keskiviikko 31. lokakuuta 2018

31. lokakuuta 2018


Lempi, Pikku Käpälä, etsii kadonnutta äitiään


Katja Ketun uusi romaani Rose on poissa kaivautuu syvälle toiseuden maaperään


Katja Kettu: Rose on poissa . WSOY 2018. 284 s.


Kaksi vuotta sitten Katja Kettu (s. 1979) julkaisi yhdessä valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja toimittaja Maria Seppälän kanssa tietokirjan Fintiaanien mailla, jossa kolmikko jäljitti suomalaisten siirtolaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä Pohjois-Amerikan reservaateissa. Uudessa romaanissaan Rose on poissa Katja Kettu käsittelee samaa aihetta kaunokirjallisin keinoin ja tekee sen tyylilleen uskollisena runollisesti ja maagisesti.

Kirjeromaaniksi rakennetussa tarinassa elämästään ja valinnoistaan kertovat äiti ja tytär, äiti Rose tyttärelleen Lempille ja Lempi nuoruudenrakastetulleen Jim Harmaaturkille.

Tämä on minun tunnustukseni sinulle, Jim Harmaaturkki. Selontekoni siitä, mitä tapahtui äitini kotireservaatissa Nahgahchiwanongissa, Fond du Lacissa kesällä 2018 ja neljäkymmentäviisi vuotta aiemmin. Kirjoitan, jotta tulisit hakemaan minua. Jotta huolisit. Sinua varten seison naama paljaana totuutta vasten, sinulle tahdon selittää mitä tapahtui semminkin kun tarinani on samalla isäni ja äitini tarina, suomalaisen Ettun ja äitini Rosen.

Lempi-tyttären intiaaniäiti Rose, Sudenruusu, on 45 vuotta sitten kadonnut salaperäisesti ja samalla isä Ettu Haverinen menettänyt muistinsa. Kun isä nyt on alkanut muistaa vanhoja tapahtumia, "valkoiseen maailmaan" lähtenyt Lempi hankkiutuu takaisin kotireservaattiin.

Rosen vaiheet alkavat selvitä Lempille hänen löytäessään äidin vanhat hänelle osoittamat kirjeet.


KAHDESTA AIKATASOSTA ja vuorottelevista kertojista huolimatta romaanin juoni kulkee jouhevasti, ja avauskin on räväkkä: - - minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus.

Maagista realismia hyödyntävä Rose on poissa on mustanpuhuva, intohimoinen, jännittävä ja samalla kaunis tarina perheestä ja erityisesti äidistä ja tyttärestä, jotka totta ja oikeaa jäjittäessään joutuvat silmätysten Weendigon, pahuuden, kanssa mutta antautuvat ehdoitta myös rakkauden vietäviksi.

Kaikesta huomaa, että Kettu tuntee tarkoin olot, joista kirjoittaa. Vaikka Rose on poissa ei ole ohjelmallisesti intiaanien asialla, kirjailija kyllä näyttää, miten väkivaltaisesti valkoinen väestö on kohdellut alkuperäiskansaa.

Lapset riistetään vanhemmiltaan ja vieroitetaan sisäoppilaitoksissa esi-isiensä kulttuurista. Intiaanilasten hyväksikäyttötapaukset jäävät tutkimatta, ja nuorten naisten salaperäiset katoamiset reservaateista selitetään heidän huonotapaisuudellaan. Kirjailija sitoo Rosensa katoamisen taitavasti intiaaniliikkeen nousuun ja 1970-luvun väkivaltaisuuksiin Wounded Kneessä.

Yhdenlaista vallankumousta on jo ennen Rosea tehnyt toinenkin romaanin henkilöistä: Rosen tuleva appiukko Puna-Heinari. Kettu mainitsee romaaninsa alussa suomalaissiirtolaisten maineesta työväenliikkeen aktiiveina ja lakkopukareina, mutta Heinarin aktiiviaika on jo ohi Ettun ja Rosen häitä juhlittaessa:

Enää ei järjestetä lakkokokouksia, työväenhaalit ovat hiljenneet, enää ei tarvitse seisoa puhujakorokkeella Chicagon tuulessa ja vannoa vallankumouksen nimeen. Ne ajat ovat tallautuneet kansalliskaartin, tehtaanomistajien palkka-armeijoiden, Pinkertonin poikien saappaan alle.

Enemmän kuin poliittisuudellaan Rose on poissa puhuttelee kuitenkin rajulla tunteikkuudellaan, monitasoisuudellaan ja persoonallisella kielellään.


KESYTÖN RAKKAUS on ollut Katja Ketun romaanien vakioainesta, ja niin on nytkin. Kettu uskaltaa kirjoittaa rakastamisen ja rakastelun autuudesta välillä lähes huvittavan sentimentaalisesti ja makealla kuvakielellä. Toisaalta tunteellista hellittelyä tihkuvat myös Rosen kirjeet Lempi Lemmettyiselleen, Pikku Käpälälleen, lemmonlinnulle ja sudenrukkaselle.

Katson käyntiäsi illassa ja näen kuinka sinussa asuu kaksi kansaa, suomalainen ja ojibwa, kaksi hiljaista rotua jotka kuuluvat korpeen niin kuin korpi näihin ja toisiaan vetävät puoleensa ja toisiaan hylkivät.

