tiistai 28. elokuuta 2018

28. elokuuta 2018




Isä, moon ny täälä


Peter Sandströmin pohdinnoissa pyykkinarullakin on paljon kerrottavaa



Peter Sandström: Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintoa (Mamma november. Åtta betraktelser). Suom. Outi Menna. Schildts & Söderströms 2018. 215 s.



Peter Sandströmin (s. 1963) jokainen suomennettu teos on ollut minulle suuri ilon aihe. Novellikokoelma Sinulle joka et ole täällä ilmestyi suomeksi 2012 ja romaanit Valkea kuulas ja Runeberg-palkinnon saanut Laudatur 2014 ja 2016. Vastikään julkaistu Äiti marraskuu sisältää novellistisia pohdintoja tai pohdiskelevia novelleja, miten vain, kirjan kertojan läheisten elämästä ja samalla kertojan omastakin elämästä ja on jälleen salaperäinen, askarruttava ja riemastuttava lukukokemus.

Kokoelman kahdeksassa pohdinnossa kertojana on kuten ennenkin fiktioon itsensä häivyttävä kirjailija Peter Sandström, ja autobiografinen linja jatkuu muutoinkin. Tapahtumat sijoittuvat edelleen Uudenkaarlepyyn ja Turun maisemiin, ja monet kokoelman henkilöistä vaikuttavat tutunoloisilta.

Kertojan pohdinnat näyttävät varsin avomielisiltä, mutta jotain hän aina jättää sanomatta tai piiloon. Tai sitten hän sanookin yllättäen jotain äskeisen asian vierestä, eksyy ja eksyttää. Ehkä juuri siksi novellien ennestään tutuilta tuntuvat ihmiset - isä, äiti, vaimo, poika, tytär, sisar - säilyttävät salaperäisyytensä ja kiinnostavuutensa, ikään kuin jäisivät kuitenkin paljastumatta.


KERTOJA KÄYTTÄYTYY kuin vakoilija. Hän katselee novelliensa keskushenkilöitä mielellään sivusta ja heidän tietämättään, kuin yrittäisi selvittää heidän arvoitustaan. Hän tarkkailee vaimoaan metsässä ja kadulla, kiikaroi pienen poikansa tuloa koulusta sen sijaan että menisi häntä vastaan, katselee tytärtään tämän maatessa hygienistin vastaanotolla, tarkastelee nukkuvan äitinsä kasvoja ja ihmettelee liiterissä touhuavan isänsä liikkeitä salaa laudoituksen raosta.

Ovi oli kiinni, mutta kurkistaessani seinänraosta näin isän. Hän seisoi polvillaan vanhan öljytynnyrin edessä, tekemättä mitään. Hänen päänsä oli hieman kumarassa, ja hän nojasi käsiä polviinsa. Näytti kuin hän olisi rukoillut alttarin ääressä. Isällä ei ollut tapana käydä kirkossa. Hän kävi liiterissä.

Samalla kertoja seuloo itseään, omia tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Hän ikään kuin mittaa läheisyyttään tai etäisyyttään hänelle rakkaisiin ja tärkeisiin ihmisiin. Hän matkaa ajassa edes ja takaisin, muistelee, havainnoi ja miettii tulevaa.

Vaikka novelleissa liikutaan pääosin valoisissa, kesäisissä maisemissa, niissä on silti aina annos surumieltä, kaiken katoavuuden tai ainakin vääjäämättömän muutoksen aavistelua.


SUKUPOLVIEN VÄLISET SUHTEET kiinnostavat Sandströmiä teoksesta toiseen. Uusi sukupolvi jättää aina ennen pitkää edellisen taakseen. Vanhempien osa on jäädä katsomaan, kun nuoret lähtevät. Kertoja erittelee omaa maailmalle lähtöään:

Hän [isä] katsoi minua, ja erotin hänen katseessaan huolen häivähdyksen, aivan kuin hän olisi ymmärtänyt että olin valitsemassa elämälleni tien joka ei tulisi olemaan helppo. Ehkei hän ollut ihan vielä valmis siihen. Ehkä hän ei halunnut päästää minua irti. Olisin voinut jäädä auttamaan häntä sammaleenpoistossa ja nurmikonhoidossa, pihakäytävien haravoinnissa, halkojen hakkuussa.

