Dunbar 2017). Suom. Markku Päkkilä. Johnny Kniga 2019. 239 s.



Hogarth Pressin Shakespeare-uustulkinnoissa on päästy kolmanteen suomennokseen. Anne Tylerin Äkäpussin ja Jo Nesbøn Macbethin jälkeen on vuorossa Edward St. Aubynin Kuningas Lear-päivitys Mediamoguli.

Suomalaislukijoille St Aubyn on ennestään tuttu autobiografisten Patrick Melrose -tarinoiden kirjoittajana. Niitä lukenut ymmärtää hyvin, miksi Kuningas Learin modernisointi on annettu juuri St Aubyn hoidettavaksi. Shakespearen mustimmaksi ja surrealistisimmaksi tragediaksi luonnehdittu Lear näyttää  maailman paljolti samankaltaisena kuin Patrick Melrose -romaanit.


MEDIAMOGULIN "kuningas" on kahdeksankymppinen Henry Dunbar, monikansallisen Dunbar Trust -imperiumin  perustaja, omistaja ja johtaja. Romaanin alussa hän oleilee vastoin tahtoaan ja vahvasti lääkittynä hoitokodissa Englannin järviseudulla.

Päätettyään luopua vastuustaan ja säilyttää vain etuoikeutensa ja äänivallattoman puheenjohtajuutensa hän on jakanut omaisuutensa kahdelle vanhimmalle tyttärelleen Abigailille ja Meganille. Näillä on kuitenkin omat ahneet ja katalat suunnitelmansa isän ja yhtiön osalle, ja tilannetta mutkistaa vielä media-alan toinen jättiläinen Unicom valtausyrityksineen.

Kun Dunbarin nuorin tytär, osuuksitta jäänyt hyväsydäminen Florence, ryhtyy huolissaan etsimään Abigailin ja Meganin piilottamaa isäänsä ja uhkaa etsinnöillään kaataa sisarpuoltensa bisnekset, alkaa kahden leirin välinen hurja kilpa Dunbarin sieppaamiseksi. Meno on kuin toimintafilmissä.

St Aubyn ottaa kaiken irti vanhempien sisarusten hillittömästä juonittelusta, karmeasta väkivallasta ja sadistisesta seksielämästä. Vahvasti mukana siekailemattomassa valta- ja sänkypelissä ovat myös sisarusten luottolääkäri tri Bob huumelaukkuineen ja henkivartijan apupoika Jesus samuraimiekkoineen.


ALKUPERÄISTÄ NÄYTELMÄÄ on tietysti mukailtu, karsittu ja paisuteltu tarpeen mukaan. Siitä huolimatta Learin tunteva löytää Mediamogulista runsaasti nokkelia pävityksiä sekä tapahtumista että henkilöistä. Sellaisten etsiminen on kuitenkin lukijan oma valinta; Mediamoguli toimii yksinäänkin vallan mainiosti.

Narrin tärkeän roolin saa St Aubynin romaanissa pahasti alkoholisoitunut komedianäyttelijä Peter. Hänen avullaan Dunbar pääsee pakenemaan hoitokodista, vaikka sittemmin joutuukin harhailemaan yksin talvisessa ja myrkyisessä säässä Cumbrian kukkuloilla, ennen kuin löytää pelastuksensa.

Dunbarin yksinäinen harhailu myrskyn piiskaamilla rinteillä on Mediamogulin vaikuttavinta antia. Omapäinen ja arvaamaton yksinvaltias tekee tiliä kohtuuttomasta elämästään ja kyseenalaisista tavoistaan ja aikaansaannoksistaan niin ihmissuhteissaan kuin työssään mediamaailmassa.

Hamletmaisin kysymyksin hän kyseenalaistaa koko olemassaolonsa, kääntyy sitten uhmakkaasti taivasta vastaan mutta vajoaa lopulta väsyneenä epätoivoon, kun maasto ei tarjoa mahdollisuutta edes itsemurhaan.

Hän kohottautui polvilleen ja vääntäytyi kivuliaasti jaloilleen nähdäkseen kauemmas ympärilleen. Sen paremmin takana kuin edessäkään avautuvassa laaksossa ei näkynyt taloja eikä muitakaan rakennelmia: ei muurin muuria, ei portin porttia. Jopa Herdwick-lampaat, jotka olivat olleet hänen seuranaan suurimman osan matkaa, näyttivät pitävän näitä paljaita mäkiä ja lumisia huippuja liian syrjäisinä. Mieleen tuli fraasi "ylhäisessä yksinäisyydessä" koko alkuperäisessä voimassaan, johon kliseen tuhoisa suosio perustuu. Kyllä, hän oli ylhäisessä yksinäisyydessä - se oli täsmälleen oikea ilmaus.

Kun Florence ratkaisevalla hetkellä ilmaantuu pelastamaan isäänsä helikopterilla, hän on tasan tarkkaan kuin antiikin näytelmien deus ex machina eli jumala, joka laskettiin nosturilla näyttämölle selvittämään kiperä tilanne.

