sunnuntai 29. tammikuuta 2017

29. tammikuuta 2017



Kuulopuheita itsenäisestä Suomesta 

Petri Tamminen taitaa ruohonjuuritason historiankirjoituksen


Petri Tamminen: Suomen historia. Otava 2017. 157 s.


Rikosromaani, Meriromaani, Suomen historia... Petri Tamminen ei temppuile teoksiaan nimetessään vaan sanoo suoraan, mitä on tarjolla. Nyt on tarjolla puolentoistasadan sivun oppimäärä itsenäisen Suomen historiaa.

Sodat ja suurmiehet nousevat esiin Tammisenkin historiankirjoituksessa mutta vain ihmisten puheissa ja muistoissa. Suomen historia on nimittäin kooste satojen haastateltavien ja erilaisten luku- ja harrastuspiirien kokemuksista, näkemyksistä ja perimätiedosta. Useimmat teksteistä mahtuvat hyvin yhdelle sivulle, mutta nykyaikaa lähestyttäessä muistelut pitenevät. Lyhyimmillään teksti on vain parin kolmen rivin mittainen:

Uimakoulu pidettiin meillä yksipäiväisenä. Ensin pyöritettiin pari kertaa käsiä ilmassa, sitten opettaja tuli ja tarttui uimahousuista ja heitti järveen.

Tammisen Suomen historiaa lukee kuuntelemalla. Yleensä minäkertoja muistelee itselleen tai lähipiirissään sattunutta tapausta, mutta aihe ja puheenomaisuus varmistavat kuulovaikutelman silloinkin, kun kerrotaan jollekulle vieraammalle tapahtuneesta asiasta.

Tamminen on hyödyntänyt aineistoaan korva tarkkana ja viisaasti valikoiden. Yleispuhekieleen pitäytymällä (murretta löytyy vain lainatuista repliikeistä) kirjailija sitoo katkelmat kompaktiksi kokonaisuudeksi, kansan ääneksi.


SUOMEN HISTORIA
etenee vauhdikkaasti aikajärjestyksessä. Eniten sivuja saavat dramaattiset tapahtumat, kuten talvi- ja jatkosota, ja tärkeät henkilöt Kekkonen etunenässä.

Sotakorvaukset, pula ja lama rasittivat; valvontakomissio, noottikriisi ja pakolaiset pelottivat. Myös yleislakko, ETYK ja EU-kansanäänestys muistetaan, samoin kuin muutot maalta kaupunkiin ja länsinaapuriin. Erityisen tarkkaan muistissa ovat urheilutapahtumat, kuten Helsingin olympialaiset, Virénin kultajuoksu ja Miedon häviö:

Meillä Keski-Suomen keskussairaalassa koko sydäntautien osasto seurasi sitä Miedon kisaa. Kun kamppailu lopulta ratkesi Wassbergille, osastonlääkäri sanoi: "Kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan."

Suuri julkkis oli myös Armi Kuusela, jota katsomaan karattiin kesken rippikoulun. Muuta vapaa-ajanviettoa ohjailivat mm. maitolaituri, Peyton Place ja keskiolut. Kouluruokailukuvaukset Tammisen kirjasta puuttuvat, mutta hammaslääkärin vastaanotosta Oravaisten kansakoulussa on sitäkin hauskempi muistelus ja sota-ajan lasten sukupuolivalistuksesta toinen samanmoinen.


KOOMISTA JA TRAAGISTA. Sellaista on Suomen historia Tammisen kuvaamana. Komiikka syntyy yhteensopimattomien asioiden törmäyksistä ja väärinkäsityksistä. Tavallisin tekniikka on, että jutun alun tunnelma kiepsahtaa lopussa päälaelleen.

Kun ympärillä tapahtuu liian suuria asioita, ne menevät yli pienen ihmisen käsitys- ja reagointikyvyn. Venäläisten pudottaessa pommeja jäälle Munninmaan saaren vierustalle saaren asukasta Hannaa harmittaa se, että hänen ulko-ovensa aukesi aina kun pommi räjähti.

Usein historian tapahtumat muuttuvat hullunkurisiksi, kun niitä tarkastellaan lasten tulkitsemina, mutta maailma voi olla absurdi aikuisenkin vinkkelistä:

Kolmeenkymmeneen vuoteen en tarvinnut suomen sanaa. Tammisaaressa pärjäsi hyvin ilmankin. Mutta siellä Göteborgissa minunkin oli pakko opetella. Ei niillä tehtailla tullut ruotsilla toimeen.