Vasta joutuessaan kantamaan huolta omista eroa tekevistä lapsistaan kertoja alkaa ymmärtää vanhempiaan ja yleensäkin vanhempien huolestujan ja pelkääjän osaa.

Monellakohan vastaanotolla tyttäreni tulisi elämänsä aikana käymään? Hoidattamassa hampaitaan, ehkä hermojaankin, ja hakemassa lainopillisia neuvoja. Värianalyyseissa, ortopedisissa tutkimuksissa, kuulo-, näkö- ja refleksitesteissä. Rankoissa kuulusteluissa lokakuisina öinä. Epäiltynä ryöstön suunnittelusta tai osallisuudesta ryöstöön. Kuulemassa tiedoksiantoja. Tai suruviestejä.

Novellien huoli ja haikeus johtuvat kuitenkin kiintymyksestä ja rakkaudesta, ja siksi pohdinnot eivät ole raskaita, saati ahdistavia. Sandströmin kertomuksissa kipeää tekee hellyys eikä pahuus, ja valo ja varjo läikehtivät elämässä tasaveroisina ja siihen kuuluen.


HENKILÖIDEN LISÄKSI kertoja havainnoi tarkasti myös ympäristöjä. Hän poimii luonnosta ja läheistensä elinpiiristä runsaasti ja monenlaisia yksityiskohtia. Usein esiin nostetut esineet ovat arkisia - pyykkinaru, partaveitsi, kukkavati, kirves jne. -  mutta viestivät enemmän kuin alkuun arvaakaan. Detaljien avulla Sandström rakentaa romaaniinsa tiheitä tunnelmia ja ilmapiirejä.

Välistä kertomusten kotoisuuden ja tuttuuden tuntu on niin voimallinen, että lukijana siirtyy kuin taiottuna samanlaisiin hetkiin omassa menneisyydessään... avasin oven, menin keittiöön ja halasin äitiä. Istuin pöytään, söin kaksi lusikallista puuroa ja pari mansikkaa. Kahvia hörppiessä juttelimme pienellä äänellä pienistä asioista, aamulehdessä kerrotuista tapauksista - -.
    Täälä kirijootethan notta postin jakoa meinathan vähentää kolmhen kerthan viikos, hän [äiti] sanoi.

Pohdinnoissa ei arvatenkaan puhuta paljon, ja repliikit ovat yleensä lyhyitä ja humoristisen töksähteleviä. Enempää ei ole tarvis sanoa. Oleellisin ja merkitsevin tapahtuu dialogin ulkopuolella, kuin ilmassa leijuen tai pääkopassa liikahdellen.

Pohdintojen kieli ei silti ole lainkaan absraktia. Sandström kirjoittaa ihastuttavan aistimuksellisesti ja keksii ja kehittelee jatkuvasti tuoreita, havainnollisia vertauksia kertojansa huomioiden ja mietteiden selvennykseksi. Käytössä ovat tiuhaan vähän kuin, ikään kuin, samaan tapaan kuin, aivan kuin -tarkennukset.

Kun novellien kertoja-kirjailija nauttii teostensa vedosten lukemisesta, Sandström kirjoittaa: viimeisten yksityiskohtien hiominen tuntui kuin pieneltä jälkiruoalta, ei liian makealta eikä liian raskaalta vaan juuri oikeanlaiselta, se oli kuin pieni vaniljajäätelöpallo ja päällä tuoreita vadelmia. - Mikä nautinto myös työvaiheen kuvauksen lukijalle!



