maanantai 29. elokuuta 2016

29. elokuuta 2016


Riitta Jalosen Kirkkaus on väkevä romaani sanojen voimasta




Riitta Jalonen: Kirkkaus. Tammi 2016. 352 s.


Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riitta Jalosen uusi romaani Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen (1924-2004) elämänvaiheista lapsuudesta siihen saakka, kun hän Euroopan-vuosiensa (1956-1963) jälkeen palaa takaisin Uuteen-Seelantiin. Jalosen vaikuttavan romaanin jäljiltä tuntuu käsittämättömältä, että Framea ei ole vielä lainkaan suomennettu.


JANET FRAMEN maailmanlaajuiseen menestykseen vaikutti kirjallisen lahjakkuuden lisäksi hänen dramaattinen henkilöhistoriansa.

Frame varttui köyhän työläiskodin viidesta lapsesta kolmantena. Hänen sisaristaan kaksi vanhinta hukkui eri onnettomuksissa, ja hänen ainoa veljensä sairasti epilepsiaa. Isän ja veljen jatkuvat väkivaltaiset yhteenotot tulehduttivat pahasti kodin ilmapiiriä.

Opettajauraa suunnitteleva Janet joutui itse parikymppisenä vuosikausiksi psykiatriseen sairaalahoitoon. Skitsofreenikoksi diagnosoitu ja sähköshokeilla hoidettu Frame pelastui täpärästi lobotomialta, kun juuri ennen operaatiota tuli tieto, että hän oli saanut esikoisteoksestaan merkittävän kansallisen kirjallisuuspalkinnon.

Hakeuduttuaan itse Englannissa ollessaan jälleen sairaalahoitoon kirjailija sai tietää, ettei sairastanutkaan skitsofreniaa. Häntä rohkaistiin jatkamaan kirjoittamista, joka oli jo osoittautunut hänelle parhaimmaksi tavaksi selviytyä järkyttävistä kokemuksista.


RIITTA JALOSEN ROMAANI Kirkkaus on kuitenkin fiktiota, ei Janet Framen elämäkerta. Se on taiteilijaromaani, ei sairaskertomus.

Kirkkaus kertoo herkän, lahjakkaan ja väärinymmärretyn päähenkilönsä ristiriitojen repimästä elämästä, jossa oleellista on kirjailijuus. Jälkisanoissaan Jalonen tunnustautuu päähenkilönsä sielunsisareksi.

Kirjoittaminen on Janet Framelle pelastustie ahdistavasta ympäristöstä omiin maailmoihin. Jalonen tunnistaa itseään päähenkilö-kertojansa kirjoitusprosessissa jopa käsin kirjoittamisen vaiheita myöten.
  
   Kynä on jäänyt pöydälle ja muistivihko on sen vieressä. Molemmat katsovat minua ja odottavat, että ryhdyn taas kirjoittamaan, käsialasta tulee nyt pientä, ja mitä enemmän kirjoitan, sitä pienemmäksi käsiala käy.
   Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet.
   Annan jäljen tulla sellaisena kuin se haluaa, minulla ei ole siihen määräysvaltaa.

Janetin luomisvimmassa on voimaa ja mystisyyttä: Istun rauhassa, ajatuksilla on tapana tulla tyhjään, kuin kuoreen joka odottaa täytettä. En hae mitään kaukaa, kaikki tulee minulle sisältäpäin odottamatta, yhtäkkiä.

Samanmoisista lähtökohdista tuntuvat syntyneen monet Kirkkaus-romaaninkin väkevät ja ryöpsähtävät kohtaukset.


ROMAANI ALKAA siitä, kun Janet asettuu pitkän sairaalajakson jälkeen asumaan ja kirjoittamaan ystävänsä ja ymmärtäjänsä Frank Sargsonin pihamökkiin. Hän alkaa käydä läpi elämäänsä ja tuntojaan, ja sama sensitiivinen sisimmän seulonta jatkuu ulkoisen juonen edetessä.

Vähin erin takaumista alkaa tarkentua kuva omalaatuisesta punatukkaisesta tytöstä ja hänen kokemuksistaan ulkomaailmasta, perheestään ja ulkopuolisista. Jalonen kuvaa päähenkilönsä sisäistä maailmaa voimakkaasti myötäeläen, kuin itse Janetinsa sisällä asuen.

Romaanin henkilökuvaus on psykologisesti äärimmäisen tarkkaa. Muutamalla lähes huomaamattomalla eleellä tai repliikillä myös sivuhenkilöt paljastavat sisimpänsä ja osoittautuvat eläviksi ihmisiksi niin hyvässä kuin pahassa, sekä sairaaloissa että niiden ulkopuolella, kotona ja matkoilla.

Kuvaukset Seacliffin mielisairaalasta ovat järkyttävää luettavaa. Seacliffin jälkeen Ibitza ja Andorra tuntuvat paratiisilta, ja Lontoostakin löytyy ymmärtäjiä ja auttajia. Rakkaussuhteet jäävät lyhyiksi, mutta kiintymystä ensimmäiseen terapeuttiin John Moneyhyn eivät katkaise etäisyydet eivätkä vuodet.

Merkityksekkäin ihminen Janetin kirjallista uraa ajatellen on hänen äitinsä, jonka henkireikä köyhässä ja sotkuisessa huushollissa on runojen kirjoittaminen ja kaupustelu. Janet muistelee: - - rakensin lapsena ympärilleni kuoren, muuten olisin tukehtunut perheeni keskellä. Ensimmäiset sanat olivat syntyneet äidin vieressä, tihkuneet hänestä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi aikaa sanoille, vaan aika annettiin minulle. Vein sanat kuoren sisään.

Siellä kuoressa ne olivat tallessa, ja sieltä niitä sopi odotella aikanaan esiin.


JO NIMELLÄÄN Kirkkaus paljastaa, ettei se ole rankoista kohtauksistaan huolimatta raskas eikä musta tarina. Se on selviytymiskertomus, jossa kuljetaan vastuksista huolimatta kohti parempaa itsetuntemusta ja keveämpää ja kirkkaampaa huomista.

