sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

23. heinäkuuta 2017



Miksi ja miksipä ei?


Tove Janssonilta julki lehtitekstejä, joita hän ei itse kelpuuttanut kansien väliin



Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia. Toim. ja suom. Sirke Happonen. Tammi 2017. 288 s.


 On kevät ja istun pienessä ranskalaisessa puistossa aivan kirkon takana ja tarkoitus on, että kirjaan uusia ideoita vihkoon, joka hankittiin ennen kuin me matkustimme tänne.

Kyyhkyset pyrähtelevät nurmikolla piruettejaan, jokunen turisti istuu levähtämässä penkillä, kaikki on rauhallista. Toistaiseksi olen kirjoittanut vasta päivämäärän ensimmäiselle sivulle, luulen että eilen.

Ideoita pitäisi tulla mieleen tulvimalla, mutta jostain syystä ne ovat hävinneet. Minäkertoja miettii vaihtoehtoja mutta hylkää ne kaikki. Onko häneltä loppunut kaikki sanottava vai onko hänestä tullut tukahduttavan itsekriittinen?

Katkelma on  Tove Janssonin (1914-2001) novelliluonnoksesta Kerran puistossa vuodelta 1995. Se on päätösnovellina Sirke Happosen toimittamassa ja suomentamassa kokoelmassa Bulevardi ja muita kirjoituksia. Kokoelma sisältää Tove Janssonilta aiemmin vain lehdissä julkaistuja novelleja ja muutaman esseen. Kirjoitukset ovat vuosilta 1934-1995 aikajärjestyksessä.



TOVE JANSSON aloitti lehtityön äitinsä Signen esimerkkiä seuraten. Äiti hankki taiteilijaperheelle tienestejä piirtämällä kirjankansia ja kuvittamalla suomenruotsalaisia lehtiä. Kuvataiteilijaksi aikova Tove kuului jo 15-vuotiaana pilalehti Garmin vakituiseen avustajajoukkoon, ja ennen pitkää työmaa laajeni kuvituksesta myös kirjoittamiseen.

On erinomaista, että Bulevardin tekstien suomennoksissa on säilytetty Janssonin niihin tekemä kuvitus. Lisäksi novellien väleihin on mahdutettu Janssonin kuvitusta muidenkin kirjoittajien lehtijuttuihin. Näin kirja esittelee Tove Janssonin lehtityötä sekä kirjoittamisen että kuvittamisen näkökulmasta.

Mutta olisiko Jansson kuitenkaan itse ollut halukas julkaisemaan kirjana vanhoja lehtikirjoituksiaan, töitä, jotka oli tarkoitettu pelkiksi päiväperhosiksi? Sirke Happonen tunnustaa, että Tove Jansson ei arvostanut kaikkia nuoruuden töitään - ei kaikkia näitäkään tekstejä, jotka Bulevardi ja muita kirjoituksia -kokoelmassa nyt ovat.

Teksteistä osa on selvästi harjoitelmaluontoisia ja novelleja lukiessa kannattaa ottaa huomioon jutun julkaisuajankohta, lehden lukijakunta ja Janssonin omat elämänvaiheet. Happonen kuitenkin puolustaa julkaisemista nimeämällä varhaisnovellit ja esseet tärkeiksi ja avaamisen arvoisiksi maamerkeiksi Janssonin pitkällä uralla. Ainakin kirjallisuudentutkijat ovat samaa mieltä.



MUTTA KYLLÄ muillekin lukijoille on silmiä avaava kokemus saada tietoa ja esimerkkejä Tove Janssonin varhain alkaneesta ja pitkäaikaisesta lehtityöskentelystä sekä kirjoittajana että kuvittajana.

Tekstit tarjoavat mainion tilaisuuden etsiä yhtymäkohtia Janssonin jo julkaistuun tuotantoon. Voi etsiä ja löytää, millaiset asiat ovat askarruttaneet kirjailijan mieltä alusta pitäen ja millaiset aiheet ja teemat ovat kulkeneet hänen matkassaan pitkin tuotantoa.

Jo avausnovelli Bulevardi paljastaa kirjoittajansa kiintymyksen Pariisiin ja sen boheemiin taiteilijaelämään, ja Italiasta tulee Janssonille samanveroinen ympäristö. Kaikki aito ja alkuperäinen ihastuttaa, mutta turistit ja turismi saavat tavan takaa kitkerää kritiikkiä.

Epäaitous ja teeskentely tekevät myös ihmissuhteista hankalia. Monet novellien henkilöhahmoista yrittävät olla parempia kuin muut, elävät roolielämää ja pettävät itseään. He vaikuttavat naurettavilta ja käyttäytyvät koomisesti, mutta ovat myös säälittävän yksinäisiä ja riittämättömyyden tunnoissaan ja epäonnessaan traagisia.