Pienessä perheessä kaikki joutuvat kantamaan toiseuden taakkaa. Ettu ei ole toivottu vävy intiaaniyhteisöön, Rose saa tuntea suomalaisen anoppinsa Helmi Haverisen katkeruuden sekä sielunsa että sääriensä kirvelynä, ja puoliverinen Lempi on auttamatta erilainen molempien vanhempiensa suvussa.

Katja Ketun naiset ovat kuitenkin tunteissaan väkeviä ja toimissaan voimakastahtoisia. Kun "täyttymys ja tie" kirkastuvat heille, palaaminen on mahdotonta, vaikka tallattavaksi avautuisi Sodan tai Suden polku, tunneli tuntemattomaan tai hyppy pimeään.

Rose on poissa -romaanin pääteemoja on eheytyminen, itsensä ja paikkansa tavoittelu ja tavoittaminen. Se todentuu kaikkien kolmen, Ettun, Rosen ja Lempin kohtalossa. Jonkinlaista sielun sulamista ja inhimillistymistä tapahtuu lopulta myös Helmissä, jonka taustalta paljastuu järkyttäviä tapahtumia itä-Lapista toisen maailmansodan aikaan.


AIVAN OMAA LUOKKAANSA on Ketun kielitaituruus. Miten romaanin eksoottiselta vaikuttavaan, omintakeiseen ja runsaskuvaiseen vyörytykseen suhtautuu, riippuu lukijasta. Riisutun kielen ystävät ehkä tuskailevat, mutta kun malttaa olla kiiruhtamatta, Ketun kieliparatiisissa vaeltaa nautinnokseen.

Hallinhopeiset suomut, sateensaveltama polku, verenvilli tuoksu, kulonmusta niska, musteenvoipa vedenpinta, varhaanmaisema. Katja Ketun omatekoiset yhdyssanat ovat osuvia ja väkevän aistimuksellisia, ja lisää lyyrisiä tehoja kirjailija luo liekkuvarytmiseen tekstiinsä alliteraatiolla.

-- hitaan valokalvon lävitse ilmestyy eteen oman heimoni hahmoja, varjokuvia. Siinä kulkevat nuori, päteväaskelinen Ukko-Hermanni ja hepsakka Helmi jo alkuun eripuraista polkuaan, kunnes lapsi parkaisee ja yhtäkkiä kaikki on hetken hyvin, hääpihlaja kukkii ensimmäisen kerran ja onni orastaa, suosta syntyy pelto ja laiho korjataan, toivo viriää ja vierivät pyöreämukulaiset vuodet, eletään tähtien turvassa ennen kuin - -

Romaanissa toistuva kiinnostava sanapari "tähtien turvatit" viittaa Sakari Topeliuksen samannimiseen, viimeiseksi jääneeseen historiallis-allegoriseen romaaniin. Mitä merkityksiä Kettu on viitteeseen kätkenyt, se jääköön kunkin lukijan mietittäväksi.

Komean romaanin Katja Kettu on jälleen kirjoittanut.


Katja Kettu. Kuva: Ofer Amir





torstai 25. lokakuuta 2018

25. lokakuuta 2018



1960-luvun suomalaissiirtolaiset ovat nyt Ruotsissa ihmeissään


Antti Tuurin Tangopoikien tarina jatkuu yllättävällä aikaloikalla 



Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen. Otava 2018. 222 s.



Antti Tuurin (s. 1944) romaani  Tangopojat (2016) jätti odottamaan jatkoa Ruotsiin 1960-luvulla muuttaneiden suomalaisten vaiheista. Kun kustantaja ilmoitti Tuurin uuden romaanin Aavan meren tuolla puolen ilmestymisestä, olin varma, että nyt saadaan lisätietoa Tangopoikien hanuristin Saulin ja laulusolistin Elinan yhteiselon onnistumisesta ja muidenkin suomalaissiirtolaisten vaiheista naapurimaan leivissä.

Tavallaan saadaankin, mutta pitkän aikahypyn Tuuri kyllä tekee. Tangopojat ovat jo eläkeikäisiä, ja ruotsalainen työelämä on nyt uusien sukupolvien miehittämä. Maahanmuuttajat tulevat kansankotiin ihan toisaalta ja saattavat suunniltaan vanhat finnjävelitkin.


ROMAANI RAKENTUU kahden pääjuonen varaan, hitaan ja nopean. Toisessa jutellaan, toisessa toimitaan. Kertojien vaihtuessa tapahtumat värittyvät aina hiukan uudella tavalla ja siinä samalla kertojatkin.

Romaanin avaa Kaija, Elinan ja Saulin esikoinen. Tuuri menee tapansa mukaan heti suoraan asiaan: Äiti soitti: isä oli kuollut vähän yhdeksän jälkeen aamulla.

Tukholmassa asuva Kaija lähtee junalla vanhaan kotitaloonsa Skövdeen, jossa äidin luona ovat jo toisetkin sisarukset Antero ja Leena. Surutaloon tulevat kohta myös Tangopoikien rumpali ja trumpetisti, ja ennen pitkää leskeä lohduttamaan työntyy vielä hänen helluntaiseurakuntansa väkeä. Jo suruväen kokoonpanosta voi arvata, millaisissa aiheissa keskustelu milloinkin lainehtii.