Jalosen kieli on kaunista ja kirkasta. Siinä on paljon symboleja ja vertauskuvia. Vertauskuvat ovat aina hyviä. Ne tekevät elämästä avaramman, sanoo Janet. Meri ja linnut ovat Janetin mielenliikkeiden vakiokuvastoa, ja esinesymboliikalla kerrotaan paljon eri henkilöiden mielialoista: isä ja säkkipilli, äiti ja sulalla koristettu hattu, Janet ja villatakki.

Jalonen on romaanillaan seurannut päähenkilönsä esimerkkiä uskollisesti ja vakuuttavasti: päästänyt kertomuksen pois pimeästä ja tuonut sen valoon, etsinyt ja löytänyt sanat. Riitta Jalosen Kirkkautta ja sen sanoja lukee korva tarkkana ja sydän arkana.

Kuva: Karoliina Ek






sunnuntai 21. elokuuta 2016

22. elokuuta 2016




Kiittäen hyväksytty arkinen elämä 


Peter Sandström kirjoittaa perhesuhteista kipeästi ja lempeästi




Peter Sandström: Laudatur. Suom. Outi Menna. S&S 2016. 228 s.


Laudatur on Peter Sandströmin (s. 1963 Uudessakaarlepyyssä) kolmas proosateos. Hänen novellikokoelmansa Sinulle joka et ole täällä (2012) oli Runeberg-palkintoehdokkaana, ja romaani Valkea kuulas (2014) oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston palkinnolle ja sai Svenska litteratursällskapetin palkinnon. Myös Laudatur tulee keräämään kiitosta, niin taitava kirjoittaja ja ihmiselämän kuvaaja Sandström on.


ROMAANISSA käsitellään suuria kysymyksiä eli kirjallisuuden vakioteemoja rakkautta ja kuolemaa. Sandström nostaa ne esiin jo ensi riveillä:

Yhtenä syyskuisena iltana ajattelin isää ja sitä, että hän oli varmaan kaikesta huolimatta rakastanut äitiä. Hän oli tietenkin kuollut jo aikoja sitten, mutta kuulin yhä hänen äänensä ja naurunsa. 
   Vain kerran olin nähnyt hänen itkevän. Muistin hänen sanoneen silloin, että "jokaisen pitäisi ainakin kuolla onnellisena". Lausahdus oli mielestäni yhtä aikaa kulunut ja korkealentoinen; isällä ei ollut tapana puhua niin.


ULKOISESTI romaanissa ei tapahdu paljoakaan. Eletään syyskuista viikonloppua kaksituhattaneljätoista. (Jostain syystä Sandström kirjoittaa kaikki numerot kirjaimin.) Päähenkilö-kertoja, jälleen nimeään myöten Sandströmin oloinen toimittaja ja runoilija, kuljeskelee Åbo Akademin liepeillä jäjittämässä vaimoaan. Vaimo, "Seepraksi" kutsuttu, tekee tieteellistä uraa ja käy kotona lähinnä pesettämässä pyykkejään. Myös lapsistaan, joihin mies törmää kaupungilla, hän tuntee etääntyneensä.

Samana päivänä kertoja pistäytyy vielä entisen työnantajansa, omalaatuisen dosentti Tulijärven luona ja saa tältä lahjaksi Gösta Ågrenin runokokoelman Tääl. Kertoja miettii Tulijärven yksinäisyyttä ja kuvittelee hänen asuntonsa hiljaisuuden rikkovia ääniä. Hän yhdistää ne isänsä vaitonaisuuteen ja alkaa ymmärtää aivan uudella tavalla tapahtumia, joiden muisteleminen on muodostanut romaaniin alusta alkaen toisen, takaumien tason.

Siinä eletään elokuuta tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan. Kertoja on juuri vapautunut siviilipalveluksesta ja tulee käymään vanhempiensa luona vanhassa kotikaupungissaan Uudessakaarlepyyssä, ennen kuin matkustaa Turkuun uuteen työpaikkaansa.

Yllättäen nuori mies joutuu todistamaan erikoista vanhempiensa välistä yhteenottoa, rajua ja poikkeuksellista siksi, että vanhempien suhde on hänestä näyttänyt hyvin harmoniselta.

Episodi johtaa siihen, että juuri eläkkeelle jäämässä oleva puutarhuri-isä pyytää pojan mukaansa ja lähtee päivän kestävälle kummalliselle road movielle vanhalla Taunuksellaan. Realistisena edenneen romaanin tunnelma kääntyy mystiseksi ja kohtaukset absurdeiksi.Tapahtumat sekä pelottavat että naurattavat mutta tarjoavat lopulta seesteisen jälkitilan.


YKSI ISÄN OPETUKSISTA kuuluu: onni on sellainen että  se ei näyttäydy usein, mutta jossain se aina lymyää. Tuota lymyävää onnea romaanissa tavoittelevat sekä isä että poika.

Sandström kirjoittaa tavallisista ihmisistä, heidän ristiriidoistaan, unelmistaan ja särkyneistä toiveistaan ymmärtäen ja lämpimästi. Laudaturin henkilöt ovat hämmentyneitä ja käyttäytyvät myös naurettavasti, mutta kirjailija kohtelee heitä suurella hellyydellä.

On asioita, joita on jätetty käsittelemättä, painettu villaisella, uskottu vaikenemalla unohtuviksi. On tunteita, joiden ymmärtäminen ja hallitseminen eivät sitkeistä yrityksistä huolimatta onnistu, ja tekoja, jotka vaativat tulla tehdyiksi, jotta elämä asettuisi taas uomilleen, uusille tai entisille. Useimmiten entisille.

Samoin kuin Valkeassa kuulaassa nytkin jossain taustalla on sotakokemusten painolasti, joka periytyy periytymistään. Kertoja ajattelee poikaansa, kuinka hänkin oli perinyt oman osansa miehiltä, joista hänellä ei koskaan olisi minkäänlaista muistikuvaa, se oli kuin kaiku kauhuista joita ei voinut kuvitella mutta jotka silti kulkeutuivat eittämättä eteenpäin.

Kertojan tulkinnat tapahtumista ovat Sandströmin kertomataiteelle tyypilliseen tapaan mahdollisia mutta eivät välttämättä oikeita. Ne ovat yrityksiä ymmärtää toisia ja itseä ja ihmisten välisiä suhteita, pikemmin kysymyksiä kuin vastauksia.