Peter Sandström. Kuva: Marica Rosengård
RIEMULLISEKSI Äiti marraskuun tekee novelleihin upotettu absurdius. Pohdinnoissa on tämän tästä niin erikoisia ja kurittomia yksityiskohtia ja kohtauksia, etteivät niitä millään usko todeksi, ja silti niihin ihastuu ja heittäytyy ehdoitta: sisaren luvuton kissalauma, äidin varistensyöttömanööverit, satusedän Moppe-kelkan karkuretki, sianruho uimakaverina, äiti paistinpannuineen luomassa hotellihuoneeseen kodin tunnelmaa... Sandström osaa myös ilakoida!

Äiti marraskuun arvoituksellisuus ja monikerroksisuus sekä Sandströmin taiturimainen kieli tarjoavat lukijalle sen harvinaislaatuisen ilon, että kirjan voi ja haluaa lukea uudelleen ja taas uudelleen ja nauttia joka lukukerrasta.

Sandströmin Äiti marraskuu on kuin kokoelman Ikuisuus-nimisen pohdinnon vanha pyykkinaru,

täynnä puhdasta pyykkiä, vaatteita jotka lepattivat etelätuulessa, aina etelätuulessa aurinkoisina pyykkipäivinä, tyhjiä iloisesti heiluvia hihoja, täyteen puhallettuja paidanrinnuksia, reikäisiä sukkia, housuja jotka olivat menettäneet muotonsa ja sisältönsä. Pyykkinarulla oli paljon kerrottavaa, ja niin on Äiti marraskuullakin.







maanantai 20. elokuuta 2018

20. elokuuta 2018



Tottelenko lakia vai sydäntäni?


Kamila Shamsien romaani radikalisoitumisesta ja rakkaudesta vaivaa avoimeksi jäävillä kysymyksillään pitkän aikaa


Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Home Fire, 2017). Suom. Kristiina Drews. Gummerus 2018. 302 s.



Pakistanilaissyntyisen, Englantiin asettuneen Kamila Shamsien (s. 1973) Joka veljeään vihaa -romaanin alussa on lainaus Sofokleen näytelmästä Antigone: Ne, joita me rakastamme... ovat valtion vihollisia. Lainaukseen tiivistyy romaanin keskeinen tematiikkaa ja lähtöasetelma.

Romaani sai alkunsa Shamsielle esitetystä pyynnöstä kirjoittaa moderni versio Sofokleen Antigone-tragediasta. Kirjailija kiinnostui ajatuksesta, mutta näytelmän sijasta syntyikin romaani, joka voitti tänä vuonna arvostetun Women´s Prize for Fiktion -palkinnon.

Shamsien romaani toimii erinomaisesti, vaikkei Sofokleen Antigonen tarinaa muistaisikaan. Toisaalta se on nopeasti kerrattavissa vaikkapa Kirsti Simonsuuren onnistuneena käännöksenä (Like 2011).

Kun lukee Shamsien romaania Antigone mielessään, vakuuttuu kirjailijan kertomataidoista ja romaanin merkittävyydestä kaksin verroin. Samalla kun ymmärtää, että ihmisyyden peruskysymykset pysyvät yhtäläisinä ajasta ja paikasta riippumatta, ymmärtää, miksi antiikin näytelmiä esitetään jatkuvasti edelleenkin.


ROMAANIN ALKUPERÄINEN nimi Home Fire on suomennoksessa korvattu viittauksella Uuteen testamenttiin. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä seurakuntaa varoitetaan veljesvihasta pariinkin kertaan: Mutta se, joka vihaa veljeään, on pimeydessä (1 Jh. 11) ja Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja -- (1 Jh. 15). Veljeys on Shamsien romaanissa sekä sukulaisuutta että ideologista yhteenkuuluvuutta.

Joka veljeään vihaa kertoo kolmesta Pohjois-Lontoon muslimiyhteisössä varttuneesta pakistanilaistaustaisesta sisaruksesta. Perheen jihadisti-isä on lähtenyt taistelemaan Afganistaniin ja kadonnut sille tielleen. Äidin kuoltua tyttäristä vanhempi Isma on joutunut huolehtimaan perheen kaksosista, sisarestaan Aneekasta ja veljestään Parvaizista.