Tuuri raportoi tutulla, huumorilla höystetyllä tyylillään surutalon tapahtumia ja sananvaihtoa. Kun väki kuumenee liikaa perintöasioista tai eksyy muulla tavalla turhan kauas kokoontumisen varsinaisesta syystä, leski puuttuu keskusteluun ja pyytää palaamaan päivän varsinaiseen aiheeseen eli vainajaan. Entiset ajat nähdään nyt tietysti pelkästään kunniakkaina.

Äiti oikein ihmetteli sitä, mitä kaikkea he nuorina olivat täällä ehtineet: he olivat käyneet työssä Volvolla, soittaneet Tangopojissa ja Kaipuussa, rakentaneet itselleen omakotitalon ja olleet rakentamassa omakotitaloja monille suomalaisille työkavereilleen, rakentaneet Suomi-Seuran Finnhovin, ja jossakin välissä lapsetkin oli hoidettu, koulutettu ja kasvatettu kunnon kansalaisiksi Ruotsin kuningaskuntaan.


ROMAANIN ÄKSÖNJUONI sijoittuu Tukholmaan. Reilun parinkymmenen kilometrin päässä keskustasta Upplands Väsbyssä on ruotsinsuomalaiseen kouluun heitetty aamulla palopommi. Palo on saatu heti sammutettua, mutta varmuuden vuoksi lapset passitetaan kotiin.

Kaijan tyttärentytär Elvira on kuitenkin kadonnut, ennen kuin hänet oli määrä hakea koululta, ja Elviran katoamista aletaan selvittää kotitekoisin etsintäpartioin. Näyttävimmän operaation johdossa on Kaijan entinen aviomies ja Elviran isä Petteri "luotettuine" miehineen.

Kolmikon edestakainen ajelu turkkilaisen isän sieppaaman tytön löytämiseksi on juuri sellaista humoristista kohellusta, kuin elämässään epäonniselta suomalaiselta miesporukalta voi odottaa. Itsekehua ja uhoa piisaa, kun vastassa ovat sekä uusnatsit että Rinkebyn mafia.

Mieskolmikon avulla Tuuri pääsee käsiksi romaaninsa pääteemaan eli maahanmuuttokysymykseen uudesta kulmasta. Ajat ovat kovasti muuttuneet sitten 1960-luvun eivätkä ollenkaan hyvään suuntaan. Petterin apujoukoilta ei heru hyvää sanaa millekään osapuolelle. Kritiikkiä saavat niin "raivoruotsalaiset" kuin Rinkebyhyn työntyneet kaiken maailman tulokkaat ja vielä saamattomat "aboriginaalitkin".

Välistä maahanmuuttoteeman käsittely luisuu turhan lähelle esitelmöintiä, ja muutaman kerran tulee tunne, että teksti etenee informaation eikä tarinan ehdoilla.


ANTTI TUURIN elämänmakuisia romaaneja lukee kuitenkin aina mielikseen. Pidän Tuurin tavasta tarinoida ilman suuria eleitä ja hurjaa dramatiikkaa. Asiat etenevät tasaisesti omaa tahtiaan, eikä Tuuri liioittele henkilökuvissaankaan. Tuurin henkilöt ovat inhimillisiä ja siksi naurettavinakin sympaattisia.

Petterin tärkeily ja filmimaailman tuntemuksella mahtailu ovat psykologisesti perusteltuja, ja hän myöntää itsekin ongelmansa: Minulla on sellainen taipumus, että jutut lähtevät minua viemään enkä saa niitä pysäytetyksi. En sanoisi sitä valehtelemiseksi, luulen, että se on yksi luovuuteni ilmentymistä. - Petterissähän on selvästi kirjailija-ainesta!

Tuuri ei tunteile, mutta Aavan meren tuolla puolen -romaanin loppusivuilla on jälleen sellaista tyytymystä ja elämän jatkuvuuteen uskomista, että jotenkin auvoiseksi se olon jättää. Optimisti Antti Tuuri ei jätä lukijaansa koskaan pimeään.

Antti Tuuri. Kuva: Jouni Harala

sunnuntai 21. lokakuuta 2018


21. lokakuuta 2018






Stand up -komiikalla tragedian ytimeen 



David Grossmanin yhdenillan romaanissa tehdään matkaa tuskallisiin muistoihin sekä näyttämöllä että katsomossa




David Grossman: Hevonen meni baariin (Sus echad nichnas lebar, 2014; A Horse Walks into a Bar, 2017). Englannista suomentanut Arto Schroderus. Otava 2018. 196 s.


Hevonen meni baariin on hauska nimi romaanille, ja kun siinä vietetään iltaa stand up -koomikon seurassa, kuvittelisi tarinaa muutenkin viihdyttäväksi. Israelilaiskirjailijaa David Grossmania (s. 1954) on kuitenkin vaikea uskoa humoristiksi, eikä siihen ole aihetta tälläkään kertaa.