St Aubyn kirjoittaa moguliaan pilke silmässä, ja turvautuu satiiriin aina, kun tarina uhkaa käydä liian vakavaksi.


RAHA- JA YRITYSMAAILMA kyseenalaisine yrityskauppoineen, keinotteluineen, veronkiertoineen, kavalluksineen, valheineen ja petoksineen saa Mediamogulissa paljon tilaa. Finanssialasta ja yristysmaailman manöövereistä kiinnostunut pysyy hyvin kärryillä, mutta kaltaiseni lukija on välillä yhtä eksyksissä kuin Dunbar vuorilla. En antanut sen kuitenkaan häiritä, kun juoni kulkee ja jännite pitää.

Puhdasta murhenäytelmää ennakoiva pettyy. Mediamoguli on hurja sekoitus farssia, komediaa ja tragediaa. St Aubyn paisuttelee, pistelee, härnää ja sivaltaa. Henkilöiden jakaantuminen pahiksiin ja hyviksiin on samoin kuin Learissa satumaisen selvä. St Aubynilla he edustavat ryhmiensä ääripäitä eivätkä muutu tarinan aikana tuumaakaan.

Ainoa muuttuja on tarinan päähenkilö, jonka pillereiden ja piikkien sumentamat aivot alkavat pakoreissulla hitaasti palata entiseen kuntoonsa ja fundeerata, mitä on tullut tehdyksi ja voisiko joitain tekojaan vielä korjata.

Kun vanhan tyrannin vuorilla kohtaama, virastaan erotettu "homopappi" Simon tarjoaa Dunbarille ensikäden tietoa tämän omistaman median häikäilemättömästä kirjoittelusta ja Dunbar ryhtyy pesemään Simonin jalkoja kuin Raamatussa ikään, hetki on sekä totinen että huvittava. Dunbar työnsi Simonin sukkien jäänteet saappaisiin, upotti kupiksi liittämänsä kämmenet tuoreeseen sadevesilammikkoon ja valeli viileää vettä Simonin kovia kokeneille jaloille.


KOHTAUS ON tyypillistä St Aubynia, arvaamatonta pyhän ja arkisen, vakavasti otettavan ja hullunkurisen, nöyrän ja öykkäröivän, hillityn ja roisin yhdistämistä.

Edward St Aubyn. Kuva: Timothy Allen
On selvää, ettei tämäntyyppiseen kerrontaan kuulu kyyneleinen loppu, vaikka kuolemantapauksia tuleekin. Paha saa palkkansa, ja tunnelma on tyyni ja rauhallinen. Viimeiset maksiimit lausuu Dunbarin oikuista kärsinyt mutta johtajalleen aina uskollisena pysynyt tuomari Wilson, ja yleisö on tyytyväinen.

Aplodit kaikille esityksen tekijöille!









tiistai 23. huhtikuuta 2019

23. huhtikuuta 2019



Venepakolaisen tarina 

Kim Thúyn omaelämäkerrallinen esikoisromaani on kipeästä aiheesta kauniisti kerrottu muistelmateos



Kim Thúy: Ru (Ru 2009). Suom. Marja Luoma. Gummerus 2019. 144 s.



Emme tienneet, missä olimme. Olimme rantautuneet heti kun ensimmäisen kerran näimme maata. Rantaa lähestyessämme olimme huomanneet aasialaisen miehen juoksevan vaaleansinisissä shortseissa alustamme kohti. Hän kehotti meitä vietnamiksi moneen kertaan tulemaan maihin ja tuhoamaan veneen. Oliko mies vietnamilainen? Olimmeko palanneet lähtöpisteeseen neljän meripäivän jälkeen? Kukaan ei tainnut edes ajatella koko asiaa, sillä kaikki hyppäsivät veteen kuin hyökkäyskäskyn saaneet sotilaat.

Kim Thúy (s. 1968) oli kymmenvuotias, kun hän vuonna 1978 pakeni perheensä kanssa Vietnamista Siaminlahden yli täyteen ahdetussa veneessä Malesiaan. Vietnamissa vallan oli ottanut kommunistinen hallitus, ja Thúyn kotikaupunki Saigon oli muutettu Ho Tši Minhin kaupugiksi. Malesiassa perhe joutui ensin kuukausiksi pakolaisleirille, ennen kuin pääsi pakolaisstatuksella Kanadaan Quebeciin.

Esikoisromaanissaan Ru kirjailija käsittelee minäkertojansa hahmossa niitä radikaaleja muutoksia, jotka sota ja Pohjois- ja Etelä-Vietnamin yhdistyminen saivat aikaan hänen perheessään ja suvussaan. Sosialistinen järjestelmä kollektivisointeineen ja uudelleenkoulutusleireineen romutti eliittiin kuuluvan perheen elämäntavan täysin.