Kun Isma vihdoin pääsee aloittamaan oman elämänsä ja hankkiutuu opiskelemaan Yhdysvaltoihin, Parvaiz lähtee jäljittämään isäänsä ja on pian Syyriassa Isis-joukkojen palveluksessa sisartensa järkytykseksi ja nopeasti myös omaksi kauhukseen.

Pettyneen ja epätoivoisen nuorukaisen kotiinpaluun mahdollisuudet ovat minimaaliset. Syyriassa muslimiveljet pitävät keinoja kaihtamatta kiinni jäsenistään, ja Britanniaan Isis-joukkoihin pestautunut ei ole enää tervetullut. Isma tottelisi lakia ja taipuisi itkemään veljeä itseksekseen, mutta Aneeka panee kaiken peliin veljensa puolesta.

Valtiovaltaa Shamsien romaanissa edustaa muslimitaustastastaan eroa tekevä sisäministeri Karamat Lone, jonka poika Eamonn mutkistaa tilannetta vielä entisestään rakastumallla Aneekaan.


TAPAHTUMAT ETENEVÄT viitenä "näytöksenä" henkilöittäin näkökulmia vaihdellen. Tapahtumaketjun aloittaa Isma, ja tragedian loppua katsotaan Karamatin silmin.

Itsekin islaminuskoinen Kamila Shamsie tuntee tarkoin Britanniassa asuvien muslimiyhteisöjen ja brittiyhteiskunnan väliset jännitteet. Romaani näyttää, miten muslimien elämä on jo itsessään jatkuvia varmistuksia ja varotoimia, ettei vain vahingossakaan vaikuttaisi epäilyttävältä.

Kun perheestä joku ajattelematon värväytyy muilta salaa jihadistiksi, kotiväen vaikeudet moninkertaistuvat. Lähteneen omaiset koetaan jatkuvaksi uhkaksi, vaikka he tekisivät kaikkensa ollakseen kunnon kansalaisia.

Romaanin keskushenkilöt edustavat erilaisia näkemyksiä siitä, missä määrin on oikein, viisasta ja tarpeellista luopua muslimi-identiteetistään ja mukautua uuden kotimaansa kulttuuriin, mutta taitava henkilökuvaus tekee heistä ennen muuta eläviä, uskottavia, väkevästi tuntevia yksilöitä.

Antigonen tapaan Shamsienkaan romaanissa henkilöt eivät ole vain hyviä tai pahoja, oikeassa tai väärässä; he ovat suurten, ylikäymättömien kysymysten edessä, eikä lukijastakaan ole heitä neuvomaan.

Kun taistelu Parvaizin kohtalosta on kuumimmillaan, sekä Aneeka että Karamat ja ennen pitkää myös Isma ja Eamonn joutuvat vakavasti pohtimaan, kumpi on tärkeämpi ja moraalisesti perustellumpi valinta, valtion vai henkilökohtainen paras, yhteiskuntajärjestyksen varjeleminen vai läheisen ja lähiyhteisönsä rakastaminen.

Valinnan pitkittyessä tilanne räjähtää käsiin.


PALKINTORAATI on kehunut Shamsien romaania mestarilliseksi niin rakenteeltaan kuin teemoiltaan, eikä suotta. Joka veljeään vihaa on vakava puheenvuoro ajankohtaisiin poliittisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Kiinnostavaa tietoa brittimuslimien ja yleensäkin maahanmuuttajien elämästä saadaan kahden sukupolven kokemana.