Grossmanin Bookerilla vuonna 2017 palkitussa romaanissa kerrotaan kyllä vitsi poikineen, mutta pieni romaani on pohjimmiltaan kaikkea muuta kuin kevyttä ja helppoa luettavaa. Kun Grossmanin vaikuttavassa Sinne missä maa päättyy (2011) -romaanissa vanhempi menettää poikansa, tällä kertaa poika menettää toisen vanhempansa.

Romaanin ydintarina alkaa kuitenkin kehkeytyä koomikon monologista vasta pitkän lämmittelyn jälkeen. Sitä ennen tulee jo usean kerran mieleen, mihin kirjailija oikein pyrkii. Kannattaa kuitenkin istua klubi-ilta loppuun saakka, vaikka siltikin moni asia jää mietityttämään.


HYVÄÄ ILTAA! HYVÄÄ iltaa! Romaani alkaa siitä, kun pienen Netanyan kaupungin teollisuusalueella sijatsevan klubin lavalle astuu keski-ikäinen, heiveröinen, silmälasipäinen mies, joka ilmoittaa nimekseen Dovaleh G, lyhyesti Dov. Hän alkaa pelleillä ja suoltaa enemmän tai vähemmän onnistuneita vitsejään, samalla kun paikalle valuu monenlaista israelilaisyleisöä.

Yleisö tuo mieleen antiikin näytelmien kuoron. Se reagoi näyttämön tapahtumiin joko innostuen ja nauraen tai pettyen ja buuaten. Grossman avaa koomikkonsa avulla lukijalleen taiteilijan ja hänen yleisönsä äärimmäisen herkän ja armottoman suhteen.

Jos vitsi menee hiuskarvankin verran ohi, jos panee väärän sanan lauseeseen, jos ääni nousee vähän korkemmalle kuin oli tarkoitus, - yleisö kylmenee saman tien. Mutta jos kuulijoita hetken päästä koskettaa oikealla tavalla, ne levittävät reitensä.

Yleisöstä erottuu kaksi koomikon lapsuudentuttua.

Toinen heistä on romaanin kertoja, eläkkeellä oleva tuomari, jonka koomikko on kutsunut katsomaan esitystään, vaikka tuomari tuskin muistaa häntä. Tuomari on kiusaantunut ja suunnittelee välillä lähtevänsä jo pois mutta sulaa vähitellen ja onkin loppujen lopuksi koomikon viimeinen kuuntelija.

Loppuminuuteille salissa istuu myös hyvin pienikokoinen, puhevikainen nainen, "meedio", joka osoittautuu koomikon lapsuudenaikaiseksi naapurintytöksi. Koomikko piikittelee naista mutta tämä ei mene mukaan ilkeilevään sanailuun vaan vastailee koomikolle asiallisesti ja totuudenmukaisesti ja ihmettelee: Miksi käyttäydyt näin? Sinä olit hyvä poika!


TUNNELMA ALKAA HÄIRIINTYÄ, kun koomikko ajautuu naurattamisesta sivuraiteelle ja ryhtyy vähin erin vitsiensä välissä tekemään tiliä lapsuudestaan. Yleisö hämmentyy: mihin suuntaan ilta oikein etenee? Se on tullut paikalle nauramaan mutta tuntee toisaalta tuomarin tavoin kiusausta, jota on niin vaikea vastustaa - kiusausta katsoa toisen ihmisen helvettiin?

Vähitellen esitys muuttuu yhä kauheammaksi itseruoskinnan ja tunnustusten sekoitukseksi. Ilmenee, että koomikon elämä holokaustin läpikäyneiden, köyhien puolanjuutalaisten vanhempiensa ainoana perillisenä ja ympäristönsä hulluna poikana on ollut jatkuvaa selviytymistaistelua. Välttyäkseen isän lyönneitä ja suojellakseen äitiä naapureiden tuijotukselta nuori Dov on ryhtynyt aina tiukoissa tilanteissa kävelemään käsillään!

Pahin on kuitenkin edessä.

Ollessaan yläkouluikäisenä samalla sotilastaitoja opettavalla nuorisoleirillä kuin tuomari pojan käsketään yllättäen pakata reppunsa ja häntä lähdetään kuljettamaan Jerusalemiin hautajaisiin kertomatta, kumpi vanhemmista oli kuollut.

Alkaa pitkä ajomatka, jonka aikana poika yrittää parhaansa mukaan pitää molemmat vanhemmat mielessään, jotta ei joutuisi valitsemaan, kumpi heistä on menehtynyt. Samalla matkasta muodostuu romaanin toinen stand up -tilaisuus, kun ajaja tilannetta helpottaakseen alkaa suoltaa pojalle vitsejä toisensa perään. Tunnelma on yhtä aikaa koskettava ja karmea.


MIKSI KÄYTTÄYDYT NÄIN -kysymyksen esittää koomikolle sisimmässään illan mittaan myös tuomari. Kutsunsa syyksi koomikko on antanut epämääräisen toiveen tulla nähdyksi ja tulkituksi: Haluan, että näet minut, tosiaan näet minut, ja kerrot minulle sitten jälkeenpäin - - mitä näit.

Illan ehkä tärkein keskustelu käydään sanattomasti koomikon ja tuomarin välillä, kun koomikko on kysynyt yleisöltään, sattuuko se tietämään, miksi hän kertoo heille tarinansa.

