Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2022.

Ann-Luise Bertell: Ikuinen kaipuu

Kuva
  Unelmista, niiden lakastumisesta ja versomisesta  Ann-Luise Bertell: Ikuinen kaipuu (Glöm bort din saknad, 2022). Suom. Vappu Orlov. Tammi 2022. 238 s. Se oli muta. Miten se imi minua sisäänsä. Maailma oli täynnä mutaa, kaikkialla minne katseeni käänsin oli ruskeaa ja märkää ja tahmeaa. Seisoin polvia myöten mudassa ja katselin typertyneenä ympärilleni. Miten maa saattoi olla niin sitkeää ja tahmeaa, eikö kukaan tulisi pelastamaan minua? Kohta kahdeksan vuotta täyttävä Marlene seisoo isoäitinsä pihassa Pohjanmaalla ja ihmettelee, mihin hän oikein on joutunut. Maria-äiti ja Rikard-isä ovat päättäneet palata Kanadasta takaisin Suomeen, jossa kaksostyttäret Marlene ja Susan eivät ole koskaan käyneetkään. Täällä perheen on tarkoitus aloittaa uudelleen alusta, vanhoilla juurilla ja lähellä tärkeitä ihmisiä. IKUINEN KAIPUU  on  kolmas osa pohjalaisen  Ann-Luise Bertellin  (s. 1971) sukutrilogiasta. Se on sisarteos sarjan aloittaneelle, viime keväänä suomennetulle  Ikävän jälkeen -romaanil

W. G. Sebald: Luonnon mukaan

Kuva
  Löytöretkiä pimeyden ja valon ytimeen  W. G. Sebald: Luonnon mukaan. Perusruno (Nach der Natur, Ein Elementargedicht, 1988). Suom. Kari Aronpuro. Palladium & Ntamo. 106 s. Saksalaissyntyisen, Englannissa tutkijan- ja kirjailijanuran tehneen  W. G. Sebaldin  (1944-2001) jokainen suomennettu teos on tuottanut minulle suurta mielihyvää. Kiinnostava on ollut mm. Sebaldin tapa sekoittaa fiktioonsa dokumentaarista tai ainakin siltä näyttävää aineistoa, niin että teksti vaikuttaa esseemäiseltä silloinkin, kun kyse ei ole kirjailijan varsinaisista esseeteoksista. Luetuimpia Sebald-suomennoksia lienevät Austerlitz (suom. 2002), Vieraalla maalla (suom. 2004) ja Saturnuksen renkaat (suom. 2010). Kaikki Sebaldin proosateosten suomennokset on tehnyt  Outi Suominen. Mutta Sebald ei ole vain prosaisti. Hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa oli runoelma  Nach der Natur. Kun se tänä syksynä viimein ilmestyi suomeksi  Luonnon mukaan -nimisenä, olen lukenut sitä innostuneena ja kiitollis

Anna Englund: Lautapalttoo

Kuva
  Parisielun löytäminen panee kaiken uusiksi  Anna Englund: Lautapalttoo. Siltala 2022. 227 s. Hän lepäsi lautojen päällä ruuvipenkin vieressä, lakana peittona. Kyllä minä tiesin ettei hän siinä enää ollu, kuori vaan jälellä, mutta oli hän kuitenki. Minä sitte puhuin kaikki mitä oli jääny sanomatta. Se oli vähän ku meijän suhe, siitä ei voinu kertoa kenellekään niinko ei siitäkään että akka puhuu keskiyöllä ruumihin kanssa. Kokkolalaislähtöisen Anna Englundin (s. 1980) esikoisromaani  Lautapalttoo on siinä määrin juonivetoinen, että tarinaa ei kannata liikaa avata.  Ruumiiden ja kielletyn rakkauden kanssa ollaan kuitenkin tekemisissä. Kirjan kansiteksti paljastaa, että päätarinassa on kyse kahden naisen kohtaamisesta 1930-luvun Pohjanmaalla, mutta ovelasti koostetussa ja sutjakasti kirjoitetussa tarinassa on kyllä muitakin salaisuuksiensa kanssa kipuilevia.  ROMAANI RAKENTUU hyvin perinteiseen tapaan kolmiodraamaksi. Elena ja Ilmari saavat toimeentulonsa arkkuverstaasta, jonka Ilmari

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Kuva
  Opettaja elämänsä nollapisteessä  Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. WSOY 2022. 285 s. Rakennus on yhtä pieni kuin korsu. Kaksi ikkunaa päädyssä ja kolme sivussa. Kaksi savupiippua, toinen pellistä, toinen valkeista sementtitiilistä. Sadevesi on värjännyt laudoituksen alareunan vihreäksi. Kauempana näkyy muutama murentunut kivijalka. Eletään elokuuta 1947. Kuusissakymmenissä oleva opettajatar Elna Suorajärvi on soudattanut itsensä ja niukan omaisuutensa rajan pinnassa sijaitsevalle yksiopettajaiselle Niemen koululle. Koululle ei ole tietä, ja itse rakennus on saksalaisten jälkeensä jättämä puolilaho parakki. Ei sähköjä, ei koulutarvikkeita, outo opetusjärjestelmä ja terveyskin reistailee. Mutta takaisin ei ole kääntymistä. Yksi talvikausi täällä on nyt pärjättävä. Tommi Kinnusen (s. 1973) viides romaani Pimeät kuut sijoittuu samoihin kuusamolaisiin maisemiin kuin hänen ensimmäiset romaaninsa Neljäntienristeys  (2014) ja Lopotti (2016). Naimaton naisopettaja joutuu hakeutumaan kotikylästään