Romaanissa kertojan perheen kodista puolet joudutaan luovuttamaan heti korttelipoliisin käyttöön ja väliin muurataan tiiliseinä. Vuoden kuluttua perheen muukin omaisuus inventoidaan ja siirretään valtiolle. Vanhemmat ovat kuitenkin onnistuneet kätkemään kylpyhuoneen kaakeleiden alle timantteja ja kultakolikkoja, ja niiden turvin ja poliisin hiljaisella suostumuksella mahdollistuu venepako.


ROMAANIN JUONI voi kuulostaa trilleriltä, mutta Thúy rakentaa päähenkilönsä tarinaa muistinvaraisista otoksista, jotka liittyvät toisiinsa aikatasoja reippaasti vaihdellen. Lineaarisuuden tilalla on muistelemisen logiikka.

Katkelmissa valottuvat milloin huolettomat lapsuusajat suuren suvun keskellä, milloin hankalat leirikuukaudet Malesiassa. Välillä kerrotaan perheen kohtaamista vaikeuksista uudessa kotimaassa Kanadassa ja toisenlaisesta vieraudesta päähenkilön palatessa aikuisiässä Hanoihin työn merkeissä. Nykyaikaan sijoittuvissa fragmenteissa kertoja tilittää äitiyttään ja erityisesti suhdettaan autistiseen nuorimmaiseensa. Vain muutaman katkelman olisin valmis poistamaan turhana tai häiritsevänä.

Katkelmat ovat tyyliltään yhtenäisiä, mutta niiden tunnelmat vaihtevat vilkkaasti tapahtumien ja miljöiden mukaan.

Vaikka kertoja sanoo olleensa lapsena arka ja syrjäänvetäytyvä, raisun serkkunsa Sao Main varjo, hänen varhaiset muistonsa ovat pääosin valoisia. Niihin nähden kuvaukset pakolaisleiriltä ovat suorastaan inhorealistisia.

Kun kymmenvuotias pakolaistyttö pääsee leirin tungoksen, nälän, lian ja ulosteiden keskeltä quebeciläiseen Granbyn kaupunkiin, se on aluksi kuin syli tai maanpäällinen paratiisi, mutta ennen pitkää idylli muuttuu hänenkin silmissään raa'aksi todellisuudeksi. Pakolaisen uusi elämä alkaa aina yhteiskunnan alimmalta askelmalta.


ROMAANISSA ON pienestä sivumäärästä huolimatta paljon värikkäitä henkilöhahmoja, kohtaloita ja kohtauksia. Suuren suvun sedät, enot ja tädit esiintyvät romaanissa numeroituina. Rakkain heistä on eno numero kaksi, kertojan kasvinkumppanin ja serkun Sao Main huikentelevainen isä, jolla on tarjota kiinnostavia juttuja opiskeluvuosiltaan Pariisissa ja jolta liikenee hellyydenosoituksia myös sisarentyttärelle.

Kertoja välttää kuitenkin kaikenlaisen kaunistelun. Kevytmielisen, pikkupaheellisen seurapiirielämän takaa löytyy myös todellista pahuutta, kaltoinkohtelua ja väkivaltaa. Kun tietää, että muistoilla on taipumus värittyä positiivisesti, arvostaa kirjailijan rohkeutta rakentaa realistisia henkilökuvia myös läheisistään.

Äidistä ja äitiydestä katkelmissa puhutaan usein. Hoitajien helmoissa kasvaneen kertojan suhde äitiinsä on jo varhaislapsuudessa jäänyt etäiseksi, ja siksi suhde vaikuttaa myöhemminkin varaukselliselta. Äidin kasvatustoimissa on kyllä oma logiikkansa, mutta hänen "työkalujensa" ankaruus arvelluttaa. Omassa äitiydessään kertoja sanoutuu jyrkästi irti äitinsä metodeista.

Osuutensa lasten kasvatuksessa on myös kulttuurilla, jonka eroista kirjailija tarjoaa romaanissaan muutenkin paljon ja monenlaisia esimerkkejä. Mm. kenenkään pään koskettaminen ei Vietnamissa olisi tullut kysymykseenkään, mutta kanadalaistunut kertoja sanoo olevansa onnekas saadessaan painaa päänsä toisen ihmisen kämmentä vasten.

Olen koskenut oman isäni päätä yhden ainoan kerran. Hän käski minun ottaa tukea päästään, kun minun piti hypätä veneen laidan yli. Vanhoista käsityksistä ja säännöistä oli sallittua poiketa vain äärimmäisessä hädässä.


KIM THÚYN romaani on opettavaista luettavaa, vaikkei se pyrikään opettamaan. Vietnam-tietojen lisäksi se tarjoaa jälleen kerran eväitä pohtia pakolaisuutta sekä pakolaisen henkilökohtaisena kokemuksena että yhteiskunnallisena ilmiönä. Romaani onnistuu myös kolkuttelemaan omaatuntoa.