Hän ottaa silmälasinsa pois ja vilkaisee minua. Uskoakseni hän muistuttaa minua pyynnöstään: se mitä ihminen tahtomattaankin huokuu. Sen hän halusi minulta kuulla. Ymmärrän, että sitä ei voi pukea sanoiksi, ja se kai idea onkin. Ja hän kysyy silmillään: Mutta silti, oletko sitä mieltä, että kaikki tietävät sen? Ja minä nyökkään: Kyllä. - -

Grossmanin romaanin hienous piilee sen monitasoisuudessa ja -tulkintaisuudessa. On kyse mm. syyllisyydestä ja siitä vapautumisesta, surusta, sen pakenemisesta ja näyttämisestä, lohduttautumisesta ja lohdun saamisesta. Mutta ennen kaikkea on kyse särkymisestä, eheytymisestä ja itsensä löytämisestä.

Kun tuomari alkaa nähdä koomikon pyynnön taakse, hän alkaa nähdä myös oman olemisensa ongelmat ja muistojen tärkeyden "sisäisten kanaviensa" avaamisessa. Turhaan ei romaanin lopulla kuulla neuvoa portugalilaisrunoilijalta Fernando Pessoalta: Ollakseen kokonainen tarvitsee vain olla.


GROSSMAN RAKENTAA romaaniaan taiturimaisin kääntöliikkein, konkreetein ja kerronnallisin. Pilat ja sukkeluudet sinkoilevat kuin raketit taivaalle, ja yleisö innostuu. Mutta kun loppuunpalaneet tähteet putoilevat maahan, huulet kääntyvät irvistykseen.

Romaanin maailma on välillä sananmukaisestikin ylösalaisin, mutta myös oikein päin ollessaan se on konstikas hahmotettava. Lukijana tuntuu kuin kääntelisi kaleidoskooppia: pieni liike, ja kuva särkyy taas uudeksi kuvaksi samoista sirpaleista. Samalla tiivistyy tunne siitä, että romaanissa on kyse muustakin kuin yksilöiden kokemuksista.

Eikö Grossman vain osoitakin  Pessoan  ohjeen Ollakseen kokonainen tarvitsee vain olla myös nyky-Israelille? Sillä vaikka koomikko Dovaleh välillä lupaa jättää politiikan rauhaan, kyllä hän tämän tästä sohaisee myös siihen suuntaan ja aika rajusti sohaiseekin.

Loppujen lopuksi Hevonen meni baariin on kuitenkin hyvään uskova ja optimismiin päättyvä tarina ihmisen henkilökohtaisesta ja ihmisten yhteisestä osasta musertavien tapahtumien jaloissa ja mahdottomilta tuntuvien valintojen edessä.


David Grossman. Kuva: Michael Lionstar



perjantai 5. lokakuuta 2018

5. lokakuuta 2018



Elämää yhden auringonkierron ajan


Aki Ollikaisen Pastoraalissa yhdistyvät ihmeellisellä tavalla maaseudun idylli ja kova todellisuus


 Aki Ollikainen: Pastoraali. Siltala 2018. 138 s.


Pastoraali- eli paimenrunous syntyi jo antiikin aikana. Sana pastoraali tuo mieleen idyllisiä luontokuvia, joissa on paimenia lampaineen tai nuoria rakastavaisia sylikkäin puiden siimeksessä. Miten Aki Ollikaisen (s. 1973) kolmas romaani Pastoraali vastaa tällaisia mielikuvia?

Ollikaisen Pastoraalissa liikutaan siinäkin paljon luonnossa. Eletään tätä päivää jossain syrjäkylällä Itä-Suomessa. Nuoriso on lähtenyt kaupunkeihin, ja kylässä asutaan enää muutamassa talossa. 

Yhdessä asuvat keski-ikäinen pariskunta Esko ja Leena ja Leenan iäkkäät vanhemmat Vilho ja muistisairas Sirkka. Naapurissa asustaa kaupungista maaseudun rauhaan lammasfarmariksi hakeutunut Aatu Elina-vaimoineen ja Kaius-poikineen. Eskon ja Leenan taloudessa majailee tilapäisesti vielä veljeään hautaamaan tullut entinen kyläläinen Reino ja kesävieraaksi saapunut Leenan sisarentytär Meri.

Tämän pienyhteisönsä puuhia kirjailija tarkastelee yhden kesäisen vuorokauden aikana vähän samaan tapaan kuin Sillanpää ihmisiään suviyössä. Auringollakin on tapahtumissa roolinsa, mutta kun se Sillanpäällä katselee maisemaa Jumalan tavoin, Ollikaisella sen säteet ovat sokaisevia.

Katsoessaan aurinkoon ihminen näki kaiken, mikä oli tärkeää. Hän näki sen, mistä elämä oli lähtöisin. Mutta katsominen oli vaarallista, poltti silmät. Katsottuaan suoraan aurinkoon ihminen oli valaistunut, ja valaistuneena saattoi hyvin kulkea lopun elämänsä sokeana. Ei ollut enää mitään, mihin tarvitsi silmänsä luoda, kun oli nähnyt taivaan kehrän täydellisen kauneuden.