Mutta romaani vetoaa voimakkaasti myös tunteisiin. Miltä tuntuu, kun veli karkaa Isisiin? Miltä tuntuu, kun poika kääntyy isäänsä vastaan? Miltä tuntuu, kun sisar muuttuu pakkomielteiseksi ja sanoo irti sisaruutensa? Romaanin liikuttavimpia ja samalla runollisimpia kohtia on Aneekan kuvaus surusta:

-- suru oli kiukkuinen, suru oli lempeä; suru ei nähnyt muuta kuin itsensä, suru näki maailman joka ainoan kipukohdan; suru levitti siipensä laajalle kuin kotka, suru veti itsensä suppuun kuin piikkisika; suru kaipasi seuraa, suru janosi yksinäisyyttä; suru halusi muistaa, halusi unohtaa; suru raivosi, suru ruikutti; suru sai ajan tiivistymään ja laajenemaan - -

Aiheiden ajattomuus, antiikkisuus, puhuttelee ja viehättää. Shamsie ravistelee naisen ja miehen rooleja kuin Sofokles ikään, ja Aneekan ja Eamonnin rakkaudessa on paljon samaa kuin Romeon ja Julian ikiaikaisessa tarinassa. Antiikin näytelmien kuorollakin on romaanissa paikkansa: sen estradina on nyt sosiaalinen media.

Lähimmäs antiikin tragedioita Joka veljeään vihaa tulee vaikuttavassa loppukohtauksessaan. Se on niin dramaattinen ja aistimuksellinen, että tuntuu, kuin olisi seuraamassa elävän teatteriesityksen loppuhuipennusta. Säälittää, pelottaa, kauhistuttaa ja itkettää.

Suosittelen romaania yhtä "intohimoisesti" kuin palkintoraati.


Kamila Shamsie. Kuva:Zain Mustafa





















keskiviikko 8. elokuuta 2018

8. elokuuta 2018


Älä luule, että sinä olet jotain 


Tapio Koivukarin vahva historiallinen romaani noitavainojen Islannista on pääteemoiltaan iätön ja ajaton



Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär. Johnny Kniga, 2018. 282 s.





     Ei Hyväniemi turhaan ollut hyväniemi, oli isäni Thórdur usein sanonut. Ehkä uhmallaankin ylpistellen, hyvän paikan asujaa monet kadehtivat.
    Kunnes kaikki muuttui, ja toiset kavahtivat Hyväniemen väkeä.

Tapio Koivukarin (s. 1959) 1600-luvulle sijoittuva historiallinen romaani Poltetun miehen tytär kertoo heti aluksi, minkä kohtalokkaan virheen Islannin Rantojen kihlakunnassa Árnesin pitäjässa Hyväniemen kärjessä asustava Thórdur on tehnyt joutuessaan syytetyksi noituudesta. Tanskalais-norjalainen kirjailija Aksel Sandemose on romaanissaan Pakolainen ylittää jälkensä  (1933) antanut ilmiölle nimen Janten laki.

Janten lain ensimmäinen sääntö kuuluu: Älä luule. että sinä olet jotain, ja loput kymmenen täydentävät samaa ajatusta. Pienyhteisössä kenenkään ei pidä kuvitella olevansa muita parempi, tietävänsä tai osaavansa enemmän. Itsensä korottajat alennetaan armotta, äläkä luule, että kukaan välittää sinusta.

Hyväniemen isäntä Thórdur on toimissaan hyvin menestynyt turskan- ja hainpyytäjä, jonka itse veistettyä, komeaa kahdeksanhankaista muut katsovat syrjäkarein. Kun Thórdur lisäksi taitaa pitäjän parhaana vanhat riimut ja taiat eikä suostu vähättelemään osaamistaan, ei tarvita kuin sopiva sytyke ja häntä ollaan yksissä miehin syyttämässä synneistä pahimmasta: noituudesta.


TUOTTELIAS Koivukari tunnetaan erityisesti Selkämeren saaristoon ja länsirannikolle sijoittuvista romaaneista. Vuonna 2016 hän sai Runerberg-palkinnon teoksellaan Unissasaarnaaja. Siinä kirjailija  kuvaa, kuinka köyhän mökinmiehen 13-vuotias tytär alkaa nähdä näkyjä ja saa horrossaarnoillaan aikaan pienimuotoisen herätysliikkeen.

