Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2019.
Kuva
29. joulukuuta 2019


JP Koskinen: Tulisiipi Kaikki muu on turhaa paitsi lentäminen 
JP Koskinen. Tulisiipi. Like 2019. 352 s.


Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, niin pelkään, lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan. - -
Näin riimittelee naapurin Linda ikätoverinsa Kaarlen unelmia ja edesottamuksia JP Koskisen (s. 1968) romaanissa Tulisiipi. Finlandia-ehdokkuuteen ja Savonia-palkintoon yltänyt romaani lähtee liikkeelle Yhdysvaltain Minnesotasta, jossa amerikansuomalaiset sinnittelevät vuonna 1929 puhjenneen talouslaman, "suuren depression", kourissa.
Romaanin keskushenkilön ja kertojan Kaarle Kuuran eli Charles Frostin isovanhemmat ovat aikanaan matkanneet Suolasaarelle "ryssiä pakoon", ja isoisä on elättänyt perhettään sepän töillä. Niitä ei kuitenkaan enää ole, ja Kaarlen isän autokorjaamollakin työt alkavat pelottavasti vähetä. Ei siis ihme, että agitaattorien puheet Neuvosto-Karjalaan rakennettavasta työläisten paratiisista alkavat kiinnosta…
Kuva
20. joulukuuta 2019




Olli Jalonen: MerenpeittoTaivaanpallon jatko-osassa tiedonjano suuntautuu merentutkimukseen
Olli Jalonen: Merenpeitto. Otava 2019. 462 s.


Siinä määrin avoimeksi jäi tarina nuoren Anguksen vaiheista tähtitieteilijän ja fyysikon Edmond Halleyn 1656-1742) oppipoikana Olli Jalosen viimevuotisessa Taivaanpallossa, että jatko-osaa Finlandialla palkitulle romaanille osasi odottaa. Ilokseni jatkoa tuli jo tänä vuonna.


MERENPEITON alussa kotisaareltaan St. Helenalta Lontooseen lähetetty Angus on asustanut Halleyn perheessä jo kolme vuotta ja on 16-vuotias. Hän avustaa isäntäänsä tämän kaikenlaisissa mittauksissa ja kokeissa ja aina niiltä töiltä ehtiessään auttaa myös taloudenpidossa. Merenpeitossa Anguksen vaiheita seurataan reilut kymmenen vuotta eli lähelle uuden vuosisadan vaihdetta.

Tiedonhaluinen Angus tahtoisi päästä eteenpäin, mutta kohteliaaksi ja nöyräksi oppineena alistuu palkattoman apupojan asemaansa ja on tyytyväinen, kun saa ylöspidon ja paikan perheen ruokapöy…
Kuva
10. joulukuuta 2019


Riikka Pelo: Kaikki elävä On kyse myötätunnosta 


Riikka Pelo: Kaikki elävä. Teos 2019. 613 s.



Minä uskon. Uskon valoon ja päivään. Uskon valoon enemmän kuin pimeään. Uskon aamuun ja tulevaan aikaan. Päivä ei ole vain laskemisen yksikkö. Ei vain odottamisen suure. Jokainen päivä on ainutkertainen. Jokaisessa päivässä maailma muodostuu uudestaan ennen kokemattomana. Jokainen päivä luo meidät uudestaan ainutkertaisina. Kaikki on mahdollista. Ihmisen on mahdollista olla kaikki. On kyse vain siitä, miten me ilmenemme toisille, mitä me teemme toisille, vaikka he eivät olisi meidän kaltaisiamme. On kyse tulevasta maailmasta.

Näin ajattelee 21- vuotias paperiton kurdipakolainen Alan Melek Riikka Pelon (s. 1972) kolmannen romaanin Kaikki elävä alkulehdillä. Alanin toiveikkuus tuntuu järkyttävältä jo alussa, mutta kun on uurastanut Pelon järkälemäisen romaanin loppuun, se suorastaan musertaa.

Riikka Pelon aiemmat romaanit Taivaankantajan (2006) ja Finlandia-palkitun Jokapäiväi…
Kuva
7. joulukuuta 2019


Antti Tuuri: Levoton mieli Taiteilijaelämää Lappajärvellä 

Antti Tuuri: Levoton mieli. Otava 2019. 446 s.