On nautinto lukea isän ja pojan yhdessäolosta, toistensa erilaisuuden hyväksymisestä ja vähäeleisestä kiintymyksestä. Hienoimmillaan se näkyy esimerkiksi kohtauksessa, jossa isä antaa päältään mustan pikkutakkinsa sellaista vailla olevalle pojalleen.

   No, haluatko sen?
   Näin hänestä, että kysymykseen oli vain yksi mahdollinen vastaus. Yskäisin käteeni. Haluan, sanoin. Tämä on hyvä.
   Isä nyökkäsi. Selvä, hän sanoi, ota se sitten. Mutta tiedä, ettei ole olemassa mitään niin surullista kuin vaate, joka on aiemmin ollut jonkun muun. Se kantaa mukanaan sanoja ja tarinoita, joiden ei pitäisi kulkeutua eteenpäin.
  Sehän on pelkkä takki, sanoin. Nimenomaan, isä sanoi.


SYMBOLIIKKAA romaanissa on runsaasti, mutta se ei missään näytä päälleliimatulta. Se kuuluu Sandströmin aukkoiseen, monitulkintaiseen, pohdiskelevaan ja vihjailevaan kerrontatapaan.

Romaanin kaunis, harkittu kieli pakottaa lukemaan kirjaa hitaasti ja lukemaansa miettien.Toisaalta Sandström tarjoaa lyhyitä lauseita, arkisia havaintoja ja vuorosanoja, näyttämöitä ja kohtauksia. Välillä taas virkkeet kasvavat pitkiksi ajatusketjuiksi ja elämänkulun pohdinnoiksi. Kiitokset myös suomentaja Outi Mennalle.

Raskas tai pessimistinen Laudatur ei ole missään vaiheessa. Melankolinen se kyllä on, mutta myös hauska. Ja kaunis ja viisas samalla tapaa kuin Göstä Ågrenin runokoelma Tääl, jonka Sandström nostaa romaanissaan esiin vielä toisenkin kerran.

Vanhemman uusikaarlepyyläisen runous on Sandströmille selvästi tärkeää. Lukemalla Laudaturin jälkeen tai ohella Ågrenin kokoelmaa kirjailijoiden sielunveljeydestä vakuuttuu entisestään. Suosittelen lämpimästi molempia vaikuttavia teoksia.


Kuva: Robert Seger








perjantai 19. elokuuta 2016

19. elokuuta 2016


Okkultismia ja outoja kuolemia


Jyrki Heinon luutnantti Wennehielm jatkaa rikostutkimuksiaan Suomen Turussa 




Jyrki Heino: Kelmit. Schildts & Söderströms 2016. 272 s.


Turun yliopiston biokemian professorilta Jyrki Heinolta (s.1958) ilmestyy jo kolmas historialliseen Turkuun sijoittuva rikosromaani. Kaikissa kolmessa, Kellarissa (2012), Kellossa (2014) ja juuri ilmestyneessä Kelmit-romaanissa, rikoksia selvittelee jo aktiivipalvelusta vetäytynyt luutnantti Carl Wennehielm. Apunaan hänellä on ystävänsä kaupunginviskaali John Appengren.


VUOTEEN 1800 sijoittuvassa Kelmit-dekkarissa sympaattinen Wennehielm on jäänyt äskettäin leskeksi ja vajaan vuoden ikäisen tyttölapsen yksinhuoltajaksi. Jo siinä olisi viittäkymmentään lähestyvällä, vaimonsa poismenoa surevalla sotainvalidilla kylliksi huolenaihetta.

Mutta kun Naantalin Viluluodon kaivohuoneella alkaneet mysteerit leviävät myös Turkuun, outoja kuolemantapauksia ja katoamisia ennenkin selvitellyt luutnantti ei malta olla puuttumatta salaperäisiin tapahtumiin. Onneksi Wennehielmillä on tytärtään ja talouttaan hoitamassa topakka mamselli Kaisa Mannelin, niin että talon isäntä voi keskittyä salapoliisitehtäviin ja saa niiden myötä elämäänsä muutakin kuin "väritöntä tyhjyyttä".

Kelmien juoni kytkeytyy sen verran monien kaupunkilaisten puuhiin, että lukija on kiitollinen kirjan henkilöluettelosta. Useimmat henkilöistä tulevat tutuiksi jo Naantalin prunnihuoneella, mutta lisää väkeä saadaan tarinaan, kun seurue siirtyy Turkuun Viluluodossa sattuneen ensimmäisen kuolemantapauksen järkyttämänä.

Ennen pitkää Wennehielm löytää itsensä pöyhimästä turkulaisen suurporvarin ja valtiopäivämiehen Matias Ronperin ja hänen läheistensä tekemisiä, joissa jo Viluluodossa oleskelleella kuululla mystikolla ja okkultistilla Petrus Junelinilla näyttää olevan oma vahva roolinsa. Koko kaupunkia pihdeissään pitävä Ronperi ei tietenkään siedä asioihinsa puuttumista, ja rikostutkijallamme on taas yksi huoli lisää.


HISTORIALLINEN DEKKARI on haastava kirjoitettava. Jyrki Heino onnistuu kuitenkin mainiosti. Kelmeissä on juuri sopivassa suhteessa rikosjuonta ja ajankuvaa. Vanha Turku elintapoineen, asukkaineen ja ympäristöineen esittäytyy uskottavana ja elävänä. Turkulaiset varmasti nauttivat tarinan miljöistä aivan erityisesti, mutta hyvin niissä viihtyy ulkopaikkakuntalainenkin.

Kelmejä lukee vaivatta historiaa tuntematonkin. Heino sitoo tarinansa Euroopan samanaikaisiin tapahtumiin ja Wennehielminsä Kustaa III:n hoviin selkeästi ja turhia viipyilemättä. Niinpä romaanin juoni kulkee monista käänteistään huolimatta varsin ketterästi.

Sivuhenkilöt ovat napakasti tyypiteltyjä, mutta Wennehielmistään Heino on kirjoittanut lihaa ja verta olevan ihmisen, jonka suru ja kaipaus herättää naiiviudessaankin myötätuntoa ja ilo tekee lukijankin onnelliseksi.


VAIKKA KELMIT ON ennen kaikkea viihdyttävää lukemista, siitä löytyy myös sanottavaa.