Miksi alkusitaatissani rannalla oleva mies käskee nopeasti hajottamaan veneen? Tietysti siksi, että muutoin pakolaiset veneineen käännytettäisiin takaisin merelle. Mieleen nousee pakosti Välimeren pakolaisten kohtelu ja tapahtumat muillakin rajoilla Euroopassa ja muualla.

Romaanin lopussa kertoja tunnustaa kirjansa syntyyn vaikuttaneen hänen halunsa näyttää, kuinka ihmiset voivat ravistaa niskastaan sinne kertyneen lian saadakseen levittää punaisen ja kullan väreissä hohtavat siipensä ja lennähtää tarmoa uhkuen kohti laajalle leviävää taivaansineä. Kirjan yksi tarkoitus on siis tarjota terapiaa ja rohkaisua niin kirjoittajalle itselleen kuin hänen lapsilleen, kohtalotovereilleen ja kaikille lukijoille.

Mutta ennen kaikkea Ru on tietysti kaunokirjallisuutta. Romaaninsa alussa kirjailija selittää, että ranskan kielessä ru tarkoittaa pientä puroa ja kuvaannollisesti virtaamista, esimerkiksi kyynelten, veren tai rahan. Vietnamin kielessa ru tarkoittaa kehtolaulua ja tuudittamista.

Nimi sopii hyvin kuvaamaan Kim Thúyn monin paikoin runollista, pyörteillen eteenpäin virtaavaa tarinaa, jossa suurista koettelemuksista huolimatta vallitsee välittävä ja toiveikas ilmapiiri.

Kim Thúy esiintyy Helsinki Litissä toukokuussa 2019.

Kim Thúy. Kuva: Jean-François Brière

perjantai 19. huhtikuuta 2019

19. huhtikuuta 2019


Totta toinen puoli, mutta kumpi? 

Pirkko Saisio kertoo otteita elämästään ja työstään faktaa ja fiktiota sekoittaen



Pirkko Saisio: Epäröintejä. Tunnustuksia rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä. Siltala 2019. 261 s.


Kirjailija, ohjaaja, näyttelijä, käsikirjoittaja Pirkko Saisio (s. 1949) on täyttänyt juuri 70 vuotta ja julkaissut uuden teoksen, jota en edes yritä sovittaa mihinkään genreen. Epäröintejä sisältää tekstejä, jotka kirjailija määrittelee alaotsikossa tunnustuksiksi rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä.

Tunnustuksia viittaa omaelämäkerrallisuuteen. Kirjan alussa kirjoittaja kuitenkin opastaa/varoittaa lukijaansa: Kaikki kirjoittamiseni perustuu siihen, että se mikä voi tapahtua jollekin toiselle, voisi tapahtua minulle. Niinpä en erota muistoa, haavetta, painajaista, unelmaa siitä mikä tapahtuu oikeasti, koska mitään oikeasti ei ole minulle olemassa.

Vaikka teksteissä on paljon tunnistettavissa olevia, oikeita, piirteitä Pirkko Saision elämästä, fakta ja fiktio sekoittuvat niin eksyttävästi, että kannattaa jättää arvailut sikseen ja antautua vain nauttimaan lukemastaan.


KOKOELMAN TEKSTIEN ydinaluetta on kirjoittaminen. Saisio ei vain kerro työstään, vaan hän näyttää ihan kädestä pitäen kirjoitusprosessiensa lähtökohtia ja etenemistä. Olennaisinta prosesseissa on kokeileminen. Tekstit syntyvät monenlaisten valintatilanteiden, epäröintien, sivupolkujen, hylkäämisten, paluiden ja uusien yritysten tuloksena.

Parhaiten Saision tekniikka paljastuu Epäröinneissä toistuvina yrityksinä rakentaa hyvä tarina hyvältä tuntuvan repliikin ympärille. Repliikki kuuluu: - En minäkään ollut, ennen kuin sinut tapasin. Vaikka Saisio sanoo yleensä vierastavansa repliikistä aloittamista, esimerkkiensä avulla hän pääsee tehokkaasti käsiksi kirjoittajan vapauden suhteellisuuteen.

Kirjailijat puhuvat usein siitä, miten tarinan henkilöt ennen pitkää alkavat elää omaa elämäänsä. Saisio näyttää käytännössä, miten tarina henkilöineen pyrkii omille teilleen, irti kirjailijan kontrollista, ja milloin ja miten kirjailijan on puututtava tilanteeseen:

Miksi Tumma ja Vaalea eivät suostu liikahtamaan asemistaan?// En osaa auttaa heitä./ Heidän on selviydyttävä tilanteesta itse.// Kumpi voisi tehdä aloitteen? // Tumma. // Mutta Tumma ei kykene aloiteeseen. - - // Mitä sinä itse asiassa pelkäät Tumma? 

Saision kirjoitusprosessin etenemistä on kiinnostava seurata, mutta hänen tekniikkansa on tuskin jäljennettävissä. Epäröintejä on kaunokirjallisuutta, ei kirjoittamisen opaskirja.