Tammisen huumori on aivan omanlaistaan. Vaikka se naurattaa, sen pohjavire on jonkinlainen osaaottava ymmärtämys. Naurun kärki osoittaa olosuhteita, joiden armoilla pienen ihmisen on yritettävä pärjätä parhaansa mukaan. Asetelmassa on siis mukana tragiikkaa.

Muistan että aamu oli kaunis, kävin veljen kanssa kalassa ja saatiin ahvenia, minä laitoin niistä keiton. Oltiin jo syömässä, kun suojeluskuntalainen tuli ja ojensi isälle palvelukseenastumismääräyksen. Pienimmät jatkoivat syömistä, meille isommille ei enää maistunut. Oltiin hyvin hiljaisia. Kun isä seuraavana aamuna lähti, istuttiin pitkän pöydän ääressä ja katseltiin ulos. "No parraan miehen ne nyt vei, kun ei kotona ruppee ies kanoja tappammaa", äiti sanoi.


JUHLAVUODEN AVAUKSEKSI Petri Tammisen Suomen historia on mitä mainioin kirja. Se on yhtä aikaa sekä totisinta että huvittavinta totta. Siinä maailma on justiin se, mitä ikkunasta näkyy mutta vielä sekin, mitä pilkottaa sisältä mökin verhojen takaa.

Ja mitä pitempi on lukijan henkilöhistoria, sitä runsaammin hänen omastakin päästään alkaa Tammisen historiankirjan herättämänä purkautua samanlaisia sattumuksia ja muistikuvia siitä kun...ja siitä kun...

Hyvä kirja viihdyttää ja aktivoi!


Petri Tamminen. Kuva: Ville Juurikkala

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

18. tammikuuta 2017


Vanhempieni romaani


Linn Ullmann kirjoittaa suhteestaan kuuluisiin vanhempiinsa intiimisti ja ymmärtäen



Linn Ullmann: Rauhattomat (De urolige). Suom. Katriina Huttunen. Like 2016.     383 s.



Yritän ymmärtää tässä jotakin rakkaudesta, vanhemmistani ja siitä, miksi yksinäisyydellä oli niin suuri rooli heidän elämässään, ja miksi he pelkäsivät hylätyksi tulemista enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.

Näin kuvaa romaaniaan Rauhattomat kirjailija Linn Ullmann (s. 1966), maailmankuulun ruotsalaisohjaajan Ingmar Bergmanin (1918-2007) ja tunnetun norjalaisnäyttelijän Liv Ullmannin (s. 1938) tytär.

Linn Ullmannin palkintoehdokkuuksia kerännyttä omaelämäkerrallista romaania voisi luonnehtia lisää Ingmar Bergmania lainaten. Bergman kirjoittaa omista vanhemmistaan kertovasta kirjastaan: En väitä että olisin aina ollut totuudenmukainen kertomuksessani. Olen yhdistellyt, lisäillyt, poistanut ja kääntänyt päälaelleen, mutta niin kuin usein tällaisissa leikeissä käy, niin todennäköisesti tästäkin on tullut selkeämpi kuin mitä todellisuus on.

Ullmann on vakuuttunut siitä, että todellisista henkilöistä on pakko tehdä fiktiivisiä, koska se on ainoa keino puhaltaa heihin eloa, ja kuin vahvistaakseen romaaninsa fiktiivisyyttä ja yleispätevyyttä kirjailija jättää päähenkilönsä nimeämättä ja puhuu vain isästä, äidistä ja tyttärestä, vaikka esimerkiksi tapahtumapaikat mainitaan ja kuvataan kirjassa dokumentaarisen tarkasti.

Rauhattomien  lähtökohtana ja runkona ovat Linn Ullmannin isästään tekemät haastattelunauhat. Isän ja tyttären aikomuksena oli kirjoittaa kirja isän vanhenemisesta. Kirjan teko kariutui kuitenkin Bergmanin kunnon heikkenemiseen ja ohjaajan kuolemaan, ja taltioidut kuusi keskustelua jäivät unohduksiin useiksi vuosiksi. Kun Ullmann jälleen tarttui nauhoituksiin, hän ymmärsi, että jollain tavalla ne täytyisi käsitellä. Niin alkoi kehkeytyä ajatus niiden ympärille kutoutuvasta romaanista.