Heino johdattelee lukijansa historiasta sujuvasti nykypäivään mm.Wennehielmin ja Akatemian kirjastonhoitajan Wendeniuksen keskustellessa salatieteistä ja ajan poliittisista suurvaltahaikailuista. Fennofiili Jusleniuksen todistelut suomalaisten raamatullisista sukujuurista ja mahtavasta menneisyydestä eivät ole näitä "todellisia tiedemiehiä" vakuuttaneet:

On ihmisiä, jotka -- ovat tarrautuneet johonkin käsitykseen, aatteeseen tai uskontoon ja etsivät koko ajan vain vahvistusta omille mielipiteilleen, ollen täysin sokeita kaikelle, mikä voisi olla ristiriiidassa heidän aatostensa kanssa. Todellinen tiedemies muuttaa kantaansa kohdatessaan uusia todisteita. Ne, joille aate on uskonto, pitävät siitä kiinni loppuun asti.

Wendenius tiivistää: Koko historian tulkinnan avain on terveen järjen käytössä. Sobria dubitatio, terve epäily, veliseni.

Terve epäily, romaanin johtoajatus, on Kelmeissä kateissa myös kauppahuoneen alaisuuteen syntyneessä uskonnollisessa yhteisössä. Sen kaltaisia yhteisöjä on helppo löytää tänäkin päivänä, sillä tuollaisia syntyy, kun vallanhimoiset johtajat haluavat päättää muiden asioista ja yhteisön jäsenet haluavat elää rasittamatta omaa päätään.

KELMIEN LUKEMISESTA tekee miellyttävän romaanin keveä, sujuva kieli. Muutamalla vanhahtavalla sanalla tai sanonnalla Heino taikoo lukijansa kahdensadan vuoden taakse ja istuttaa hänet herraskaiseen seurueeseen nautiskelemaan kaikki vaivat lääkitsevää prunnivettä ja kuljettaa häntä sitten yhtä suvereenisti niin vallas- kuin palvelusväen juttusilla.
Kuva: Robert Seger

Jo nimi Kelmit paljastaa romaanin tyylilajin. Siihen sopivat hyvin alun koukuttava prologi ja epilogin opettavainen yhteenveto. Siinä välissä Wennehielmin lämpimällä huumorilla höystetty salapoliisityö edistyy kuin neiti Marplen tutkimukset, vaikka kyseessä onkin jonkin sortin sarjamurha- tai mafiatarina ja tapahtumiin osallistuu jopa palkkatappajia!

Ovela, hyväntuulen dekkari, kerta kaikkiaan!

tiistai 16. elokuuta 2016

16. elokuuta 2016


Lumen valoa ja armon ikävää 

Anthony Doerrin esikoisromaani vetoaa voimakkaasti tunteisiin


Anthony Doerr: Davidin uni (About Grace, 2004). Suom. Hanna Tarkka. WSOY 2016. 427 s.



Hänen nimensä oli David Winkler, ja hän oli viidenkymmenenyhdeksän. Oli ensimmäinen kerta kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, kun hän matkusti kotiin - jos sitä vielä kodiksi voisi sanoa. Hän oli ollut isä, aviomies ja hydrologi. Enää hän ei ollut varma, oliko hän mitään näistä.

Davidin uni  on Kaikki se valo jota emme näe -romaanilla maailmanmaineeseen nousseen Anthony Doerrin (s.1973) esikoisteos. Vaikka Davidin uni on meillä ilmestynyt vasta bestsellerin jälkeen ja yli kymmenen vuoden viiveellä, se ei tarkoita huonommuutta. Kerrontaratkaisuissaan ja ja viihteellisyydessään esikoisteos voi jäädä jälkeen seuraajastaan, mutta sisältöanniltaan se vähintäänkin tasoissa, ellei voitolla.


HILJAINEN ja vetäytyvä alaskalaissyntyinen hydrologi David Winkler käy jo reilusti neljättäkymmentään, kun hän rakastuu naimisissa olevaan Sandyyn ja saa hänen kanssaan tyttären Gracen. Veden olomuotojen ja erityisesti lumihiutaleiden tutkimisesta innostuneen onnellisen isän elämää alkaa kuitenkin nopeasti varjostaa ahdistava pelko lapsen menetyksestä, eikä syyttä.

David on nähnyt lapsuudesta asti silloin tällöin enneunia. Kun hän alkaa nähdä unta oman lapsensa tulvaveteen hukkumisesta, hän päättää estää unen mahdollisen toteutumisen katoamalla perheensä elämästä. Rahtilaiva kuljettaa hänet Karibian meren Grenadiineille, ja vasta neljännesvuosisata myöhemmin hän tohtii lähteä jäljittämään rakkaitaan. Jos jo paossa olo on raastavaa, tuntuu matka Karibialta Alaskaan ja siellä Eaglen kautta vanhaan kotikaupunkiin Anchorageen vähintään yhtä epätoivoiselta.

Vaikka romaanin juoni perustuu arkikokemuksesta poikkeavaan ilmiöön, pidän Davidin tarinaa lähinnä psykologisena romaanina. Stephen Kingin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, ja siitä puuttuvat myös maagisen realismin surrealistiset elementit.

Davidin unen leimallinen - ja Doerrille ilmeisen luonteenomainen - piirre on tieteen, tarkasti ottaen muutamien tieteenalojen, vahva läsnäolo ja vertauskuvallinen tehtävä. Välistä symboliikka on suorastaan osoittelevaa: kaiken sen [jääkiteiden] loiston - filigraanimaisten kukkakuvioiden, mikroskooppisten tähtien - alla vallitsi kammottava väistämättömyys: kiteet eivät voineet olla toteuttamatta niihin sisältyvää suunnitelmaa sen enempää kuin ihmisetkään. Välistä kyse on pelkästään ihmettelystä.

Melkein yhtä intohimoisesti romaanissa tutkitaan hyönteisiä. Kiinnostuksensa lumeen David on perinyt suomalaiselta äidiltään; hyönteisistä innostuu hänen karibialaisen ystäväperheensä tytär Naaliyah, josta Davidille tulee eräänlainen oman tyttären korvike.


ETELÄ JA POHJOINEN, kuuma ja kylmä, valo ja pimeä, mikro- ja makrokosmos - maailma kuvautuu romaanissa vastakohtien valossa. Tavallinen, arkinen elämä on jossain niiden välissä, lämpimissä ihmissuhteissa ja hyvissä hetkissä.