SUVISTA LUONTOA, pastoraalin ydinaluetta, molemmat kirjailijat kuvaavat yhtä hartaasti, toki molemmat omalla tyylillään. Vaikka perinteisen päähenkilön roolissa on joukko ihmisiä, pääosaan voi hyvin ajatella myös koko luomakunnan.

Monet Pastoraalissa toimivat eläimet personoidaan ja yksilöidään nimeämällä.Yli metrisen hauen Ollikainen ristii kreikkalaisen mytologian titaaniksi Kronokseksi, ja kahdesta korpista tulee germaanisen jumalan Odinin tunnuseläinten mukaan Hugin (Ajatus) ja Munin (Muisti). Mykän lampaan kirjailija nimeää Paniksi ja tarinan epäluotettavaksi kertojaksi, ja tavalla tai toisella personoituvat myös tapahtumiin aktiivisesti osallistuvat susi, karhu ja käärme.

Useimmat eläimistä uhkuvat pelottavaa voimaa, mutta Ollikainen osaa myös herkistyä. Romaanin lyyriset luontokuvaukset ovat pastoraalia kauneimmillaan ja silti tunnistettavan tosia. 

Vilho kääntyi katsomaan järvelle. Sen pinta oli nyt rasvatyyni. Maisema kahdentui. Ohuet yläpilvet katosivat järven peilistä, ne haihtuivat kuin kosteus kuuman kiukaan kivistä.
   Maisema veden kalvolla oli niin täydellinen, että oli mahdoton sanoa, kumpi noista kahdesta oli oikea maailma.

Asiaan kuuluu, että maisemakokemus muuntuu kokijan ajatuksissa eksistentiaaliseksi pohdiskeluksi.

Ihmiset järven rannalla tietysti kuvittelivat, että kohottaessaan katseensa kohti lentokoneen jättämää savuvanaa he tuijottivat taivaankannen kurkihirttä. Mutta entäpä jos he olivatkin vain kuvajaisia? Ja se, mitä he nyt näkivät järven pinnalla, oli heidän mahdollisuutensa kurkistaa katoavan hetken ajan todelliseen maailmaan.


IDYLLI vaihtuu raa'aksi realismiksi, kun luonnossa vahvempi käy heikomman kimppuun ja ihmisten keskuudessa unelmat paremmasta elämästä sortuvat. Edellisten romaaniensa Nälkävuoden (2012) ja Mustan sadun (2015) linjoilla Ollikainen on Pastoraalin ihmiskohtaloita ja -suhteita kuvatessaan.

Joku paikkaa pettymyksiään päihteillä, joku toinen välinpitämättömyydellä ja kovuudella. Yksi vaikenee ja vetäytyy omiin oloihinsa, toinen hamuaa vielä keski-iässäkin sankaritekoja.

Romaanin melankolista perustunnelmaa valaisevat sen nuorten ihmisten juovuttava elämännälkä ja -ilo ja vanhempienkin satunnaiset onnen hetket. Koskettavimmat kohtaukset ovat pieniä arkisia tekoja, hetkellisiä hellyyden osoituksia ja entisten onnellisten aikojen haikeita ailahduksia. Ajan paineesta selvisi vain, kun antoi hetkien lipua lävitseen ja jätti ne sitten leijumaan ympärilleen. 

Monen ihmisen osalta Pastoraali päättyy järkyttävästi, mutta kesä jatkuu. Elämä on kiertokulkua, jossa vanha väistyy uuden tieltä ajallaan tai odottamatta. Kohtaloaan on mahdoton välttää. Kirjassa toistuu myös ajatus elämän laajenemisesta ja supistumisesta, paluusta alkuun. Konkreeteimmillaan se todentuu muistisairaan Sirkan kohtalossa, humoristisimmillaan Reinon soveltaessa ajatusta raamatuntapahtumiin.


PAIMENRUNOUDELLE on ollut ominaista luonnonmukaisen ja rauhallisen elämän korostaminen. Ihmiset kyllä pyrkivät Ollikaisenkin Pastoraalissa siihen suuntaan, mutta lopputulos on traaginen. Luonto ei ole hallittavissa.

Pastoraali on otsikkona monimielinen mutta tuskin ironinen. Ollikaisen Pastoraali on pastoraalia nykyajassa, se räjäyttää esiin tämän päivän suomalaisen maaseudun säröt ja riitasoinnut ja tekee sen komeasti ja persoonallisesti pienellä sivumäärällä.

Vajaaseen puoleentoistasataan sivuun Ollikainen saa mahtumaan hämmästyttävän määrän eloisia kohtauksia, melankolista mietiskelyä ja tiheitä tunnelmia, kolmen sukupolven toisiaan leikkaavia ihmiskohtaloita ja mytologiaa antiikista suomalaiseen kansanuskoon.

Aki Ollikainen. Kuva: Laura Malmivaara
Ollikainen sekoittaa suvereenisti lajityyppejä ja kirjoittaa tekstiä, joka kuhisee merkityksiä. Silti kirjaa lukee vaivatta. Ollikainen operoi tarkoin valituilla yksityiskohdilla, pienillä liikkeillä, eleillä ja ilmeillä, ja kielen kuvallisuus on romaanissa aivan omaa luokkaansa.