KIRJAILIJOIDEN SUOSIKKIAIHEITA pohtiessaan Saisio listaa seitsemän perusaihetta, mutta pitää sitten paria viimeistä omina keksintöinään ja muistaa vielä yhden. No, mutta, unohdin listasta koston! Vaikka kostosta minulla on paljon sanottavaa. Onkohan?

Kostosta ja rakkaudesta kirja tarjoaa mainion erittelyn Dostojevskia ja Pussy Riotia rinnastaen. Rikos ja rangaistus lähtökohtanaan Saisio tarkastelee Pussy Riotin "kohtalon käänteitä" ja keskittyy erityisesti yhtyeen jäsenen Maria Aljohinan ja ortodoksiaktivisti Dmitri Enteon erikoiseen rakkaustarinaan.

Rakkaus on muutenkin kirjan teksteissä läpikäyvä teema, ja yleensä kyse on naisten välisestä rakkaudesta. Teksteissä käsitellään valloittamisen keinoja, suhteen etenemistä, mustasukkaisuutta ja pettymyksiä keveällä, puoliksi humoristisella ja usein itseironisella otteella. Rakkaudessa ihmiset ovat varovaisia, pelokkaita ja helposti haavoittuvia mutta käyttäytyvät huvittavan naiivisti ja kömpelösti.

Kun Saisio puhuu rakkaudesta kirjallisuuden aiheena, hän korottaa lukemistaan rakkauskertomuksista parhaimmaksi Anton Tšehovin novellin Nainen ja sylikoira.

Siinä on tarina kaikkinielevästä rakkaudesta, jolla ei ole kertakaikkiaan mitään tekemistä toimivan parisuhteen kanssa. Nykyaikaisen parisuhteen kirjoittaja rinnastaa kodinkoneisiin. Toimiakseen molemmat vaativat jatkuvaa huoltoa: puhdistusta, rasvausta ja päivitystä. Kovin on arkipäiväistä rakkaudeksi.


TŠEHOVIN MERKITYKSESTÄ kirjailijalle kertoo myös Odotus-niminen teksti.

Vaikka kirjoitus toisensa perään todistaa kirjoittajan vankasta ammattitaidosta, Odotus on Tšehov-lainoineen ja -jäljittelyineen mielestäni erityisen nautittava. Ja millaisella helppoudella Saisio liittääkään taidokkaaseen pastissiinsa kirjallisia tunnustuksiaan kaikkitietävästä kertojasta, kehyskertomuksen tarpeellisuudesta, pitkitetyistä aloituksista ja kirjallisten esikuvien vaikutuksista!

Arvattavasti Epäröinnit uppoavat parhaiten Saisionsa jo ennestään tunteviin ja kirjoittamisprosessista muutenkin kiinnostuneisiin. Toisaalta Saision kielen ja tyylin luulisi houkuttelevan äärelleen muunkinlaisia lukijoita.

Saision omaperäinen mietintätekniikka etenee niin luontevasti, loogisesti ja uskottavasti, että ennen kuin huomaakaan, alkaa itsekin pohdiskella kirjoittajan tavoin: Tämäkö heitä yhdistää? Marttyyrius? - -// Voi olla. Ei voisi, ei mitenkään. / Ehkä voisi. / En tiedä.

Kokeilkaapa!

Pirkko Saisio. Kuva:Laura Malmivaara




sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

14. huhtikuuta 2019


Pikkukaupungin ihmiskohtaloita - rehellisesti ja rakkaudella


Elizabeth Stroutin novellikokoelmasta Kaikki on mahdollista löytää ilokseen monia tuttuja ja tutulta vaikuttavia ihmisiä


Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista (Anything Is Possible 2017). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2019. 261 s.



Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin (s. 1956) Pulitzerilla 2009 palkitun romaanin Olive Kitteridge päähenkilö muistelee jonkun vanhan filosofin sanoneen, että onnellisuus on tuskan puuttumista. Stroutin viime vuonna suomennetussa romaanissa Nimeni on Lucy Barton (Kirjareppu 9.7.2018) ahdistuksesta pääsy ja onneen kurkottaminen olivat edelleen tärkeitä teemoja, ja sama pätee uusimpaankin Strout-suomennokseen Kaikki on mahdollista.

Elizabeth Stroutiin ihastuneille kirjailijan uusi novellikokoelma tarjoaa juuri sitä, mitä he odottavat. Tarjolla on yhdeksän mestarillista otosta amerikkalaisen - ja miksei suomalaisenkin - pikkukaupungin ihmisten elämästä ja sielunelämästä.

Kaikki on mahdollista on sarja toisiinsa ketjutettuja ihmiskohtaloita ränsistyvissä Amgashin ja Carlislen pikkukaupungeissa ja niiden lähitienoilla Illinoisissa. Teos toimii hyvin itsekseen, mutta nautintoa lisää, jos on lukenut Nimeni on Lucy Barton -romaanin. Novelleissa on nimittäin monia jo romaanista tuttuja henkilöitä, ja Lucy itsekin esiintyy "livenä" kokoelman yhdessä novellissa.