Doerr osaa punoa romaaneihinsa jännittävän ja kiinnostavasti mutkittelevan juonen, mutta ennen kaikkea hänen romaaninsa ovat tunteellisia. David herättää voimakasta myötätuntoa ja tarjoaa samastumisen mahdollisuuden. Hänen ratkaisunsa ovat hyväksyttäviä, vaikka olisivatkin tuloksettomia, ja vahingollisinakin ne ovat ymmärrettäviä.

David ei erikoisine kykyineen ja intohimoineen vaikuta oikeastaan lainkaan poikkeukselliselta. Hän on kuin kuka tahansa tahtomattaan onnettomuuteen syösty ihminen, joka kaipaa paluuta takaisin normaaliin elämäänsä ja on valmis tekemään kaikkensa asioiden korjaantumiseksi. Myös sivuhenkilöistään Doerr kirjoittaa eläviä ihmisiä ja heidän reaktioistaan uskottavia.

Romaanin alkuperäinen nimi viittaa armoon ja anteeksiantamukseen, tarinan pääteemoihin. Suomennos Davidin uni ei pysty samanlaiseen lukijan ohjeistukseen, vaikka unen voi ymmärtää myös toiveena, unelmana.


ROMAANISSA Kaikki se valo jota emme näe ihastuin Doerrin tapaan kuvata ympäristöä luettelemalla pitkälti miljöiden yksisityiskohtia. Davidin unessa keino ei ole yhtä näkyvästi vielä käytössä, mutta mikroskooppisen tarkat havainnot tekevät nytkin kuvauksista hyvin aistimuksellisia. Alaskan kylmyyden Doerr kuvaa todella hyytävästi, ja jääkiteiden kauneudesta haltioituu lukijakin.

Davidin unessa on paljon kauneutta, ennen kaikkea luonnon kauneutta. Huomio kiinnittyy myös toistuvaan valon tarkkailuun ja ihasteluun. David vertailee tropiikin mustia öitä ja Alaskan hämyn eri sävyjä:

Tajuan nyt, etten tiennyt lumesta mitään. Se ei ole valkoista. Siinä on tuhatta väriä, taivaan värejä ja sen, mitä on lumen alla, tai jopa sen alla elävän levän vaaleanpunaista, mutta yksikään noista väreistä ei ole oikeasti valkoista.

Hän jatkaa: Loppujen lopuksi tajuaa, silloin kun ei enää ole mitään menetettävää, että vaikka maailma voi kohdella hyvin ja paljastaa kauneutensa kaikessa piilevien rakosten läpi, viime kädessä se joko ottaa tai jättää.

Tämäntyyppistä maailman ja elämän arviointia romaanissa on tämän tästä. David miettii paljon. Hän pohtii olemassaoloaan, tunteitaan, aikaa, tiedon hyödyttömyyttä jne. Juonen pysähtyminen voi tuskastuttaa toimintaa kaipaavaa, mutta vanhempi ihminen nauttii Davidin filosofoinneista. Kaikki se valo jota emme näe vedonnee erityisesti nuoriin. Davidin unesta nauttivat todennäköisesti iäkkäämmät.


PERUSTUNNELMALTAAN Davidin uni on melankolinen, mutta ei apea, saati pessimistinen. Davidilla on yksinäisyydessäkin muistonsa ja toiveensa. Mitä vähemmän elämä tarjoaa, sitä arvokkaammiksi sen antamat lahjat käyvät. Pieni on kaunista. Vähäinen on arvokasta.

Kuva: SHAUNA DOERR
Davidin uneen jää viipyilemään pitkäksi aikaa. Davidista pitää kiinni kuin ystävästään, ja hänen intiimit kirjeensä herkistävät vielä jälkeenpäinkin luettuina. Tekee mieli vastata ja toivottaa kaikkea hyvää. - Aikamoinen taikuri, tuo Anthony Doerr.

lauantai 13. elokuuta 2016

13. elokuuta 2016



Taistele paikkasi tai jää petojen kynsiin 

Mooses Mentulan romaanissa kiusattuja löytyy molemmin puolin opettajanpöytää



Mooses Mentula: Jääkausi. WSOY 2016. 264 s.


Novellikokoelma Musta timantti (2011) ja romaani Isän kanssa kahden (2013) ovat olleet niin vakuuttavia näyttöjä Mooses Mentulan kirjailijantaidoista, että hänen uuteenkin kirjaansa tarttuu innostuneena. Romaanissa Jääkausi Mentula käsittelee koulukiusaamista ja tekee sen erityisen osaavasti myös siksi, että aihe on hänelle tuttu niin luokanopettajan kuin rehtorin näkökulmasta.


KUN YLÄKOULUIKÄISEN Helmin koulunkäynti käy kiusaamisen vuoksi mahdottomaksi, vanhemmat päättävät muuttaa Etelä-Suomesta Kainuuseen ja tarjota tyttärelleen mahdollisuuden aivan uuteen kaveripiiriin. Syrjimisensä sisäistänyt Helmi on kuitenkin helppo kiusattava myös uudessa koulussa, ennen kuin hän päättää  vaihtaa rooliaan vaikka väkivalloin.

Romaanin toiseksi päähenkilöksi nousee sapattivapaasta haaveileva historianopettaja Juha, jonka elämässä alkaa hurja alamäki parista Helmin tekaisemasta nettiviestistä. Pahansuovat huhut leviävät ja voimistuvat kulovalkean tavoin, eikä aikuisten lauma näytä olevan juuri nuoria armeliaampi leimatuksi joutuneelle jäsenelleen.

Päähenkilöiden rinnakkain kulkeva tarina on rakennettu viimeisen päälle harkitusti. Jännite on niin tiivis, että romaania on mahdoton keskeyttää. Ihmisten käyttäytymisen kaikupohjana ja metaforana toimii tehokkaasti eläinmaailma. Eläinhavainnot ennakoivat tulevia tapahtumia (välistä osoittelevastikin) ja tiivistävät tunnelmaa, ja loppuratkaisussakin eläimillä on sananmukaisesti näyttävä rooli.