Pastoraalia ei voi jättää yhteen lukukertaan pelkäämättä menettävänsä jotain olennaista. On pakko aloittaa uudestaan:

Hiljaisuus kulki yli ruohikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle. Ja kuinka monta ääntä tuo hiljaisuus kätki sisäänsä? Koko aamuöisen maanpiirin kakofonian - suuren hauen mossahduksen kaislikossa, tuulenväreen haapapuun lehdissä. Se oli äänistä kudottua hiljaisuutta. - -










maanantai 1. lokakuuta 2018

1. lokakuuta 2018



Rouva C. ja hänen miehensä


Minna Rytisalo kirjoittaa Minna Canthin taitavasti historiasta tähän päivään


Minna Rytisalo: Rouva C. Gummerus 2018. 367 s.



Nainen oli mukautuva kappale, joka asettui sille paikalle joka hänelle annettiin. Hän venyi ja taipui ja muokkautui vaimoksi ja äidiksi, kasvoi sielusta, sisältä, joka puolelta. Hän antoi myöten kuin rannan paju mutta oli myös sitkeä. Hän versoi ja kasvoi ja kurottui sellaiseen, johon hänen ei uskottu yltävän, täytti vaaditut roolit ja ylitti ne.

Näin miettii naisen roolia Minna Canth (1844-1897) Minna Rytisalon (s. 1974) toisessa romaanissa Rouva C. Erinomaisen esikoisromaanin Lempin (2016) jälkeen Rytisalon uuteen kirjaan tarttuu suurin odotuksin ja ehkä vähän pelokkaanakin. Kuinka 1800-luvun kirjailijan elämästä voi enää kirjoittaa kiinnostavasti, onhan se jo niin moneen kertaan ruodittu?

Kyllä voi. Minna Rytisalo kirjoittaa kaimastaan niin elävästi, että puolitoista vuosisataakaan ei estä lukijaa olemasta täysillä mukana Canthin pariskunnan vaiheissa. Kirjasta voi nauttia, vaikkei tietäisi Minna Canthista kuin liputuspäivän eikä välttämättä sitäkään, ja vaikka tuntisi hyvinkin Canthin elämän ja tuotannon, Rytisalon romaani koukuttaa. Rytisalon fiktiivinen Minna tuntuu mukavasti toisenlaiselta ja helpommin lähestyttävältä vaimolta, äidiltä, kirjailijalta ja vaikuttajalta. 


ROMAANIN AIKAJÄNNE kaareutuu Minna-neidin Kuopiosta lähdön ja leskirouva Canthin Kuopioon paluun väliin. Jyväskylään on perustettu kansakoulunopettajia kouluttava seminaari, ja kuopiolaisen kauppiaan tytär Miinu (Ulrika Wilhelmina) Johnson eli Minna vaatii päästä sinne opiskelemaan. Vanhempien on pakko suostua tyttärensä itsepäiseen uhkailuun, ja Minna lähtee Uno Cygnaeuksen johtamaan opinahjoon.

Mutta jostain syystä ja kotiväenkin suureksi harmiksi Minna keskeyttää pian opintonsa ja tulee takaisin kotiin. Rytisalo antaa romaanissaan oman selityksensa opintojen keskeytymiselle, eikä se tunnu aivan tuulesta temmatulta, mikäli uskoo Erik Wahlströmin Tanssiva pappi -romaanin väitteitä rehtori Cygnaeuksen heikkouksista naiskauneuden suhteen.

Seminaarin luonnontieteiden opettaja Ferdinand Canth on kuitenkin ehtinyt hänkin iskeä silmänsä älykkääseen ja "kiinnostavista kohdista kaareutuvaan" oppilaaseensa eikä anna kosiopuuhissa periksi, ennen kuin saa Minnan taipumaan. Tarkoitus on, että skandaalisuhteesta huolimatta Minna jatkaa opiskeluaan, mutta luonto päättää toisin.

Kihlapari Minna ja Ferdinand

Minnasta tulee lehtorska ja nopeasti kasvavan perheen kotiäiti muttei suinkaan puolisonsa alistama naispolo, vaikka vanhat elämäkerrat sellaista väittävät. Rytisalon lehtori Canth on lempeä ja rakastava aviopuoliso ja isä ja antaa vaimolleen, "sähikäiselle ja pallosalamalle", tilaa ja vapauksia, joita kummastellaan Järvikaupungissa sekä herrasväen että rahvaan keskuudessa. Niinpä Minna versoi ja kasvoi ja kurottui sellaiseen, johon hänen ei uskottu yltävän, täytti vaaditut roolit ja ylitti ne.

Tarkan taloudenpidon ohella Minna osallistuu aktiivisesti hyväntekeväisyyteen, tekee miehensä kanssa oppikirjaa, kirjoittaa lehtikirjoituksia, kertomuksia ja ensimmäistä näytelmäänsäkin. Elämä suuressa talossa tuntuu asettuneen tukevasti arkiraiteilleen, kun Ferdinand alkaa sairastella eikä enää parane.

Kun puoliso 1879 kuolee, Minna odottaa seitsemättä lastaan. Rytisalon romaani päättyy Jyväskylän talon myyntiin ja perheen Kuopioon paluuseen.