KUN Ingmar Bergman ja Liv Ullmann rakastuivat, Bergman oli 48-vuotias ja 27-vuotias Ullmann olisi sopinut hänen tyttärekseen. Bergman oli neljättä kertaa naimisissa, ja Liv Ullmannista tuli hänelle eräänlainen välisoitto ennen ohjaajan viimeiseksi jäänyttä avioliittoa.

Ullmannin ja Bergmanin erotessa heidän tyttärensä Linn oli juuri täyttämässä kolme vuotta. Hän matkusti äitinsä mukana Norjaan mutta vietti muutamaa vuotta myöhemmin kaikki heinäkuut isänsä luona Fårön Hammarsissa.

Muistikuvat Hammarsin kesistä henkivät Rauhattomissa rauhaa ja pysyvyyttä. Kaikki on kohdallaan, ja kaikki tapahtuu ajallaan, jopa ruskeaksi petsatulla pihan puoleisella penkillä istuskelu. Isän elämä rakentui suunnitelmallisuudelle ja täsmällisyydelle.

Hammarsiin verrattuna elämä äidin matkassa vaikuttaa levottomalta ja arvaamattomalta. Äidin jatkuva matkustelu, väliaikaiset hoitojärjestelyt, vaihtuvat miessuhteet ja muutot Norjan ja USA:n väliä jättävät jälkensä kasvuikäiseen tyttäreen, jonka äidin kaipuu ja menettämisen pelko ovat suunnattomat.


NÄKEMINEN, MUISTAMINEN, KÄSITTÄMINEN. Niitä kirjailija pohtii pitkin matkaa samalla, kun yrittää ymmärtää vanhempiensa suhdetta ja elämää.

Monenlaisista otoksista vähin erin vaikuttavaksi kokonaisuudeksi rakentuva romaani on hyvin visuaalista luettavaa. Fårön maisemia, interiöörejä ja tapahtumia lukee kuin katsoisi filmiä Bergmanin Dämpan talon navetasta remontoidussa elokuvateatterissa.

Maisema on tasainen. Puut ovat käyriä. Tie mutkittelee pehmeästi. Meri on hämähäkinharmaa, kalpea, vihreä, tyyni. - - Pyörä on punainen, pikkukivet rapisevat renkaiden alla. Pyörä on niin punainen että vertaisinpa sitä mihin tahansa - esimerkiksi unikoihin joita kasvaa Hammarsin tien varressa - rinnastus menee väärin. Pyörä on punaisempi kuin mikään muu punainen.

Haastattelunauhoilla puhuva mies ei kuitenkaan enää aja punaisella naistenpyörällään kapeaa tietä metsän ja meren välissä. Hän istuu pyörätuolissa ja etsii hukkaantuneita sanoja. Se on murheellista. Rauhattomat onkin  myös surutyökirja ja romaani vanhenemisesta. "Vanheneminen on työtä", sanoo Bergman ja pyytää tyttärensä kirjoittamaan sen muistiin.

Muistin toimintaa romaanissa tarkastellaan sekä isän että tyttären perspektiivistä. Ullmann kuvaa, kuinka jokin pieni asia, yllättävä yksityiskohta - valokuva vanhasta amerikkalaistaiteilijasta Georgia O'Keeffestä -  voi olla ratkaiseva sysäys unohtuneiden muistikuvien heräämiselle. Toisaalta taas romaanin hauraat, lähes merkityksettömiltä vaikuttavat haastattelukatkelmat ovat järkyttävän paljastavia vanhenemisen vaivan ja unohtamisen piinan dokumentteja.


YRITTÄESSÄÄN YMMÄRTÄÄ vanhempiaan kirjailija yrittää tietysti ymmärtää myös itseään. Millainen olen ollut, millainen olen nyt? Miten minusta tuli tällainen?

Olin isäni lapsi ja äitini lapsi, mutta en ollut heidän yhteinen lapsensa, meitä kolmea ei ollut olemassa; kun selaan valokuvapinoa joka on pöydällä edessäni, en löydä yhtään valokuvaa, jossa olisimme me kaikki kolme. Äiti ja isä ja minä. Sitä asetelmaa ei ole olemassa.