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in

Kuva
  Pinnanalaisia liikahduksia  Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in. Siltala 2022. 178 s. Kun kivet syntyvät, syvyyksissä on punaista ja kuumaa. /  Vähitellen, siellä punaisen ja kuuman keskellä, paineen alaiset kappaleet alkavat liikkua. Kivisula alkaa tehdä matkaa ylöspäin, yhä ylemmäs, aina pintaan saakka, kunnes kiteytyy. Eikä ylös nousut massa enää painu alas syvyyksiin, vaan siitä muodostuu uutta maan kamaraa, siitä muodostuu kuorta. / Niin voi syntyä kokonaisia saaria. Ja on syntynytkin. Vilja-Tuulia Huotarisen (s. 1977) romaanissa Drive-in ollaan Islannissa, mannerlaattojen saumakohdassa, jossa asukkaat ovat tottuneet maanjäristyksiin ja tulivuorenpurkauksiin. Maisema on kirjailijalle oikein tuttu. Hän asustaa perheineen vuoroin Suomessa ja Islannissa. Mutta kun on kysymys kaunokirjallisuudesta, lainaamani katkelma ei ole vain faktaa. Se on lisäksi metafora. Samanlaisia ilmiöitä meistä jokainen voi löytää myös sisältään. EI TARVITSE LUKEA PITKÄLLE Huotarisen Drive-in -romaania, kun

Olli Jalonen: Stalker-vuodet

Kuva
  Kun pirulle antaa pikkusormen... Olli Jalonen: Stalker-vuodet. Otava 2022. 509 s. Kun toista vuottaan Tampereella yhteiskuntatieteitä opiskelevalle nuorelle miehelle tarjotaan syyskuun puolivälissä 1974 työtä tärkeässä kohorttitutkimuksessa, hän lähtee mukaan sen enempää kyselemättä. Tehtävä on helppo: pitäisi seurata muutamia entisiä koulukavereitaan ja raportoida heidän elämästään, ajatuksistaan ja asenteistaan. Tietenkin heidän tietämättään.    Olli Jalosen (s. 1954) uuden romaanin  Stalker-vuodet minäkertoja muistelee myöhemmin seurantatehtävään värväytymistään: - - 20-vuotiaana tuntui hienolta ja jännittävältä päästä sisälle niin suureen ja salattuun ja vielä saada siitä rahaa, ei varsinaista palkkaa mutta pitkän aikaa säännöllisesti sivutuloja, aluksi vielä verokirjalla ja sitten kaikki pimeästi. 1600-luvun lopulle sijoittuvien  Taivaanpallon  (2018) ja Merenpeiton (2019) jälkeen Jalonen siirtyy Stalker-vuosissa  ajassa reilusti eteenpäin, mutta yhtäläisyyksiä romaaneista löyty

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen

Kuva
      On sääli ihmistä Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen. Siltala 2022. 158 s. Aki Ollikaisen (s.1973) romaanit ovat kooltaan pieniä mutta sisällöltään runsaita. Viimeksi luin suurella mielihyvällä hänen Pastoraali -romaaniaan (2018), ja murheellinen, kaunis ja pitkään sulateltava teos on myös tämänsyksyinen  Kristuksen toinen tuleminen. Vuosiin 1914-1916 ajoittuvan romaanin keskushenkilö on nuori oopperalaulaja Aarne. Kirjan alussa hän sanoo rakastetulleen Idalle heidän ihaillessaan keväisen kosken vesimassoja: Yksin me olemme pieniä puroja! Mutta yhdessä me olemme koski! Kun vertaa romantiikan hengessä kirjoitettua koskikohtausta kirjan lopun ekspressionistiin suotapahtumiin, alkaa tuntua siltä, että Aarnen ensin ehkä lattealta vaikuttava vertaus kulkeekin romaanissa jonkinlaisena johtoteemana. Se toteutuu sekä hyvässä että pahassa, niin luonnossa kuin ihmisissä. Yhtä merkitykselliseksi osoittautuu Idan kliseinen vakuuttelu hänen huutaessaan Aarnen korvaan: Ei meitä saa eri