Toki novelleissa on onneakin. Ja rakkautta, romantiikkaa ja hupakkoutta. Pariisin katujen iltaelämä on kiihkeää, mutta tunnelmansa on pohjoistenkin kaupunkien valoissa ja ihmisvirroissa.



TAITEILIJUUS on Tove Janssonin kirjoitusten vakioelementti. Kokoelman lopun esseet ovat mielestäni kirjan kiinnostavinta antia. Yhdessä niistä Jansson pohtii motiivejaan lastenkirjailijana, toisessa hän todistaa, miksi muumitalon arkkitehtuuri päihittää laatikkokotimme mennen tullen.

Kirjan ehdottomasti hauskin teksti on Epähemulimainen tarina, joka selvästikin kertoo niistä railakkaista juhlista, joita Tove lapsena todisti isä Viktorin ateljeessa. Hyvä lukija, Tehän ymmärrätte, että kellon lyödessä neljä aamuyöllä saattaa koittaa se taianomainen kirkasnäköisyyden hetki, jolloin hemuli ja homssu ja...

Kirjan ehdottomasti runollisin ja filosofisin teksti on Saari. Sen lukemisessa on  jotakin yhtä tyydyttävää kuin ympyrän lopullisuudessa.

Äkkiä tuntuu jälleen mahdolliselta ajatella, että elämä on lahja. Tuli alkaa rätistä piisissä. Voi kääriytyä takaisin sänkyyn odottamaan unen tuloa ja kuuntelemaan hiljaisuutta, itse itsensä ystävänä.

Bulevardin jäljiltä on pakko ottaa Tove Jansson uuslukuun! Miksi kahlata tyhjänpäiväisyyksiä, kun tarjolla on kulumatonta nautintoa! - Jo uuden Tove-innostuksen sytykkeenä Bulevardi on hyvin lunastanut paikkansa.





perjantai 14. heinäkuuta 2017

14. heinäkuuta 2017


Leningradilaispojan oppivuodet kasvatuslaitosten saaristossa


Eduard Kotšerginin lapsuusmuistelmat pitkästä karkumatkasta läpi Stalinin Neuvostoliiton on uskomaton selviytymistarina



Eduard Kotšergin: Risteillä ristityt. Muistiinpanot polvillaan. Suom. Tuukka Sandström. Idiootti 2017. 240 s.


- -nämä hajanaiset muistelmat kuuluvat pikkupojalle, jonka osana oli useiden vuosien ajan elää yhdessä muiden koe-eläinten kanssa voitonmarsseja pauhaavassa Neuvostomaassa, keskellä sen kaikkia hirvittäviä ilveilyitä.

Muistelmien pikkupoika on puolalaisen äidin ja venäläisen isän vuonna 1937 syntynyt poika Eduard, jolta syntymäpäivänään katosi isä Stepan ja kaksi vuotta myöhemmin äiti Bronja. Kansanvihollisten jälkeläisenä Eduard tietysti pantiin pian NKVD:n "valtionkotiin", ja Siperiassa Omskin lähellä häntä alettiin koulia kaikin mahdollisin kurinpitokeinoin kunnon neuvostokansalaiseksi.

Elokuussa 1945 Eduard, "Varjo", kuitenkin karkasi laitoksesta tarkoituksenaan matkata Leningradiin mahdollisesti elossa olevan äitinsä luokse. Hän oli karatessaan kahdeksanvuotias, ja matka kotikaupunkiin kesti yli kuusi vuotta. Pääosin matka taittui junissa "jäniksenä", mutta tavan takaa pakkanen tai miliisit pakottivat matkalaisen paikallisiin lastenkoteihin.

Tästä pitkästä matkasta sittemmin kuvataiteilijana ja lavastajana uraa tehnyt Eduard Kotšergin kirjoittaa valloittavassa omaelämäkerrallisessa teoksessaan Risteillä ristityt. Kirjan ensimmäinen editio ilmestyi venäjäksi vuonna 2009, ja Kotšergin on saanut teoksestaan kaksikin merkittävää kirjallisuuspalkintoa.


STALININ TERRORISTA ja vankileireistä on toki kirjoitettu jo paljon sekä dokumentaarisia että fiktiivisiä teoksia, mutta lapsen näkökulma aiheeseen tuntuu tuoreelta ja mielenkiintoiselta. On merkillistä, että kirjailija pystyy vielä vuosikymmenten päästä eläytymään niin suvereenisti lapsuutensa maailmaan.

Olot Neuvostoliiton kasvatuslaitoksissa näyttäytyvät kirjassa lähinnä kauhistuttavina, mutta melkein aina henkilökunnasta löytyy joku säälivä ja hyväsydäminen "setä" tai "täti", jota kertoja muistelee hyvällä. Kasvattien keskinäisessä hierarkiassa sen sijaan oli pärjättävä muilla keinoin kuin myötätuntoa kerjäämällä.