Rauhattomat on melankolinen matka lapsuuden muistoihin, mutta se ei ole hetkeäkään syyttelevä, vaikka kriittisetkin äänenpainot olisivat oikeutettuja. Ullmannin kertojanääni pysyy myötäelävänä ja hänen asenteensa armeliaana, siitä huolimatta että hänen muistojaan leimaavat usein yksinäisyys, irrallisuus ja ikävöinti.

Ullmannin Rauhattomat on poikkeuksellisen kiitollista luettavaa. Sen äärellä pysähtyy tavan takaa muistelemaaan näkemiään Bergmanin ja Ullmannin elokuvia, haravoimaan mielikuvia omastakin lapsuudestaan ja miettimään elämänsä kulkua.

Rauhattomat liikuttaa lempeydellään ja vahvistaa viisaudellaan. Sen parista ei ole minkäänlaista kiirettä pois.
.

Kuva:Agnete Brun



sunnuntai 8. tammikuuta 2017

8. tammikuuta 2017

"Kieli on, sopii sanoa"




Lari Kotilainen: Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen. Siltala 2016. 239 s.


Lauri Viita lasketteli kokoelmassaan Suutarikin, suuri viisas, mitä kaikkea häneltä runon puhujana puuttui: metsä, pelto, pirtti, piika ja päälle päätteeksi vielä vaimokin. Mutta oli sentään kieli, jolla sopi sanoa sanottavansa.

Viidan säe tuli kohta mieleeni, kun aloin lukea Lari Kotilaisen syksyllä ilmestynyttä Kielen elämää. Säe voisi hyvinkin olla  Kotilaisen kirjan mottona ja samalla ohjenuorana meille kaikille suomea puhuville.


LARI KOTILAINEN (s. 1974), "suomen kielen sekatyöläinen ja matkasaarnaaja", on opettanut ja tutkinut suomen kieltä sekä Suomessa että ulkomailla ja kirjoittanut tieteen lisäksi lehtijuttuja ja lastenlaululyriikkaa. Kielen elämää kehutaan kirjan takakannessa "viihdyttäväksi ja asiantuntevaksi sukellukseksi suomen kielen salaisuuksiin", eikä suotta. Kotilainen tarjoaa tietämystään kansanomaisesti ja pilke silmäkulmassa.

Äidinkielenopettajalle kirjan asiat ovat paljolti tuttuja - toki kertaamisen arvoisia -, mutta kaikille muille teos tarjoaa runsaasti mielenkiintoisia ja hauskoja hetkiä. Ja mikä parasta: monet kieleemme liittyvät luutuneet asenteet ja käsitykset saavat Kotilaisen käsittelyssä ansaitsemansa ravistelun, elleivät peräti lähtöpassin.

Kehut ansaitsee jo kirjan kansi. Agricolahan se siinä istuu tutkijankammiossaan kirjoituskäsi syntikalla ja vasen vinyylilevyä hipelöimässä. Juuri samanlaisella keveydellä ja huumorilla Kotilainen on työstänyt omaa kirjaansa.


HETI ALUKSI Kotilainen väittää ja todistaa, ettei suomen kieli suinkaan ole järin vaikea oppia, ei erityisen erilainen eikä ainakaan pieni. Suomi päihittää puhujamäärässään maailman kielistä yli 98 prosenttia. Historiaakin sillä on takanaan jo noin 2000 vuotta, ja tulevaisuus on valoisa.

Vaikka Kotilaisen historiakatsaus lähtee liikkeelle aina kantauralista ja Volgan mutkasta saakka, kirjoittaja varoo lastaamasta tekstiinsä liikaa kielitieteellistä kuormaa. Pitkästä matkasta ajanlaskumme alkuun ja siitä edelleen 1500-luvulle ja Agricolaan selvitään paljolti muutamien tähdellisimpien kieliopin piirteiden ja sanastotietojen avulla.

Kirjakielemme isä ja "aikansa huippukoulutettu kosmopoliitti" Agricola saa tietysti Kotilaiselta ansaitsemansa huomion samoin kuin parin sadan hiljaisemman vuoden jälkeen Elias Lönnrot ja Aleksis Kivi. Lukijalle selkenee, millaisen työn takana oli siirtää suomi paperille ja sillä tavoin varmistaa tiedon säilyminen - ja kielen säilyminen. Kotilainen muistuttaa, millainen on ollut ja on vieläkin maailman kirjakielettömien kielten kohtalo.