VANHA SANONTA väittää, että ihminen on ihmiselle susi. Ei ihme, että Mentula käyttää romaaninsa rakentelussa ja henkilöidensä käyttäytymisen motivoinnissa hyväkseen erityisesti sutta - ja sen sukulaista koiraa. Kouluttaja neuvoo, kuinka Helmi saa koiransa Onnin tottelemaan itseään:

   Kouluttaja sanoi, että ratkaisu olisi  jääkausi.
- Sinulla ei nyt ole koiraa viikkoon. Annat sen vaellella orpona piruna. Et huomioi mitenkään, vaikka se kuinka vinkusi. Taka-ajatuksena on saaha se epävarmaksi. Sillon se hakkee huomiota miellyttämällä, kouluttaja tiivisti.
   Kuluttaja jatkoi ohjeistustaan, mutta Helmiltä meni loput ohi. Hän oli ymmärtänyt tärkeimmät: pahuus oli vahvuutta ja miellyttäminen heikkoutta.

Ei jää epäselväksi, mihin Helmi ohjeita soveltaa. Mutta toinen vanha sanonta kertoo pikkusormen pirulle antamisen seurauksista, ja pahalta näyttää Helminkin kohtalo, kun koviksen rooli vie vastustamatta yhä rohkeampiin ja itsetuhoisempiin kokeiluihin.

Mentula kirjoittaa kiusattujensa kohtelusta ja kohtaloista realistisesti. Päänsisäinen ääni sopii hyvin kuvaamaan Helmin ahdistusta, ja kiusaajienkin toimille löytyy taustavaikuttajansa. Vain Helmin isän ja erityisesti äidin huolen ja hädän kuvauksessa Mentulan ote lipsahtelee muutoin uskottavassa kasvutarinassa.


JÄÄKAUTTA suosittelee mielellään sekä aikuisille että nuorille. Sovinnollinen loppu tarjoaa rajun tarinan päätteeksi toivoa mutta jää silti sopivasti avoimeksi: Mistä on mahdollista selviytyä, mistä ei? Millaisia jälkiä eri asianosaiset kantavat yhden kouluvuoden tapahtumista läpi elämänsä?

Samalla kun Jääkausi panee miettimään kiusaamisen syitä ja seurauksia, se panee ajattelemaan, miten kiusaamista voisi ja pitäisi ehkäistä ja keille kaikille tehtävä kuuluu.

Koulun keinot näyttävät olevan kovin vähissä. Usea ajattelee Juhan opettajakaverin Vesan tavoin: Parempi on, kun ei aleta sen enempää syyllistä kaivella. Puhutaan ja todetaan, että pittää päästä yli. Kavereita ei tarvihe olla, mutta yhessä on pystyttävä koulussa touhuamaan. Ei taida riittää?

Painokkaasta sanottavastaan huolimatta Jääkausi on kuitenkin kaunokirjallisuutta eikä palopuhe, ja siitä Mentula pitää kiinni loppusivuille saakka. Niin kuin siitäkin, että lukija saa tuntea myös kevyempiä tunteita kuin pelkästään myötätuntoa.

Kuva: Veikko Somerpuro












tiistai 9. elokuuta 2016

9. elokuuta 2016


Verevä uusversio tutuista lähtöasetelmista 

Minna Rytisalon esikoisromaani varioi nähdyksi ja rakastetuksi tulemisen teemoja vakuuttavasti



Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus 2016. 234 s.


Sodankylässä syntyneen, Kuusamossa asuvan Minna Rytisalon (s.1974) esikoisromaani Lempi on ollut minulle erikoinen lukukokemus. Romaanin alkusivuja lukiessani ihastelin heti Rytisalon kieltä. Toisaalta sodasta metsiä pitkin kotiin suuntaavan Viljamin tunteet vellovat vaarallisen lähellä rakkausviihteen karikkoja:

Lempi, lempi, näit minut niin kuin ei kukaan ketään koskaan, ja mitä minä tein, toin sinut tänne ja jätin. Se oli väärin ja kauhea virhe. Minun olisi pitänyt pystyä parempaan, nähdä sinussa se kaipuu muualle, pienet kenkäsi kuiville kaduille, sellaisiin paikkoihin, joissa et olisi uupunut työstä eikä sinun olisi ikinä tarvinnut pelätä - -.

Nopeasti Rytisalo onnistuu kuitenkin luomaan tarinaansa sellaisen jännitteen, että lukemista on pakko jatkaa, ja pian huomaakin olevansa täysin tarinan vietävissä. Loppujen lopuksi on valmis tunnustamaan alun Viljami-jaksonkin juuri oikeanlaiseksi avaukseksi romaanin dramaattiselle perhetragedialle.


KOLMENA PITKÄNÄ MONOLOGINA kerrottu tarina sijoittuu Lappiin, Korvasjärven syrjäiselle pientilalle Pursuojalle. Eletään kevättä ja kesää ennen Lapin sotaa. Orvoksi jäänyt Viljami saa yllätyksekseen kauppalasta vaimokseen kauppiaan kaksostyttäristä villikomman, Lempin, mutta nuorenparin onnea kestää vain kesän ja loppuvuoden. Viljami kutsutaan rintamalle, ja esikoistaan odottava Lempi jää Pursuojalle yhdessä synkän aputyttönsä Ellin ja kasvattilapseksi otetun Anteron kanssa.

Kun sota on ohi ja Viljami palaa sotasairaalan kautta Pursuojalle, siellä ei ole enää Lempiä. Mitä tilalla on tapahtunut Viljamin poissaollessa, sitä lukija joutuu arvailemaan loppusivuille saakka. Rytisalo avaa tapahtumia vihje kerrallaan, ja lukija etenee tutkintalinjallaan kuin rikospoliisi.

Rytisalo kehittelee romaaninsa juonta taitavasti monologi monologilta.Viljamin jälkeen äänen saavat ensin Elli ja sitten Lempin kaksossisar Sisko. Samalla kirjan psykologinen juoni voimistuu voimistumistaan

Rytisalo hyödyntää kaksosten tavallista kiinteämpää keskinäistä suhdetta huolellisesti ja liikoja mystifioimatta. Lempin lähtö Pursuojalle ja Siskon antautuminen "saksalaismorsiameksi" ovat perusteltuja paitsi kaksossisarusten luonne-erojen vuoksi myös heidän irtiottonaan kasvukumppanista.