Antti Tuurin (s. 1944) uusimman romaanin Levoton mieli kansikuva toi mieleeni Paavo Rintalan romaanin Jumala on kauneus (1959). Kummankin taiteilijaromaanin kannessa on taiteilijan omakuva, Rintalalla ajatuksiinsa vaipunut Vilho Lampi (1898-1936), Tuurilla työhönsä tiukasti keskittynyt Arvid Broms (1910-1968).

Rintala toivoi, ettei hänen kirjaansa luettaisi elämäkertaromaanina vaan romaanina kauneuden kokemisesta. Myös Antti Tuurin romaanissa liikutaan kauneuselämysten jäljillä, mutta perustunnelmaltaan Levoton mieli on tyyten toisenlainen kuin Rintalan tummasävyinen Jumala on kauneus. Jälkisanoista selviävät Tuurin henkilökohtaiset kytkökset originelliin taiteilijaan.


LEVOTON MIELI kertoo Arvid Bromsin kymmenestä viimeisestä elinvuodesta Lappajärvellä. Erityisesti surrealistina tunnetun taiteilijan paras kausi on jo takanapäin, mutta hän uskoo vielä mahdollisuuksi…
Kuva
29. marraskuuta 2019



Elina Hirvonen: Punainen myrsky Näe minut! Hyväksy minut! 

Elina Hirvonen: Punainen myrsky. WSOY 2019. 276 s.


"Haluan kuolla Najafissa."      Äiti kieputtaa hameensa helmaa sormiensa välissä. Katse on samea, ääni kirkas. Lääkäriaseman kalpeassa valossa hän näyttää yhtä eksyneeltä kuin kaduilla, joilla kulkee silmiään siristellen, kuin etsisi yhä tuttuja, hiekanvärisiä taloja.

Ollaan suomalaisella lääkäriasemalla vuonna 2015. Irakilaisperheen vanhin poika, kertoja, on tuonut huonokuntoisen äitinsä yksityislääkäriin. Aikuinen poika on tyytyväinen, kun hänellä on varaa tarjota äidilleen parasta mahdollista hoitoa. Hänellä on hyvä työpaikka ja asunto, ja perheeseen on juuri syntymässä odotettu esikoinen.

Poika torjuu äidin kuolema-ajatukset napakasti, mutta kun äiti taputtaa hänen kämmenselkäänsä, hänen oma mielensä täyttyy kuolemankuvilla, eikä ihme, sillä hän on seuraavalla viikolla lähdössä työmatkalle entiseen kotimaahansa Irakiin.   
ELINA HIRVOSEN (s. 1975…
Kuva
25. marraskuuta 2019


Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet Kirjeitä tuntemattomiin osoitteisiin
Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet. Siltala 2019. 176 s.


Antti Arnkilin (s. 1975) kolmannen esseekokoelman Sunnuntaiesseiden esipuheessa kerrotaan Eevistä, jonka ilmapalloposti liihottelee Helsingistä Haminaan ja päätyy piristämään satamatyöntekijöiden arkea. Arnkil rinnastaa tapahtuman saksalaista filosofia Peter Sloterdijkiä lainaten kirjallisen kulttuurin luonteeseen: kirjoittaja ei voi paljonkaan vaikuttaa siihen, mihin hänen tekstinsä kulkeutuvat. Onnellisimmillaan ne kuitenkin päätyvät ihmisille, jotka saavat niistä samanlaista iloa ja ajateltavaa kuin ystävän kirjeistä.

Antti Arnkilin esseet ovat minulle juuri tuollaista hyvän mielen "ilmapallopostia", sunnuntailukemista parhaimmillaan.

Edellisessä kokoelmassaan Raittilan linja (2016) Arnkil keskittyi Hannu Raittilan romaanien pohdiskeluun. Sunnuntaiesseet on esikoiskokoelman Lauantaiesseiden (2014) tapaan kokoonpanoltaan kirjavampi. Sen …
Kuva
19. marraskuuta 2019


Margaret Atwood: Noidan sikiö "Shakespearea kiven sisässä konnien kanssa"

Margaret Atwood: Noidan sikiö (Hag-Seed). Suom. Kristiina Drews. Johnny Kniga 2019. 355 s.



Shakespearen näytelmien uudelleentulkinnoissa on edetty Myrskyyn. Kanadalainen Margaret Atwood (s. 1939) on kirjoittanut näytelmän pohjalta romaanin Noidan sikiö. Sarjan jo aiemmin suomennettuja teoksia ovat Anne Tylerin Äkäpussi (Kuinka äkäpussi kesytetään), Jo Nesbøn Macbeth (Macbeth) ja Edward St. Aubynin Mediamoguli (Kuningas Lear).