NIIN KOVASTI kuin Kotilainen korostaakin Agricolan merkitystä, 1800-lukua hän suitsuttaa suomen kielen historian parhaana aikana, suorastaan uutena alkuräjähdyksenä.

Historialliset tapahtumat meillä ja muualla saivat valistuneet suomalaiset - äidinkielestään riippumatta - innostumaan suomen kielen kehityksestä. Kansallisuusaatteen roihutessa suomen kielestä haluttiin tehdä sivistyskieli, ja suomesta tuli vihdoin myös kaunokirjallisuuden kieli, kiitos Lönnrotin ja Kiven.

Kalevalan ja Seitsemän veljeksen merkitystä tuskin kukaan nykyäänkään kieltää, mutta totuus on, että ne kuuluvat yhä harvempien lukulistoille. En ole aivan samaa mieltä Kotilaisen kanssa siitä, että Kalevalan kielen vaikeus on paljolti pelkkä myytti. Kullervon tarina muuttui tämän vuosituhannen lukiolaiselle selvästi käsitettävämmäksi Kai Niemisen taitavan Kalevala-version (1999) avulla, ja Seitsemästä veljeksestä tuli tuttua jengiä miellyttävimmin teatteritaltiointia analysoimalla.

Kiven kielen monista kerroksista puheenomaisuus - kansan puheen hyödyntäminen - onkin yksi selvimmin erottuvista ja samalla aikalaisia eniten ärsyttäneistä piirteistä, enkä nyt tarkoita vain August Ahlqvistin pillastumista. Lukekaapa Kotilaisen kirjasta luku Kiven kielen siistijät. Panee miettimään, ettei vain pikkuahlqvisteja löytyisi Suomesta edelleenkin.


SUOMI, RUOTSI VAI VENÄJÄ? Länsimurteet vastaan itämurteet! Kielipolitiikan laineet ovat lyöneet korkeina, mutta myrskyistä on aina tavalla tai toisella selvitty. Lukua Ruotsinkieliset ja suomen kieli suosittelen kaikille pakkoruotsista paasaaville, ja koululaitoksen kielipurismista lukiessa kannattaa jäädä hetkeksi muistelemaan myös omia kokemuksiaan.

Kirjan loppua kohden aiheet alkavat muutenkin tuntua hyvin läheisiltä. Kukapa ei olisi yrittänyt arvailla erinäisten uudissanojen merkityksiä, tuskaillut englanninkielisten ohjeiden kimpussa, kuunnellut huuli pyöreänä nuorison keskinäistä kielenkäyttöä ja surrut murteiden kuolemaa, kielen köyhtymistä ja kielioppisääntöjen murentumista. Että nyt saa jo sanoa alkaa tekemään! On aikoihin eletty! Ja mikä se on tuo puheessa vallan saanut loppukiekaisu?

Kotilainen kuitenkin todistaa hauskoin ja havainnollisin esimerkein, että uudissanoja ei noin vain vedetä hatusta, englannin kieli ei jyrää kaunista suomea, nuorison puhekielestä on turha häiriintyä ja murteita tarvitaan ja käytetään edelleen identiteetin rakennuspuina. Ei kieli köyhdy, se muuttuu, ja sääntöjäkin on ihan tarpeeksi, vaikka osasta niistä luovuttaisiinkin.

Kirjansa lopussa Kotilainen tähyää tulevaisuuteen. Leikkimielisissä ennusteissa on takana tutkimustietoa ja omakohtaista kokemusta. Maahanmuutolla on jo nyt vaikutuksensa suomen kieleen ja monenkirjava kirjoitettu kieli valtaa lisää alaa hyvää vauhtia. Siitä kannata hermostua. Mennään mukaan muutokseen! Jes!


Kuva: Sasa Tkalcan



keskiviikko 4. tammikuuta 2017

4. tammikuuta 2017


Kirja, josta Jörn Donnerkin liikuttui



Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Atena 2016. 205 s.


Toimittaja Mari Mannisen viime syksynä Tieto-Finlandialla palkittu Yhden lapsen kansa alkaa parikymmensivuisella johdannolla. Alun tietopaketin jälkeen Manninen siirtyy yleisestä yksityiseen eli kertomaan, mitä hänen haastattelemansa ihmiset ovat henkilökohtaisesti kokeneet Kiinan toteuttaman yhden lapsen politiikan (1980-2015) vuosina. Haastateltavien tarinat ovat siinä määrin riipaisevia, etten yhtään ihmettele palkinnosta päättäneen Jörn Donnerinkin niistä vaikuttuneen.