Kotšerin ei kuitenkaan mässäile kauheuksilla vaan kertoo epäkohdista ja julmuuksista satiirisesti tai mustalla huumorilla. Lasten kekseliäisyys ulottuu kolttosista ja selviytymistrategioista myös kielelliseen ilonpitoon. Henkilökunnan pilkkanimet ovat herkullisia ja erinäiset lorut ja viisut keventävät karvainakin tunnelmaa.

Välistä kirjan kohtaukset ovat suorastaan absurdeja. Jonkin sortin taiteilijana itseään pitävä Omskin lastenkodin johtajatar Rupikonna puetuttaa nälkiintyneen kasvattinsa valkeaan paitaan ja maalaa hänestä toveri Stalinille kukkakimppua ojentavan, hyvin syötetyn ja kiitollisen rusoposken.

Mallinsa taideharrastuksista johtajatar kuitenkin kiukustuu. Poika nimittäin on näppärä käsistään ja pitää itseään hengissä taiteilemalla metallilangasta Stalinin profiileja. Metallilangasta! Mikä häväistys! Kertojan toinen ansaintakeino on pelikorttien maalaaminen. Tuleva taiteilija osoittaa siis jo lapsena  taiteellisen lahjakkuutensa.


LAPSIKERTOJAN tielle sattuu tietysti matkan varrella monenlaista väkeä roistoista  ja virkaintoisista miliiseistä avuliasiin kohtalotovereihin ja hetkellisiin työn ja turvapaikan tarjoajiin. Lapsuusmuitojensa ohella Kotšergin maalaa laajaa kuvaa koko Neuvostomaan tuonaikaisesta tilasta ja elämästä. Hirvittää.

Siperia opettaa nuorta Eduardia, ja järkevä oppilas ymmärtää ottaa kaiken opetuksen vastaan. Hantimies neuvoo oikeaoppisen nuotion teon, ja tatuoitu virolainen opettaa kiinalaisia tatuointitaitoja. Taito kuin taito osoittautuu ennen pitkää käyttökelpoiseksi ja tarpeelliseksi.

Matkan varrelta löytyy myös pari ystävää. Muistelija herkistyy varsinkin sokean Mitjan kohtaloa kerratessaan, mutta ero Mutista, Kirovin lastenkodista löytyneeneestä karkukaverista, on sekin vaikea. Jopa itkeä tirautin.

Loppusanoissaan kirjailija kertoo, että Risteillä ristittyjen alkutekstissä on merkittävä rooli erityisellä kielimuodolla fenjalla, rosvojen kielellä. Suomennoksessa sitä on ollut mahdoton ottaa huomioon, mutta hyvin mielestäni toimivat suomentajan silloin tällöin tekstiin sujauttamat vanhat katupoikien slangisanat.

Yli kuuden vuoden matkallaan kertoja joutuu pakosti toisiaan muistuttaviin tilanteisiin ja paikoin matkakertomuksen jännite herpaantuu. Yleisesti ottaen Kotšerginin muistelmia lukee kuitenkin kuin Dickensin tarinoita. Nuoren Eduardin selviytymistaistelu käsittämättömäksi ilveilyksi muuttuneessa maailmassa on kuin venäläinen vastine Dickensin monien orporaukkojen seikkailuille. - Eduardin tarina vain sattuu olemaan totisinta totta.

Stepanytš [=Eduard]
NKVD:n lasten vastaanottokoti, Tšernolutšjen taajama. 1945.








maanantai 10. heinäkuuta 2017

10. heinäkuuta 2017



Henkirakastajia ja aloitusystäviä


Miranda Julyn novelleissa rakkaus on rämpimistä




Miranda July: Uimakoulu (No one belongs here more than you, 2007). Suom. Hilkka Pekkanen. Siltala 2017. 219 s.



Älä jää odottamaan niin pitkäksi aikaa että olet varma, silloin jäät veneestä. Hyppää kyytiin ja pysy liikkeessä: liikettä, liikettä, liikettä! - Näin opastaa isä tytärtään yhdysvaltalaisen Miranda Julyn (s. 1974)  novellikokoelman Uimakoulu lyhyimmässä novellissa Liikettä.

Vaikka isän opetukset liittyvät novellissa hyvin konkreettiin ja intiimiin tilanteeseen, ne voi laajentaa luonnehtimaan kokoelman yleishenkeä. Novellien päähenkilöt tekevät kaikkensa, jotteivat juuttuisi paikalleen elämässään eivätkä varsinkaan suhteissaan. Onnistumisen kanssa on niin ja näin, mutta ainakin heillä on päämäärä ja kova halu sitä kohti.


MONITAITEELLISELTA Miranda Julylta (kirjailija, elokuvantekijä, muusikko, mediataiteilija) on jo aiemmin suomennettu romaani Avokämmen (2016). Minulle Uimakoulu on kuitenkin ensikosketus Julyn taiteeseen.