Nykykirjallisuuden kärkinimet takaavat sarjan laadun, mutta silti tohdin sanoa, että Margaret Atwoodin Noidan sikiö on tähän mennessä suomennetuista tulkinnoista paras. Hänen versionsa Myrskystä saa tästä sadunomaisesta tarinasta irti sellaiset tehot, ettei kenenkään luulisi pitkästyvän.

Aluksi kannattanee kuitenkin lukea romaanin loppuun sijoitettu lyhennelmä Shakespearen näytelmästä. Ei siksi, etteikö romaani olisi luettavissa ilman pohjustusta, mutta kun kert…
Kuva
9. marraskuuta 2019


Jonathan Franzen: Maailman äärillä Lintubongarin esseitä matkoiltaan ja vähän muustakin
Jonathan Franzen: Maailman äärillä (The End of the End of the Earth, 2018). Suom. Raimo Salminen. Siltala 2019. 275 s.


Yhdysvaltalaiselta Jonathan Franzenilta (s. 1959) on jo aiemmin suomennettu sekä romaaneja että esseitä, mutta minulle tämanvuotinen suomennos esseekokoelma Maailman äärillä oli kiinnostava ensitutustuminen.

Jo kansikuvasta olisi pitänyt ymmärtää, että linnut ovat esseissä tärkeässä roolissa, vaikka kirjoituksissa sivutaan muitakin aiheita. Esseistä noin puolet käsittelee lintuja, muut aiheet löytyvät mm. politiikasta ja taiteista.

Franzenin ajatukset Donald Trumpin voiton syistä tuntuvat edelleen kiinnostavilta, mutta esimerkiksi kirjoitus WTC-iskuista vaikuttaa pelkältä täytetekstiltä. Esseestä Kapitalismia ylikierroksilla, jossa Franzen esittelee professori Sherry Turklen tutkimuksia ihmissuhteista digitaalisella aikakaudella, ehdin jo innostua, mutta lyhyehkö…
Kuva
7. marraskuuta 2019




Sirpa Kähkönen: Muistoruoho Oodi ystävyydelle



Sirpa Kähkönen: Muistoruoho. Otava 2019. 347 s.


Sirpa Kähkösen (s. 1964) Tankkien kesä (2016) -romaania lukiessani ajattelin, että tähän kirjailija Kuopio-sarjansa päättää. Moniääninen, vuoden 1968 elokuulle sijoittuva seitsemäs osa oli kuin loppukuoro suurteokselle, jonka ensimmäinen osa Mustat morsiamet ilmestyi 1998.
Toisin kuitenkin kävi. Sarjan kahdeksas osa Muistoruoho sijoittuu 1970-luvun alkuun ja rakentuu viiden vuorottelevan kertojanäänen varaan. Muutaman kerran äänen saa myös muuan asunto ja ihmisten puuhia tarkasteleva kuu, mutta minua niiden osuus lähinnä häiritsi. Kähkönen on niin taitava naisten sielunelämän luotaaja, että kun siihen maailmaan sukeltaa, ei halua tulla mistään syystä eikä millään konstilla häirityksi.

TANKKIEN KESÄSSÄ ajankohtainen uutisaihe oli Prahan miehitys. Se sähköisti tunnelman myös suomalaisessa pikkukaupungissa ja nosti pintaan sodan synkät muistot. Muistoruohossa sota-aika velloo mi…
Kuva
28. lokakuuta 2019


Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Kun kulissit romahtavat, mikään ei palaa entiselleen

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Vem dödade bambi?) Suom. Laura Jänisniemi. Teos 2019. 222 s.


ALOITETAAN VAIKKA TÄSTÄ. SYYSKUUN aamusta vuonna 2016.
Gusten Grippe, 26-vuotias menestynyt kiinteistovälittäjä, tulee juoksulenkillään jälleen kerran huvilakaupungin rantaan ja katselee lahdenpoukaman toisella rannalla pilkottavaa, ennen niin komeaa taloa, Aavelaivaa. Se on hänen entisen koulutoverinsa ja parhaan ystävänsä Nathan Häggertin kotitalo, jossa Gusten itsekin sai asua aina, kun hänen laulajataräitinsä oli kiinnitettynä tai kiertueella Euroopassa.
Enää talossa ei asu kuin Nathan, eikä Gustenilla ole ollut SEN jälkeen hänen kanssaan mitään tekemistä. Entisistä kavereista Gusteniin pitää yhteyttä vain Cosmo Brant. Hän ei kuulunut "Kauhun neliapilaan", jolla poikia alettiin kutsua rikoksen paljastuttua, mutta hänellä on tarkka tieto tuosta 2008 sattuneesta katastr…
Kuva
21. lokakuuta 2019


Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Livingstonen ruumissaattueen pitkä marssi Keski-Afrikasta itärannikolle
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo (Out of Darkness, Shining Light 2019). Suom. Aleksi Milonoff. Tammi 2019. 377 s.


Zimbabwelaisen kirjailijan ja asianajajan Petina Gappahin (s. 1971) esikoisteos, novellikokoelma Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (suom. 2009) palkittiin Guardianin esikoiskirjapalkinnolla. Pari vuotta sitten suomennetussa romaanissaan Muistojen kirja Gappah kuvaa kaoottista kotimaataan kuolemansellissä istuvan albiinonaisen kautta.

Uusimmassa Gappah-suomennoksessa romaanissa Pimeydestä loistaa valo liikutaan skotlantilaisen lääkärin ja tutkimusmatkailijan David Livinstonen (1813-1873) jalanjäljissä hänen viimeisen Afrikan-matkansa loppuvaiheissa.

Kun Livingstone Niilin alkulähdettä jäljittäessään kuoli Chitambossa 1873, hänen uskolliset retkikumppaninsa hautasivat hänen sydämensä puun alle mutta päättivät kantaa hänen ruumiinsa r…
Kuva
11. lokakuuta 2019



Édouard Louis: Ei enää Eddy
Onko toi jätkä vai ei ?

Édouard Louis: Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Bellegueule, 2014). Suom. Lotta Toivanen. Tammi 2019. 184 s.


Ranskalaisen Édouard Louisin (s. 1992) omaelämäkerrallinen esikoisromaani Ei enää Eddy on Tammen Keltaisen kirjaston viidessadas käännöskirja eli eräänlainen juhlajulkaisu. Romaani vakuuttaa kyllä kirjallisillakin ansioillaan, mutta ennen kaikkea se ravistelee rajulla sisällöllään.

Lukemieni kirjailijahaastattelujen mukaan "Eddyn" käsikirjoitus ehti käydä ennen julkaisemistaan usealla kustantajalla. Kustantamot olivat yksi toisensa perään sitä mieltä, että tarina oli vääristelty: Ranskassa ei ollut Édouard Louisin (alkujaan Eddy Bellegueulen) romaanin kuvaamaa köyhyyttä ja kurjuutta.

Ja kuitenkin nuori sosiologian opiskelija oli kirjoittanut esikoisteoksensa omista lapsuuden- ja nuoruudenkokemuksistaan pienessä pohjoisranskalaisessa teollisuuskaupungissa Hallencourtissa vuosituhannen vaihteessa.


JO R…
Kuva
9. lokakuuta 2019


Heidi Köngäs: Mirjami Sota sotkee kotirintaman naisten elämän 

Heidi Köngäs: Mirjami. Otava 2019. 348 s. 
Kaksi vuotta sitten kehuin  Heidi Könkään (s. 1954) Sandraa  puhuttelevaksi ja läheiseltä tuntuvaksi romaaniksi (Kirjareppu 25.10.2017). Kun Köngäs nyt jatkaa tosipohjaista perhetarinaansa uudessa romaanissaan Mirjami, huomaan jälleen muistelevani äitini aikalaiskertomuksia.
Sandrassa Köngäs kertoo isoäitinsä kovasta lapsuudesta ja ankarasta aikuisuudesta köyhän torpparin Jannen vaimona ja kasvavan perheen äitinä. Kun Janne sisällissodan syttyessä joutuu puoliväkisin punakaartiin, kotiväen elämä on päivästä toiseen nälässä, kylmässä ja pelossa elämistä.
Mirjamissa Sandra perheineen kokee saman toistamiseen. Ruovedelle rakennetun Lepistön torpan jouduttua pakkohuutokaupassa vieraille perheen on aloitettava alusta uudessa paikassa Mäntän sivukylällä Vuohijoella. Kun suon reunaan kohoavan Kurjeksi nimetyn talon elämä alkaa taas olla mallillaan, syttyykin sota.
Perheen …