Miten siskosten erillisyyteen ja yksilöllisyyteen pyrkiminen onnistuu, se onkin sitten toinen juttu ja liittyy oleellisesti romaanin peruskysymykseen, millaisina ylipäänsä näemme toiset ihmiset.


TAPAHTUMIEN KÄYNNISTÄJÄ ja ylläpitäjä on Lempi, mutta hän näyttäytyy lukijalle vain toisten silmin ja tulkitsemana. Viljamin Lempi on toinen kuin Ellin ja edelleen erilainen kuin Siskon Lempi. Tarkastelemalla päähenkilöään kolmen eri ihmisen näkökulmasta Rytisalo kirjoittaa hänestä todentuntuisen, elävän nuoren naisen, ihanan ja omahyväisen, rakastettavan ja rohkean, kadehdittavan ja ilkeän, ikävöitävän ja katkerasti vihattavan.

Viljamin, Ellin ja Siskon käyttäytymistä ja ratkaisuja Rytisalo perustelee heidän taustoillaan, joissa mm. äitien poissaolo on silmiinpistävä ja tietynlainen syrjässä eläminen vallitseva piirre.

Ihminen kaipaa olla yksilö, kokonainen ja näkyvä. Kun kaksossuhteessa taka-alalle jäänyt Sisko tapaa saksalaissotilaansa, joka näkee hänet, ei kauppiaantyttärenä tai sinun [Lempin] siskonasi vaan minuna, hän on varsin nopeasti vieteltävissä. Pahinta tuhoa näkymättömyys saa kuitenkin aikaan Ellissä. Romaani kuvaa armottomasti, mitä ihmisessä tapahtuu, kun hänet mitätöidään, katsotaan ohi tai läpi.

Kysymykset henkilöiden syyllisyydestä ja syyttömyydestä jäävät lukijan ratkottaviksi, ja muutenkin Rytisalo malttaa jättää asioita auki. Mikä ihmisten olemuksen ja heidän tekemistensä tulkinnoissa lopultakin on totta? Eikö läheinenkin ihminen jää aina joltain osin salaisuudeksi, katseemme sokeaan pisteeseen? Tulkintamme ovat aina tunteilla ladattuja ja siksi vääristyneitä.


OIKEASTAAN Lempin tapahtumat ovat kirjallisuuden vakioaineistoa. Asetelma isäntä, emäntä, piika/renki on tavallista tavallisempi fiktion kuvio, ja saksalaisten morsiamistakin on kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Silti Rytisalon Lempi tuntuu tuoreelta ja jännittävältä.

Yksi syy on sen hallittu rakenne. Äidinkielenopettajana Rytisalo tietää tarkoin, mistä aineksista ja millä tavoin syntyy toimiva romaani. Toinen syy on Lempin kirkas ja rytmisesti nautitittava kieli. Kauniin kielen kannattelemana paikoittainen turhakäyntikään ei juuri häiritse.

Luontokuvat kuuluvat romaanin luonteeseen. Ympäristöt hahmottuvat yksityiskohtia poimimalla, mutta tehokkaimmillaan luontokuvat kertovat myös havainnoijan mielentilasta. Muistellessaan poikavuosiensa kulotuksia Viljami kuvaa samalla järkkynyttä sisintään:

Tuli etenee hitaasti ja jää kytemään sinnekin mistä se ei näy, siellä se on ja hiljaa tuhoaa kaikkea olevaa. Heti päällimmäisen kuntan alla on turve, ja sen mustuus voi olla joskus pelottavaa. Tämän opin vaikka en olisi halunnut oppia, tämän minä sain perinnöksi, saman kohtalon.

Kuva:Marek Sabogal

RAKKAUTTA, kirjallisuuden yleisintä aihepiiriä, Minna Rytisalo onnistuu Lempin sivumäärän huomioon ottaen tarkastelemaan hämmästyttävän monenlaisina variaatioina.

Kirjassa on romanttista kaipuuta, jännittävää kokeilumieltä, intohimoa ja kaikki esteet raivaavaa halua. Mutta niiden rinnalla tarinassa on myös koskaan katkeamatonta kiintymystä, suurta hellyyttä lapsia kohtaan ja arkista, osaansa tyytyvää totista toveruutta. Elämän realiteettien hyväksymistä.

Minna Rytisalon seuraavaa romaania jää odottamaan suurella mielenkiinnolla.

maanantai 1. elokuuta 2016

1. elokuuta 2016


Lukemisen ilosta ja tärkeydestä 

Merete Mazzarella kestää toisenkin lukukerran



Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta. Suom. Kaarina Sonck. Tammi 2016. 242 s.



Kun Merete Mazzarella kirjoittaa kirjoista ja kirjailijoista, tarjolla on takuuvarmasti kiinnostavia näkemyksiä ja kannanottoja. Luin vastikään Mazzarellan vuonna 1999 julkaistun Silloin en koskaan ole yksin -kirjan uudestaan juuri ilmestyneenä pokkarina, ja jälleen teksti tempasi mukaansa.

Mazzarella ei esitelmöi vaan tarinoi. Hän keskustelee, pohtii ja tekee ehdotuksia ja kertoo välillä itsestäänkin kuin istuttaisiin vastatusten kahvikupin ääressä.

Lukemisen taitoa käsittelevä esseekirja tarjoaa kirjallisuusnalyysiensä ohessa pohdiskelua kirjailijan ja lukijan suhteesta, kirjojen syntyprosesseista ja kirjailijan vapauksista ja vastuista. Mazzarella elävöittää tarinointiaan kirjallisuusnäytteillä, anekdooteilla ja tapahtumilla elävästä elämästä.

Kirjoittajan omaa suhdetta lukemiseen ja kirjoihin kuvaa hyvin jo kirjan alun lainaus sarjakuvapiirtäjä Nikoline Werdeliniltä. Werdelinin mukaan vastasyntynyttä sopii tervehtiä esimerkiksi seuraavasti:

Hyvää päivää ja tervetuloa. Olet saapunut paikkaan, jossa joskus tunnet itsesi pelkuriraukaksi, joskus uskot pettäneesi jonkun ihmisen tai asian, joskus koet hiukan läheisyyttä - parhaassa tapauksessa aika paljonkin - paikkaan, jossa sinun ei koskaan tarvitse tuntea itseäsi yksinäiseksi, jos vain opettelet lukemaan.