KUN KÖYHÄN KUMMAJAISPERHEEN tytär Lucy romaanissa Nimeni on Lucy Barton löysi seurakseen kirjat, hän haaveili joskus itsekin kirjoittavansa sellaisia: Minä haluan kirjoittaa, jotteivat ihmiset tunne olevansa yksin.

Kaikki on mahdollista -kokoelmassa on novelli, joka todistaa newyorkilaistuneen ja kirjailijaksi yltäneen Lucyn onnistuneen tavoitteessaan. Novellissa Tuulimyllyt opinto-ohjaaja Patty Nicely ja Vietnam-veteraani Charlie Macauleyn keskustelevat Lucyn juuri ilmestyneistä muistelmista. Charlie arvelee kirjan olevan surullista luettavaa, mutta Patty sanoo: Minä tunsin oloni paremmaksi luettuani sen, en ollut enää niin yksin.

Yksinäisyys ja syrjäytyminen ovat Stroutin kertomusten johtoteemoja. Kokoelman kaikki henkilöt potevat jonkinasteista yksinäisyyttä ja sen takana piilevää häpeää.

Useiden seudulla syntyneiden ja sinne jääneiden häpeänä on köyhyys. Köyhyyttä on vaikea peittää; se paistaa jo ihmisen olemuksesta ja käytöksestä. Pois muuttaneilla menee paremmin, mutta viimeistellyn ulkokuoren alla heilläkin on synkät lapsuusmuistonsa ja moraaliset ongelmansa.

Monien lapsuutta on varjostanut vanhempien hämmentävä seksikäyttäytyminen. Muuan perheenisä paljastuu homoksi, toinen masturboi milloin missäkin. Jonkun vanhemmat nauttivat tirkistelystä, joku yllättää äitinsä ja opettajansa kesken yhdynnän jne. Strout on kuitenkin tarkka siitä, että seksi on henkilöiden elämässä ja puheissa esillä vain sen verran kuin muutkin heidän käyttäytymiseensä vaikuttavat seikat.


TYYTYVÄISIÄ JA ONNELLISIA pariskuntia asuu Amgashissa ja sen liepeillä vähän. Useammin avioliitot ovat väljähtyneet tai rikkoutuneet. Laskelmoiden solmitut liitot muuttuvat puolisoiden ikääntyessä tyhjiöiksi, joista tekee mieli paeta jonnekin mutta minne? Olo on kuin eksyneellä.

Haluan kotiin, hän ajatteli. Kaipaus tuntui tukehduttavalta, sillä se koti, jonne hän kaipasi, ei ollut Carlislessa, Illinoisissa, missä hän asui Marilynin kanssa ja missä hänen lapsenlapsensa asuivat saman kadun varrella. Eikä se ollut myöskään hänen lapsuuskotinsa, Carlislessa sekin. Eikä se liioin ollut heidän ensimmäinen kotinsa Madisonin ulkopuolella, jossa he asuivat vastavihittyinä. Hän ei tiennyt mihin kotiin kaipasi, mutta iän myötä tuo kaipuu tuntui kasvavan - -.

Strout kirjoittaa pikkukaupunkilaisistaan ja heidän tekemisistään suoraan ja kaunistelematta. Heidän puheistaan ja käytöksestään tihkuu kateutta, töykeyttä ja katkeruutta. He juoruilevat tunteakseen itsensä toisiaan paremmiksi ja joutuessaan alakynteen muuttuvat vihamielisiksi. Novellien perhesuhteita jäytävät usein sisaruskateus ja ongelmalliset äitisuhteet.

Silti ihmiset kaipaavat läheisiään tai lähelleen ihmistä, jolle he uskaltaisivat avautua ja näyttää heikkoutensa. He haluavat tuntea yhteisyyttä.

Kun esimerkiksi Bartonin sisarukset tavatessaan sulavat alkukylmyydestään ja pystyvät muistelemaan entistä kotihelvettiään, sosiaaliset erot heidän välillään menettävät merkityksensä. He ovat hetken yhtä ja tuntevat olonsa turvalliseksi ja tyytyväiseksi.


KOKOELMAN NOVELLIT rakentuvat yksi toisensa perästä oikeastaan vain kohtaamisten ja suureksi osaksi dialogin varaan, mutta ne pitävät otteessaan hämmästyttävillä käänteillään. Tapaamiset ja keskustelut voivat ajautua jostain pienestä seikasta äkkiä aivan uusille raiteille ja päättyä täysin arvaamattomasti.

Usein Strout antaa novellinsa huipentua johonkin merkitykselliseen yksityiskohtaan tai oivallukseen, joka levittää valoa koko murheellisen tarinan ylle eikä vähiten päähenkilön lohduksi.