Julyn novellistiikka on siinä määrin omaperäistä, että sille on vaikea keksiä vertailukohdetta. Kun kirjailija itse mainitsee maaliskuisessa Nuori Voima -lehden haastattelussa (NV 1/2017. Anu Silfverberg: Miranda July ja hullu, hyödyllinen häpeä) yhdysvaltalaisen George Saundersin, alan kuitenkin löytää yhtäläisyyksiä.

Saundersilta suomennetuissa kokoelmissa Joulukuun kymmenes (2015) ja Sotapuiston perikato (2016) erityisesti jälkimmäisessä on samanalaista absurdiutta, karmean ja hullunkurisen sekoitusta ja samantyyppisiä ihmissuhdeongelmaisia henkilöitä kuin Julyn novelleissa. Saundersin yhteiskuntakritiikkiä en kuitenkaan Julylta löydä; Julyn ote on psykologinen.

Saundersin novellit henkivät väkivaltaa, mutta Julyn päähenkilöitä kiinnostaa seksi ja sekin ennen kaikkea naisen määrittämänä ja haluamalla tavalla. Nautintoa etsitään ja saadaan usein samalta sukupuolelta, varsinkin kun heterosuhde takkuaa tai on kariutunut.


POHJIMMILTAAN Uimakoulun novelleissa on kuitenkin kyse yksinäisyydestä ja läheisyyden kaipuusta. Henkilöt tuntevat epäonnistuneensa elämässään ja yrittävät fantasioillaan kompensoida kovaa todellisuutta mutta eivät pääse pakoon realiteetteja.

Silti he eivät ole surkuteltevia. He ovat epäonnisia monomaanikkoja ja sellaisina myötätuntoa herättävän koomisia, kuten avausnovellin kertoja, jolla on naapureidensa kanssa yhteinen piha:

Yhteinen piha on YHTEINEN (niin vuoksaisäntä on kertojalle teroittanut), ja siksi yritän viettää pihalla täsmälleen yhtä paljon aikaa kuin hekin.  Aina kun näen heidät pihalla, panen kalenteriin pienen merkin. Kun piha seuraavan kerran on tyhjillään, menen istumaan sinne. Sitten vedän merkin yli kalenterista. Joskus jään aikataulusta jälkeen ja joudun istumaan pihalla paljonkin päästäkseni ajan tasalle ennen kuukauden loppua.

Novellien minäkertojilla on henkisiä häiriöitä ja rajoitteita ja he lukevat ympäröivää maailmaa väärin, mutta he ovat uskottavia ja todellisia. Heidän tunne-elämänsä on mutkikas ja vaikeasti sanoitettavissa, mutta he yrittävät parhaansa mukaan saada tuntumaa itseensä ja ympäristöönsä. Novellin Portaita nouseva mies kertoja miettii tilannettaan:

Yleensä ihmiset eivät erityisemmin pidä toisistaan. Ja se pätee myös ystäviin. Joskus yritän sängyssä maatessani miettiä, kenestä ystävistäni välitän vilpittömästi, ja aina päädyn samaan tuloksen: en kenestäkään. Luulin, että nämä nykyiset olisivat vain aloitusystäviä ja että todelliset tulisivat myöhemmin, mutta ei. Nämä ovat todelliset ystäväni.


MONOMANIA ajaa novellien henkilöt synkkiin ja noloihin tilanteisiin, mutta täyspessimistiksi en kirjailijaa luonnehtisi, en, vaikka Majesteetti-novellin prinssi Williamiin rakastunut kertoja tiivistääkin kohtalonsa aika mustanpuhuvasti: Ryömiessäni eteenpäin muistan yhtäkkiä, että maanjäristys on tapahtunut jo monta vuotta sitten. Tämänhetkinen tuska ja kuolema on tavallista arkipäivää. Tällaista elämä on.

Tällaista elämä on ja näillä mennään. Miranda Julyn matkassa ryömimiseenkin tulee kepeyttä ja uimaan oppii vaikka keittiön lattialla.

Kirjailijan mielikuvitus tuntuu rajattomalta. Novellien äkkikäänteet ällistyttävät, loppurivit yllättävät ja osumatarkka kieli ihastuttaa. Vain kertojanäänten samanlaisuus mietityttää.

Vaikka kertojissa on monenikäisiä ja naisia ja miehiä, tuntuu kuin kuuntelisi yhtä ja samaa kertojaa. Toisaalta ilmiö sitoo novellit tiiviiksi kokonaisuudeksi, toisaalta lukemisesta uhkaa välistä tulla monotonista. Mutta virhe on pieni jos virhe ollenkaan. Lukekaa ja päätelkää itse!

Miranda July. Kuva: Todd Cole