Goce Smilevski: Freudin sisar

Kuva
  Sisar astuu esiin veljensä varjosta  Goce Smilevski: Freudin sisar. Suom. Tero Valkonen. Siltala 2022. 304 s. Vuodesta 2009 jaettu Euroopan unionin kirjallisuuspalkinto on tarkoitettu edistämään eurooppalaisen nykykirjallisuuden näkyvyyttä. Vuonna 2010 yksi neljästä palkinnon saajasta oli makedonialainen  Goce Smilevski  (s. 1975). Smilevskilta on jo aiemmin suomennettu romaani  Keskustelu Spinozan kanssa  (suom. Kari Klemelä ). Tuorein Smilevski-suomennos on Tero Valkosen käännös romaanista  Freudin sisar . Edellistä en ole lukenut, mutta uskaltanen sanoa, että nopeasta lukutemposta nauttivien suosikiksi Smilevskista tuskin on. Ainakin Freudin sisaressa tutkittavaa ja mietittävää on paljon, eikä tietojen, kokemusten ja tunteiden esittely käy aina lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta aiheet ja ajatukset ovat kiinnostavia, pysäyttäviä ja liikuttavia. PSYKOANALYYTIKKO Sigmund Freud (1856-1939) oli 82-vuotias ja sairasti vakavaa suusyöpää, kun hän vuonna 1938 lähti rakkaasta Wienistään läh

Emily St. John Mandel: Asema 11

Kuva
Elämää ennen ja jälkeen globaalin katastrofin   Emily St. John Mandel: Asema 11 (Station Eleven, 2014). Suom. Aleksi Milonoff. Tammi 2022. 394 s. Kanadalaisen Emily St. John Mandelin (s. 1979) post-apokalyptiseksi luonnehdittu romaani Asema 11  ilmestyi jo 2014 ja voitti seuraavana vuonna tieteiskirjallisuudelle vuosittain jaettavan  Arthur C. Clarke -palkinnon. Romaani käännettiin nopeasti kymmenille kielille, ja viime vuonna sai ensi-iltansa siitä tehty kymmenosainen televisiosarja. Siihen, että romaani on nyt luettavissa myös suomeksi, on varmasti vaikuttanut tarinan ajankohtaisuus. Romaanissa puhkeaa maailmanlaajuinen pandemia, koronaa muistuttava georgiantauti. Korona-aalto on kuitenkin romaanin epidemiaan verrattuna pelkkää loisketta.  Georgiantauti tarttuu ja tappaa lähes salamannopeasti ja niittää suurimman osan ihmiskunnasta. Jäljellä jää enää sinne tänne asettuneita, alkeellisissa oloissa sinnitteleviä pienyhteisöjä ja päämäärättä vaeltelevia ryhmiä ja yksilöitä. ROMAANI LÄH

Riitta Jalonen: Omat kuvat

Kuva
Hyvästijättö fiktiolle? Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi 2022. 164 s. Jostain muistot tulevat, ne haluavat esille ja päivänvaloon. Niillä ei ole suunnitelmaa, ei aikataulua, mutta kirjoittamalla yritän saada niistä otteen. Riitta Jalosen (s. 1954) Omat kuvat on vaikeasti määriteltävä teos. Kirjailija kirjoittaa siinä itsestään, elämästään ja kirjoittamisestaan, mutta elämäkerta se ei ole eikä muistelmakaan. Jalonen kuvaa siinä kirjojensa taustoja ja syntyprosesseja mutta siinä määrin fiktiivisesti, että vanhaan luentosarjaankaan Miten kirjani ovat syntyneet en sitä sijoittaisi. Lisäksi  Omat kuvat  vetoaa hämmästyttävän voimakkaasti tunteisiin. Romaaneissa kirjailija pystyy pysyttelemään lukijaltaan aika lailla näkymättömissä, jos niin haluaa. Fiktio on suoja, kirjoittaa Jalonen. Omissa kuvissa  hän kuitenkin astuu esiin varsin avoimesti ja hänen uskoutumisensa tekee melkein kipeää. JALOSEN TUOTANTO on niin laaja, etten muista, mitä kaikkea olen häneltä lukenut sitten hänen esikoiste

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Kuva
Miehet sytyttävät tulen, naiset huolehtivat liedestä      Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (Lyser och lågar), Suom. Leena Vallisaari. Teos 2022. 397 s. Olen odottanut   Ulla-Lena Lundbergin (1947) kirjoja aina yhtä innokkaana, oli genre mikä tahansa. Lundbergin edellisen teoksen  Finlandialla palkitun Jää -romaanin (2012) ilmestymisestä oli ehtinyt kuitenkin kulua jo kymmenen vuotta, ennen kuin odotukseni taas palkittiin. Lundbergin uusi romaani Liekinkantajat poikkeaa monessa suhteessa edeltäjästään, mutta suvustaan kirjailija ammentaa edelleen ja ihastuttaa kielellään ja ihmiskuvauksellaan. Tällä kertaa aikajana on pitkä ja historia läsnä vahvasti, mutta Lundberg kuvaa historiallisia aikoja yksityisten ihmisten kokemuksina, intiimisti ja koskettaen. Tällaista oli elää ja koettaa selvitä silloin, kun... Niinpä Lundbergin historialliset romaanit eivät jää vain menneisyydeksi, vaan niistä on helppo tunnistaa myös tätä päivää, ympäristöään ja itseään. Tämän verran me muutumme, enimmäk