Kun aamiaismajoitusta pitävä Dottie Blaine auttaa tuskansa kanssa kamppailevaa vierastaan selviämään yön yli, hän saa siitä voimia itsekin. Dottie säilytti miehen täyttämän asukaskortin samalla tavalla kuin lapsi säilyttää pääsylipun muistona hauskasta päivästä. Kaikki oli ollut yhtä puhtoista kuin kevätpuro, sellainen kokemus se oli ollut.

Ja kun tarkoin varjellun salaisuutensa paljastanut Tommy Guptill kohtaa kokoelman avausnovellin lopussa vaimonsa heltyvän katseen ja liikuttuneena sanoo mitättömän asian, mutta asian joka oli totta eli rakastavansa häntä, hetki on niin paljas, että lukijanakin kääntää katseensa kattoon, ettei pilaisi sitä tunteilullaan.


STROUTIN novellien ihmiset ovat sekä ulkoisesti että käytökseltään ja luonteeltaan niin tunnistettavan todellisia, että heihin on helppo samastua.

Kirjailija havainnoi henkilöitään silmä ja korva tarkkana, suorastaan pelottavan läheltä mutta loukkaamatta. Henkilöt voivat käyttäytyä naiivisti, mutta heidät itsessään on otettava vakavasti. Ja mikä tärkeintä: omien kokemustensa lisäksi tai ansiosta heillä on halu ja tarve ymmärtää myös toisia ja heidän tuskaansa, joskus jopa vasten mieltään.

Stroutin tiukoista ja samalla äärimmäisen hienovaraisista lauseista ei kannata hukata ainuttakaan, niin ladattuja ne ovat. Suomentaja Kristiina Rikman ansaitsee jälleen kerran lämpimät kiitokset taitavasta suomennoksesta.

Nimi Kaikki on mahdollista tiivistää monimielisesti kokoelman elämännäkemyksen. Mikä tahansa on mahdollista, kaikki hyvä ja kaikki paha. Mahdollista on myös muutos parempaan ja pahempaan.

Ja kun kaikki on kaikille mahdollista, kaikki ovat samanarvoisia. Kukaan ei ole toistaan parempi tai pahempi. Siinä se oli, täydellinen totuus.

Elizabeth Strout. Kuva Leonardo Candamo
 





keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

3. huhtikuuta 2019


Ihmeistä ja hitaista ihmeistä


Joel Haahtelan pienoisromaani Adèlen kysymys henkii syvää rauhaa ja kauneutta




Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Otava 2019. 188 s.



On kirjoja, joiden äärellä unohtaa kaiken ympärillään olevan hälyn, pysähtyy, hiljentyy ja rauhoittuu.  Sellainen on Joel Haahtelan (s. 1972) uusin, yhdestoista kirja Adèlen kysymys.

Ulkoisesti Haahtelan romaaneissa ei tapahdu paljon, ei tälläkään kerralla. Romaanin kertoja, yliopistossa klassisten kielten opettajana toimiva keski-ikäinen mies, täydentää sapattivapaallaan aiempia kirkkohistorian opintojaan tekemällä tutkimusta vanhoista ihmeistä.

Kertoja matkustaa kolmeksi joulukuun viikoksi Etelä-Ranskaan Pyreneitten kupeessa sijaitsevaan luostariin tutkimaan 1100-luvulla eläneen Pyhän Adèlen ihmepelastumiseen liittyviä asiakirjoja. Vähitellen matkan syiksi alkaa paljastua muitakin motiiveja. 


PÄÄHENKILÖ on Haahtelalle tyypillinen elämässään eksyksiin ajautunut etsijä. Suhde vaimoon ja aikuiseen poikaan on murheellisesti ohentunut, ja kertoja tuntee itsensä syylliseksi vaimon etääntymiseen ja pojan ahdistuneisuuteen. Mieltä kaihertavat traumaattiset lapsuuskokemukset ja erityisesti äidin surullinen kohtalo.

Kun muuan ystävä on kertonut saaneensa elämäänsä uuden alun Pyhän Adèlen reliikkien avulla, kertoja on utelias kokeilemaan, löytyisikö hänellekin luostarista lohtua ja apua. Itse asiassa minun salainen toiveeni oli, että jotain sellaista todella voisi tapahtua; että maailmassa olisi tapahtunut ja tapahtui edelleen ihmeitä, joita kukaan ei voinut selittää.

Tutkijana kertoja haluaa kuitenkin pysytellä tiukasti tosiasioissa, eikä lukijankaan pidä kuvitella, että Adèlen kysymykseen heittäytyminen vaatisi erityistä hengellistä mielenlaatua. Hengellisten kysymysten puntarointi ja sielunhoidolliset keskustelut kuuluvat romaanin luonteeseen samalla tavoin kuin  Adèlen elämästä kirjoitettuihin ristiriitaisiin asiakirjoihin perehtyminen.

Haahtelan kerrontapa on kuitenkin kirkkaudessaan, lyyrisyydessään ja intensiteetissään niin tehokasta, että ennen kuin arvaakaan, elää jo täydestä sydämestä kertojan rinnalla luostarin arkea ja juhlaa.