Koivukarin kiinnostuksen hengelliseen liikehdintään ja joukkosuggestioon ymmärtää hyvin, kun tietää hänet teologiksi. Se, että Poltetun miehen tytär sijoittuu Islantiin (jälleen merimiljööseen!) ja ilmestyykin samanaikaisesti sekä Suomessa että Islannissa, selittyy sillä, että Koivukari on ansioitunut islantilaisen kirjallisuuden suomentaja ja hänen aiempaakin tuotantoaan on ilmestynyt islanniksi. Kirjailija on myös asunut Islannissa vuosina 1989-1993.

Poltetun miehen tyttäressä hallitsemattoman tapahtumavyöryn aloittaa Hyväniemeen piiaksi vastoin kotiväkensä toiveita hankkiutunut nuori nainen Gudrún. Lisää todisteita Thórdurin veljeilystä pimeiden voimien kanssa saadaan, kun kirkossa alkaa tapahtua kummia. Nuoret naiset alkavat yksi toisensa perästä kirkua ja kouristella niin, että heitä on pakko kantaa ulos kesken kirkonmenojen.

Thórdurin tyttäreen Mangaan "villihenget" eivät kuitenkaan tartu, ja se tietysti todistaa, että pitkiä runoelmia vanhoista sankareista laulava ja lääkintätaitojakin osaava neito on isänsä kaltainen ja noita hänkin.


ROMAANI etenee kertojia vaihdellen. Isän ja tyttären lisäksi tapahtumia käyvät läpi piika Gudrún ja kaksi hengenmiestä pastorit Thorvardus ja Tómas.

Pastorit ovat aikaansa katsoen tolkun miehiä. He ymmärtävät perinteiden arvon eivätkä tuomitse vanhoja tarinoita, tapoja ja uskomuksia, elleivät ne riitele tai kilpaile kirkon kanssa. Mutta kun joukkohysteria voimistuu, hekään eivät mahda mitään sille, että polttoroviot alkavat rätistä.

Noitaepäilyjen ja -syytösten keskellä ihmisten elämä on jatkuvaa väärän ja oikean miettimistä, järjen ja uskon  yhteensovittelua ja toinen toisensa kyräilyä. Koivukari on taitava ihmismielen seuloja ja kuvaaja. Kun joukkosuggestio saa vallan, syyllisiksi leimatut alkavat itsekin epäillä olevansa paholaisen palvelijoita.

Uskonnollisen hulluuden virrassa Pastori Thómaksen ja nuoren Mangan rakkaustarina tarjoaa hienoja suvantoja ja antaa toivoa terveemmästä ja valoisammasta huomisesta. Niinpä Poltetun miehen tytär ei olekaan vain historiallinen romaani, jännäri ja kauhukertomus vaan myös lempeä rakkaustarina ja sellaisena ihan toisenlainen, kuin kansipaperin kuva panee kuvittelemaan.


KOIVUKARIA on kiitelty erinomaisesta luonnonkuvauksesta, ja hänen maisemissaan ja miljöissään on nytkin miellyttävä liikkua. Koivukari kuvaa henkilöiden työt ja askareet tarkoin ja luotettavasti, ja fakta ja fiktio tuntuvat yhtä tosilta ja oikeilta. Toden illuusiota vahvistaa myös romaanin sopivasti vanhahtava kieli.

Pastorit tietysti koristavat puhettaan raamatullisilla termeillä ja kuvilla, mutta myös isä ja tytär kertovat askareistaan, havainnoistaan ja ajatuksistaan nautittavan aistimuksellisesti, ovathan he vanhan runoperinteen haltijoita ja sellaisina sanan taitajia hekin.

Pääteema sanan mahti tulee romaanissa pitkin matkaa esiin monina variaatioina. Sanaa käytetään sekä hyvän että pahan palveluksessa, voittoisimmin kuitenkin hyvän asialla.