Toimittajan tehtävä on kirjoittaa kiinnostavia ja kyllin helppolukuisia lehtijuttuja tärkeistä aiheista. Se, että Yhden lapsen kansa on toimittajan käsialaa, tekee siitä helposti lähestyttävän ja tunteisiin vetoavan koko kansan tietokirjan.

Jos luulee jo hyvinkin tietävänsä tarpeeksi Kiinan tiukasta syntyvyydensääntelyohjelmasta, tulee Mannisen seurassa huomaamaan, että kovin ylimalkaista tietämys on ollut. Ja jos kuvittelee, että Kiinan toteuttama yhden lapsen politiikka on historiaa eikä liity millään tavalla länsimaiseen elämäntapaan, on siinäkin väärässä. Yhden lapsen kansa käsittelee ilmiötä, joka ei rajoitu vain tiettyihin vuosilukuihin tai kansallisiin rajoihin.


PARERITTOMAT, Syntymättömät, Perheettömät, Kurittomat, Veljettömät, Vaimottomat... Lukujen nimet jo antavat aavistaa, millaisia elämäntarinoita ne esittelevät. Meillä on kyllä ennestäänkin tietoa Kiinan väestöräjähdyksestä, tyttövauvojen julmasta kohtelusta ja pikkukeisareiden huonotapaisuudesta, mutta Mannisen kirja kertoo, millaisin keinoin syntyvyyden sääntely käytännössä toteutettiin ja miten ihmiset sitä yrittivät kiertää. Määräykset ja niiden valvontakeinot olivat uskomattoman epäinhimillisiä ja raakoja.

Siksi onkin hämmentävää lukea, kuinka ymmärtäväisesti kovia kokeneet haastateltavat silti suhtautuvat rajuun sääntelyohjelmaan, mutta siihenkin Manninen löytää järkeenkäyviä selityksiä sekä historiasta että nykypäivästä.

Kirjaan kootut elämäntarinat osoittavat, kuinka sääntelypolitiikka on edennyt maaseudulla ja kaupungeissa hyvinkin eritahtisena ja kuinka yksilapsisuuden vaatimus on vaikuttanut eri tavalla tyttöjen ja poikien elämään. Manninen tähdentää, että tyttöjen kohtalo ei ole ollut pelkästään säälittävä. Kaupungeissa perheensä ainokaiset tyttölapset saavat nykyään poikien tavoin hyvän koulutuksen ja entistä paremman aseman.

Kun sataa tyttöä kohden on syntynyt 120 poikaa, yksi nuorten miesten ongelmista on sopivan vaimon löytäminen. Sitäkin suurempi ongelma on kuitenkin valtavan väestön ikävääristymä. Eläkeläisten määrä on kasvanut suhteettomasti työikäisiin nähden, eikä Kiina ole ehtinyt varautua harmaantumiseensa. Kun vanhat sukulaiset jäävät nuorten hoidettaviksi, nuoren polven taakka tuntuu ylivoimaiselta.


KAUHISTUTTAVIEN henkilökohtaisten tragedioiden ohessa Mari Manninen tarjoaa kirjassaan valaisevaa tietoa kiinalaisista elämäntavoista ja -arvoista. Oman naapuristonsa Kiinasta muuttanutta perhetta voi hyvinkin ymmärtää paremmin, kun tietää jotain kiinalaisesta kodin- ja lastenhoidosta, kasvatuksesta ja koulutuksesta sekä eri sukupolvien vastuista ja velvollisuuksista.

Lopuksi kannattaa vielä kerrata kirjan johdantoluku. Siinä tiivistyy kaikki olennainen haastattelumateriaalin entisestään selkiyttämänä.  
Kuva: Katharina Hesse

Oman mielipiteensä yhden lapsen politiikasta Manninen kiteyttää seuraavasti:

Minun mielestäni yhden lapsen politiikka oli julma ja turha: Se leikkasi syntyvyyttä huonommin kuin aiemmat kampanjat, mutta rikkoi raa'asti kansalaisten oikeutta päättää ruumiistaan ja lisääntymisestään. Sen hyödyt eivät mitenkään kumoa sen aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä.

Yhden lapsen kansan perusteella on mahdoton tulla muuhun lopputulokseen.