JUONIROMAANIKSI Minnan vaiheista ei ole, ne ovat liian tuttuja. Minna C:tä lukee ihan muista syistä. Se on rakkausromaani, kehitysromaani, avioliittoromaani ja historiallinen romaani, mutta ennen kaikkea se on edelleen ajankohtainen naisen osan ja tuntojen kuvaus.

Minna C. on niin vahvatunnelmainen, että vaikka sen juonen juoksun tietää, silti jännittää, miten Minnan käy, miten hän selviytyy, ja kun hän traagisten menetystensä ja "melankoliakausiensa" jälkeen on jälleen kerran jaloillaan ja topakka itsensä, on huojentunut ja tyytyväinen. Kyllä tämä tästä.

Rytisalon näkemys on, että Ferdinand ei ole Minnalle romanttinen ihastus, saati palavan intohimon kohde. Suhteessa on alun alkaenkin tasaveroisuutta ja keskinäistä arvostusta ja ainakin Minnan puolelta myös järkevyyttä. Lähentyminen tapahtuu hitaasti ja hämmentyneenä, mutta rakkaus kasvaa ja syvenee. Vaikka arki tulee vastaan ryminällä ja huolet kasvavat lapsiluvun noustessa, suhde vain lujittuu.

Yhden ainoan kerran Minna tuntuu tulistuvan miehelleen. Älä pienennä minua, älä koskaan sano, että asiat eivät olisi minun silmilleni sopivia, kuuletko, sanoo Minna vihaisena, kun Ferninand yrittää suojella häntä köyhäinhoidon raadollisuuden paljastumiselta.

Vaatimuksessa tiivistyy Minnan näkemys naisen ja miehen kaikenlaisesta samanveroisuudesta. Ei nainen tarvinnut suojelua; hän tarvitsi samat mahdollisuudet kuin mies. Minnan mielestä naisten ja tyttöjen oli päästävä eristyksistä, kodin seinien sisältä kohti maailmaa ja aktiivista osallistumista sen asioihin.

Minna Canthin patsas Jyväskylässä
Voimanaisensa vastakohdan Rytisalo kirjoittaa Minnan parhaasta naisystävästä Flora Saveniuksesta. Florakin keskeyttää opintonsa ja avioituu, mutta rouvuus ja äitiys on hänelle ajan tavan mukaan naisen ainut ja oikea päämäärä. Enempää ei pidä toivoakaan, se on vastoin Jumalan tahtoa ja maailmanjärjestystä.

Rytisalo kuvaa osuvasti nuorten naistensa ystävyyden syntyä ja sen lujittumista, mutta ristiriitojen puhjettua naisten yritykset lähentyä alkavat tuntua toisteisilta. Tutustuminen Robert Kiljanderiin ja hänen vaimoonsa tuo Minnan sosiaaliseen elämään romaanin loppua kohden uusia tuulia ja uutta kuhinaa juorupiireihinkin.


KUN NUORIPARI vasta suunnittelee tulevaisuuttaan ja kävelee harjulla, Ferdinand osoittaa alhaalla aukeavaa tasamaata ja kehottaa Minnaa: Piirrä meille talo. Talosta tulee totta, mutta siitä tulee myös yksi romaanin perussymboli. Talo on elämä ja talo on ihminen. Talo on toive, lupaus ja täyttymys, mutta se on myös valinta, velvollisuus ja työntekoa.

Talosta tulevat kuulumaan iloiset lastenäänet, musiikki ja laulu, mutta se on huokuva myös raskasta hiljaisuutta, menetyksiä ja surua. Elämässä mikään ei ole varmaa.

Ei ole mitään luonnonlakeja eikä valmiita kaavoja, ei muotteja eikä selkeitä sääntöjä. Kakkutaikina voi valua vuoan yli uunin pohjalle, kun jotain ainesosaa on liikaa tai liian vähän, ja pinta voi palaa vaikka sisältö olisi pelkkää taikinaa, ei asioita voi ennakoida tai ehkä joku voi, joku erilainen kuin minä, sellainen joka osaa nämä säännöt.

Rytisalo kirjoittaa pitkiä, polveilevia virkkeitä. Niitä on kuitenkin helppo lukea, heittäytyy vain Minnan havaintojen ja ajatusten kuljetettavaksi. Kirjailijan tapa poimia yksityiskohtia ja maalata niiden avulla eloisia kuvia ihmisistä ja ympäristöistä viehättää ainakin minua. Teksti on havainnollista ja kieli sopivasti ajatonta.

Canthin tuotantoa tuntevana nauttii Rytisalon kekseliäistä piiloviitteistä hänen teksteihinsä: ahaa, tässä on Kauppa-Lopon aihio, tässä tilanne, josta Minnan päässä alkaa myöhemmin syntyä Köyhää kansaa, ja tämäntyylinen kohtaushan löytyy sittemmin Työmiehen vaimosta.

Ainakin naisena Rytisalon Minna C:tä lukee eläytyen ja samastuen, säilyväthän parisuhteeseen liittyvät tunnot ja tunnelmat liki samoina vuosikymmenistä toisiin. Ja vaikka naisen ei tarvitse enää puristaa itseään korsettiin eikä synnyttää jatkuvasti uutta elämää, tasa-arvosta hän taistelee edelleen. Minnoille on tilausta.


Minna Rytisalo. Kuva: Marek Sabogal