Romaanin tärkeimpiä ajatuksia on, ettei ihminen elä ainoastaan kuivakalasta vaan hän tarvitsee myös tarinoita. Kun Manga laulaa vanhoista sankareista kertovia runoja talvikalaan tulleille kalamiehille, miehet katsovat häntä "kohottuneina ja kiitollisina". Kuin olisin ravinnut heitä ja antanut heille jotain merkittävää.

Ja merkittäväähän Manga heille tarjoilikin, sillä traanituikun valo ja hyvä sana, ääneen luettu tai laulettu, tarinaa eteenpäin vievä tai taitavasti runomuotoon taottu, kaikki ne lupasivat hengen voittoa aineesta ja valon pimeydestä. Ulkona riehuva pimeys ja koillismyrsky ei ollut se, joka maailmassa viimeksi voiton saisi. Ei ammotusten kita, vaan viheriä ruoho ja kapustarinnan laulu.

Taidatkos paremmin muotoilla ansiokkaan kaunokirjallisuuden - Koivukarinkin romaanin - tehtävän ja merkityksen.


Tapio Koivukari. Kuva: Veikko Somerpuro

keskiviikko 1. elokuuta 2018

1. elokuuta 2018



Osoitekirjasta kasvaa kokonainen elämäntarina 


Sofia Lundbergin viihteellisessä esikoisromaanissa on onnistuneet ja kiusalliset hetkensä


Sofia Lundberg. Punainen osoitekirja (Den röda adressboken, 2017). Suom. Tuula Kojo. Otava 2018. 317 s.


Sofia Lundberg (s. 1974) on tukholmalainen toimittaja, jonka esikoisromaanin Punainen osoitekirja kerrotaan keränneen Ruotsissa runsaasti menestystä ja paljon käännösoikeuksia. Muistoja, rakkautta ja ystäviä kiehtovassa romaanissa. Näin mainostaa kirjan kansilieve ja paljastaa samalla romaanin lajityypin. Siis kesäviihdettä parhaimmillaan? Kyllä ja ei.

Romaanin rakenneidea on onnistunut. Lundberg ei kirjoita päähenkilönsä Doris Almin elämäntarinaa - siitähän romaanissa on kyse - perinteiseen tapaan alkuun ja loppuun sijotettujen kehysten väliin vaan kuljettaa koko romaanin matkan rinnakkain kahta tarinaa: toista 96-vuotiaan, kuolemaa odottelevan Doriksen viimeisistä vaiheista ja toista, jossa Doris kertoo elämäntarinansa vanhaan punaiseen osoitekirjaan tukeutuen.

Doriksesta ja hänen nykytilanteestaan kiinnostuu oitis. Vanhan, sympaattisen naisen olemus ja lähiympäristö avautuvat lukijan eteen tarkoin valittujen yksityiskohtien luettelona ja luovat heti vankan luottamuksen tekstiin ja sen kirjoittajaan.

Suolakko, lääkedosetti, kurkkupastilleja kulhossa. Verenpainemittari soikeassa muovikotelossa. Suurennuslasi, johon on kiinnitetty paksulla solmulla jouluverhoista oleva punainen nyplätty nauha. Isonumeroinen puhelin. Punainen osoitekirja, jonka nahkaiset kannet ovat nuhruiset ja kellertävät sivut koirankorvilla. Hän järjestää tavarat huolella keskelle keittiönpöytää. Niiden täytyy olla siististi ojennuksessa. Vaaleansiniselle mankeloidulle pellavaliinalle ei saa jäädä rypyn ryppyä.

Doriksen liikkuminen on huteraa ja elämä kotona mahdollista vain kotiavustajien turvin, mutta hänen päässään ei ole mitään vikaa. Hän on kirjoittanut tietokoneellaan ison pinon muistojaan elämänsä varrelta ja aikoo antaa ne ainoalle omaiselleen sisarentyttärentyttärelleen Jennylle. Jenny asuu perheineen San Franciscossa, ja Doris rupattelee hänen kanssaan viikoittain skypessä.