JO ROMAANIN alussa mieleeni nousi Xavier Beauvois'n ohjaama, Cannes'ssa palkittu  ranskalaisfilmi Jumalista ja ihmisistä (2010). Elokuvan tosipohjaiset tapahtumat sijoittuivat syrjäiseen algerialaiskylään trappistimunkkien pieneen luostariin.

Trappistiluostarin tragediaksi koitui joutuminen sisällissodan osapuolten pelinappulaksi, ja draamallisuudessa Haahtelan romaani on aivan eri linjoilla. Mutta molempien teosten luostariympäristö ja -elämä henkii sellaista rauhaa, yhteisyyttä ja hyvää tahtoa, että sitä on pakko ihailla, kunnioittaa - ja kadehtia.

Siinä seisovat isä Jeanin lisäksi veli Henry, veli Auguste, veli Camille ja veli Bernhard. Heidän yhdessäolonsa liikuttaa minua. Ajattelen, etteivät he koskaan jää yksin, heillä on aina toisensa, ja Kristus kulkee heidän kanssaan. He tietävät paikkansa maailmassa, löytävät aina avun läheltään, vaikka joskus heilläkin täytyy olla vaikeuksia kestää toisiaan.

Koruttomuus ja konstailemattomuus ovat myös romaanin rakenteen kulmakiviä. Adèlen elämän psykologinen juoni etenee yökuvaston turvin.

Luostariin saapuessaan kertoja ajattelee pessimistisesti: - - ihminen on luonnos, joka voi kirkastua, mutta vain harva meistä kirkastuu. Moni tummuu ja menettää ajan kuluessa värinsä. Ehkä minäkin kuulun tummuvien sankkaan joukkoon ja päädyn sammuneeksi tähdeksi taivaalle, sadan jonakin talvisena päivänä tuhkana maan päälle.

Ihme antaa odottaa itseään, ja pimeys ulkona ja kertojan sisällä syvenee, kunnes kertoja tuntee eräästä yöllisestä vigiliasta kävellessään olevansa niin syvällä, että pimeän on pakko alkaa tyhjentää itseänsä ja muuttua takaisin valoksi. Käännekohta on lähes huomaamaton, mutta siitä alkaa päähenkilön vähittäinen toipuminen.


IHME, romaanin ydinkäsite, ymmärretään tavallisesti äkilliseksi yliluonnolliseksi tapahtumaksi. Juuri sellaisen jäljillä kertojakin on luostariin saapuessaan. Ennen pitkää hän joutuu kuitenkin antamaan tilaa toisenlaisille ihmekäsityksille.

Veli Paul puhuu hänelle hitaista ihmeistä, joita maailma tuskin huomaa, ja kertoja itse ymmärtää kokeneensa ja edelleen kokevansa eräänlaisia hetken ihmeitä, tuokioita, joissa aika yllättäen hidastuu ja pysähtyy ja maailmasta katoaa kaikki häiritsevä.

Sellaisia selittämättömiä hetkiä ja "ohuita paikkoja" tarjoavat mm. taide ja luonto, ja Haahtela kirjoittaa niistä romaaniinsa useita henkeäsalpaavan kauniita ja puhuttelevia esimerkkejä.

Nyt musiikki kohoaa ja kirkastaa kaiken. Tunnen meitä ympäröivän suuruuden ja salaperäisyyden. Kappeli ympärillä muuttuu, musiikki muuttaa sen, ja minusta tuntuu, ettei kattoa enää ole, ja lunta sataa suoraan taivaasta. Veljestön hiukset peittyvät valkeaan harsoon ja luostaria vasta rakennetaan, he ovat saapuneet ensimmäisinä paikalle. Vuorten rypistymisen voi kuulla. Ja meitä kuljettavan tuulen.


NAUTIN Haahtela tavasta jättää asioita auki ja selittämättömän selittämättä. Saan miettiä ja aavistella. Samalla nautin siitä, miten harkitusti Haahtela rakentaa ja kirjoittaa romaaniaan, liikkuu maisemien ja päähenkilönsä sieluntilojen väliä ja sitoo Pyhän Adèlen ja kertojan äidin traagiset kohtalot toisiinsa.

Joel Haahtela. Kuva: Dorit Salutskij
Nautin romaanin tunnelmista ja ympäristöistä, hämyisistä sisämiljöistä ja valkeista vuorinäkymistä. Viihdyn kertojan yksinäisissä muistelun ja kuvittelun hetkissä ja pohdin mieluusti kirjan tarjoamia ajatuksia ja aforistisia tiivistyksiä.

Ja vaikka muuan romaanin henkilöistä ajattelee, että se mikä on elämää kirjoissa, ei siirry todellisuuteen, minun todellisuuteeni Adèlen kysymyksen kaltaiset kirjat tuovat hetkittäin samanlaista rauhaa ja valoa kuin Bach ja Pärt tai Josquin des Près`n ja Palestrinan moniääniset motetit, joita veljestö harjoittelee luostarin pienessä kappelissa.