Kirjat siis tarjoavat seuraa mutta eivät vain pakoseuraa. Mazzarella painottaa hyvän kirjallisuuden sisältävän sekä tunteen terävänäköisyyttä että ajatuksen eläytyvyyttä. Parhaimmillaan kaunokirjallisuus näyttää, millaisia valintoja ja päätöksiä ihmiset oikeastaan tekevät ja miten monimutkaisia, häilyviä ja sotkuisia ne usein ovat. Kaunokirjallisuus auttaa näkemään asioita ja tapahtumia toisella tavalla kokevien ja ajattelevien näkökulmasta.


KIRJAILIJAN ROOLI on vuosien saatossa kovasti muuttunut - ja muuttuu edelleen. Nykyisen mediaseksikkyyden kasvualusta oli jo selvästi näkyvissä parikymmentä vuotta sitten. Kirjailijalta alettiin vaatia kuvauksellisuutta. Kun hänen työnsä oli näkymätöntä puurtamista, hänen tuli elää kuvaukselllista elämää.

Mazzarella kuvaa ihastuttavan kitkerästi erästä televisiotuottajalle aiheuttamaansa pettymystä, kun hänellä ei ollut edes kissaa tai koiraa kuvauksellisuutta synnyttämään: Mieleeni muistui heti eräs avantouintia harrastava ystävättäreni. Hetken kadehdin häntä. Sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Kuvaajan ilmeen nähdessäni ainoa lohtuni oli että hän oli viimeksi saanut kuvata Bosniassa.

Kirjailijan elämän täytyi ja täytyy olla myös värikästä. Mazzarella kirjoittaa kirjailijoiden boheemiudesta. Itse olen huomannut, että väripalettiin kuuluu lisäksi, erityisesti esikoiskirjailijoiden kohdalla, monenkirjava työhistoria. Esikoisteosta kaupataan luettelemalla, miten monenlaisissa hanttihommissa kirjailija on ehtinyt elämänkokemustaan kartuttaa.

Lähes huomaamatta Mazzarella ujuttaa kuulijalleen arvokkaita työkaluja helpottamaan ja monipuolistamaan niin proosan kuin lyriikankin tekstien avaamista. Samalla hän kuitenkin painottaa, että tulkinnat ovat aina vapaita ja henkilökohtaisia. Maaimassa ei ole mitään säännöstöä, joka voisi taata kirjallisen ymmärryksen - ja siitä saamme olla yksinomaan kiitollisia.

On silti mukava kuulla, mitä löytöjä kirjoittaja itse tekee vaikkapa Camus'n Sivullisesta tai Austinin Emmasta. Pahan kuvaamisen tarkastelusta ajaudutaan eettisiin kysymyksiin. Voiko kirjallisuus aiheuttaa vahinkoa? Onko aiheita, joista ei saa kirjoittaa? Pitäisikö kirjallisuuden ohjata lukijoitaan hyveisiin?


KIRJANSA TOISESSA LUVUSSA Mazzarella paneutuu omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kysymyksiin. Esimerkkeinä saavat toimia Mazzarellan itsensä lisäksi mm. Christer Kihlman, Jan Myrdal, Bo Carpelan, Helvi Hämäläinen, Henrik Tikkanen ja Carina Rydberg.

Esitellessään kirjailijoiden vaihtelevia tapoja lähestyä tekstissään todellisia tapahtumia ja ihmisiä Mazzarella panee samalla miettimään kirjailijoiden vilpittömyyttä ja motiiveja ja muistuttaa lukijaansa siitä, että kirjoittaessaan ihminen ottaa aina jonkin roolin ja valitsee jonkin strategian. Lukijan olisi tärkeä tunnistaa kulloinkin käytössä oleva rooli ja strategia.

Kirjoittamista opettaneena Merete Mazzarella ottaa havainnollisia esimerkkejä myös kirjoituskursseiltaan. Aloittelevalle kirjoittajalle hän tähdentää arjesta aloittamisen tärkeyttä. Arjesta ponnistaen meidän kyllä onnistuu vähitellen edetä elämänsymboleihin, avaimiin, käännekohtiin. Siis tärkeisiin, olemassaoloamme, tekemisiämme ja ihmissuhteitamme sääteleviin tapahtumiin.

Käsitettä elämänsymboli Mazzarella käsittelee niin pitkään ja havainnollisesti, että sellaisia alkaa väistämättä ja innostuneena etsiä ja löytää myös omasta elämästään, oman elämänsä kertomuksesta.

Erityisesti lapsuus tarjoaa monia esineitä, asioita, tekoja ja tapahtumia, joiden muisto ja tunnelautaus on säilöytynyt meihin koko elämämme ajaksi. Nuo alitajunnassamme asustavat elämänsymbolit nousevat esiin tavan takaa tietyissä tilanteissa ja ohjaavat käyttäytymistämme, hoksasimme sitä tai emme.


MAZZARELLALLA ON TEKSTEISSÄÄN  aina runsaasti kirjallisia lainauksia, mutta siitä huolimatta hänen kirjansa ovat hyvin lukijaystävällisiä. Runsaat sitaatit pohjustavat, tukevat tai perustelevat sanottavaa ja tarjoavat samalla uutta oivallettavaa.

Olkoon sellaisesta esimerkkinä vaikkapa Hans-Magnus Enzensbergerin lähes ohimennen kerrottu haastattelulausunto mielikuvituksen ylivoimasta kuvaan verrattuna. Runoilija arveli Titanicin uppoamisen kiehtovan meitä sen vuoksi, ettei sitä ole tyhjentävästi dokumentoitu kuvin. - Eläköön kirjallisuus ja kuvittelun mahdollisuus!

Vaikka Mazzarellan kirjan kolmas luku ei tarjoa yhtä tuhtia ja jäsenneltyä sanottavaa kuin kaksi ensimmäistä, ei kannata jättää lukemista kesken. Kolmatta osaa voi lukea kuin olisi ongella. Aina silloin tällöin tärppää ja koukussa on jokin mielenkiintoinen ajatus, jota sopii kehitellä eteenpäin tai testailla peilaamalla omiin havaintoihinsa. Aika kuluu mukavasti sateisenakin kesäpäivänä.


Kuva: Karoliina Ek