Vanhan Doriksen ja keski-ikäisen Jennyn ystävyys on molemmille tärkeä, ja Lundberg kuvaa sitä sydämeenkäyvän hellästi. Kun Doris joutuu sairaalaan, Jenny jättää aikailematta miehensä ja poikansa selviytymään keskenään ja lentää puolitoistavuotiaan tyttärensä kanssa Ruotsiin.


VANHUSTEN HOIDOSTA ja kohtelusta on viime aikoina kirjoitettu paljon. Silti Lundbergin romaanin kuvaukset eivät hetkeäkään vaikuta sanotun toistolta. Lundberg ei osoittele epäkohtia vaan väläyttelee ihailtavan hienovaraisesti ristiriitoja, joita vaihtuvien ja kiireisten hoitajien ja omatahtoisen hoidettavan välille syntyy osapuolten hyvistä yrityksistä huolimatta.

Kun vanhan Doriksen elämästä siirrytään hänen punaiseen osoitekirjaansa ja sen lehdiltä avautuvaan henkilöhistoriaan, romaanin tyyli vaihtuu realistisesta romanttiseksi. Samalla tarkkaileva kerrontatapa muuttuu turhan tiuhaan epäuskottavuuksiin lipsahtelevan juoniaineksen juoksutukseksi ja ylimalkaiseksi tunnelmoinniksi.

Kuoleman vastapooliksi nousevan rakkausteeman käsittely jää romaanissa pinnalliseksi, ja ohuiksi jäävät myös kiinnostavat sivuteemat kauneudesta ja sen katoamisesta, vastuusta, hylkäämisistä ja syyllisyydestä, äitiydestä, sisaruudesta, erilaisuudesta ja yksinäisyydestä.

Elinikäisen rakastetun henkilökuvan kirjailija jättää ehkä harkitusti syventämättä, mutta samalla henkilö jää paperiseksi, eikä ympäristökuvauskaan oikein vakuuta. Doriksen uskomattomat vaiheet Pariisissa, New Yorkissa ja Cornwallin rannikolla leijuvat lähes tyhjän päällä, kun paikalliskuvaus typistyy pariin maamerkkiin ja ympäristö yhdentekeviin miljöö- ja maisemahavaintoihin.

Nuoresta Doriksesta Lundberg kirjoittaa perustellusti romanttisen hupakon, mutta vanhan ja terävän Doriksen odottaisi kertovan elämäänsä ratkaisevasti vaikuttaneita nuoruusmuistoja vakuuttavammin kuin kliseisellä viihdekielellä:

Maailma pysähtyi silloin ja siihen paikkaan, kaikki muu menetti merkityksensä. Oli vain hän ja minä, ja se oli itsestään selvää jo silloin kun otimme ensimmäiset askeleet vieretysten. Ovella hän suuteli minua hyvästiksi. Piteli hellästi päätäni molemmin käsin ja tuli niin lähelle, että tuntui melkein siltä kuin olisimme sulautuneet yhdeksi. Hänen huulensa olivat pehmeät ja lämpöiset. Nenä vasten poskeani hän hengitti sisään äänekkäästi, syvään. Hän piti minusta lujasti kiinni. Pitkään.

Tämänkaltaisten notkahdusten takia vanhan Doriksen viisaat elämänohjeet alkavat nekin vähitellen menettää arvonsa ja vaikuttaa väljähtäneiltä, eikä romaanin lopun opettavainen yhteenveto korjaa tilannetta.


Sofia Lundberg. Kuva: Viktor Fremling
KAIKEN KAIKKIAAN vanha, kuolemaansa valmistautuva Doris on kuitenkin niin viehättävä persoona, että häneen tutustumista ei kannata missata, ja Doriksen ja Jennyn yhteisissä hetkissä on sellaista kohtaamisen iloa ja jäähyväisten dramatiikkaa, että niiden vietäväksi heittäytyy mieluusti ja ehdoitta.

On kiinnostavaa nähdä, miten Sofia Lundberg jatkaa kirjailijanuraansa. Hänen kirjoittajankyvyillään syntyisi varmasti jotain vakavampaakin kuin viihdekirjallisuutta.