perjantai 23. joulukuuta 2016

23. joulukuuta 2016



Minne matka, Eurooppa? 




Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet. WSOY 2016. 179 s.


Emma Puikkosen Finlandia-ehdokas, episodiromaani Eurooppalaiset unet alkaa kertomuksella kahden miehen oudosta matkakokemuksesta vuonna 1980.

Tsekkoslovakiasta Madridiin ajava rekkakuski Toma on poiminut kyytiinsä ruotsalaisen liftarin Johanneksen. Kohta kun radio on kertonut Gdanskin telakan lakosta ja kaupungilla marssivista ihmisistä, miehet joutuvat todistamaan espanjalaisessa maantietunnelissa kummallista kulkuetta:

-- häilähdykset voimistuvat, kuin jossain olisi tuli ja ihmiset kulkisivat sen äärellä ja liike heijastuisi seinille. Näkyy vain varjoja: joukko heiluttamassa banderolleja, äitejä taluttamassa lapsia ja lehmiä, miehiä puimassa nyrkkiä.

Ennen pitkää väkijoukko ilmestyy rekan valokeilaan, mutta silti kulkue vaikuttaa mielikuvitukselliselta. Toma ajattelee: tämä on kuin jostain leffasta. Sellaisesta, jossa kasvot työnnetään veden alle, silmät auki, ja siellä piilossa onkin toinen todellisuus. Koko yläruumis on vielä toisessa maailmassa, siinä oikeassa jossa puu on puu ja talo on talo, mutta silmät näkevät jo muualle.

Kohtaus lainauksineen kertoo jotain hyvin olennaista Puikkosen romaanista. Vaikka episodien lähtökohta on reaalitodellisuus, siitä sukelletaan hetkittäin näkyjen, unien ja fantasian maagisiin ja vertauskuvallisiin maailmoihin. Ne on kuitenkin syytä ottaa yhtä vakavasti ja merkityksellisinä kuin romaanissa esiintyvät historialliset tapahtumat.


EUROOPPALAISET UNET sivuaa muutamia Eurooppaa ravistelleita tapahtumia kronologiaa rikkoen vuosina1980-2014. Berliinin muuri murtuu, somalipakolaiset pyrkivät kohti Eurooppaa, Islannissa purkautuu tulivuori, nationalismi lisääntyy ja katuväkivalta yleistyy, Kosovon Gornje Obrinjessa tehdään joukkomurha. Viimeisellä, vuoteen 2027 sijoittuvalla tulevaisuudenkuvauksellaan Puikkonen sitoo kirjan kertomukset yhteen taitavasti ja tehokkaasti.

Eri kansallisuuksia edustavat päähenkilöt vaihtuvat episodeittain mutta saattavat vilahtaa sivuroolissa jossain toisessa kertomuksessa. Esimerkiksi avaustarinan Johanneksesta saadaan uutta tietoa hänen itsensä kertomana yhdeksän vuotta myöhemmin, ja Johannesta hoitava somalinainen Fadumo löytyy oman tarinansa jälkeen uudelleen tyttärensä vaiheista.

Kertojien kohtalot liittyvät Euroopan uutistapahtumiin milloin kiinteästi, milloin löyhästi. Länsiberliiniläisen Karinin perhe-elämä muuttuu hetkessä, kun hänen itään jäänyt äitinsä pääsee vihdoin muurin murruttua länteen. Unkarilainen Andor puolestaan viis veisaa Kosovon samanaikaisista tapahtumista lentäessään puolueensa asioille Berliiniin.

Kun kertomuksissa yksilöiden elämä sijoitetaan yhteiskunnalliseen liikehdintään, yksittäiset tapahtumat ja ihmiskohtalot näyttävät hyvin sattumanvaraisilta. Ihmiset voivat tehdä päätöksiä ja valintoja, mutta niiden suunta ja lopputulos saattaa olla aivan muuta kuin suunniteltu.

Puikkonen osoittaa, kuinka minimaalinen tekijä yksilö on keskellä historiallisia muutoksia, ja toisaalta, kuinka ihmiset joukkoina kykenevät äärimmäisiin tekoihin niin hyvässä kuin pahassa.

Tulevaisuusvisiossaan Puikkonen kuvaa yhteiskuntaa, jossa hyväosaiset pitävät huolen etuuksistaan fyysisin ja psyykkisin suojauksin. Fadumon Immi-tytär manipuloi Lontoossa uutisvirtaa vallanpitäjien laskuun sekoittamalla toden ja tarinoinnin rajat ja vastaa äitinsä huolestuneisiin kyselyihin arvoituksellisesti: "[Teen] rakenteita. Tapahtumien sarjoja: miten asiat saattais mennä, versioita siitä miten asiat saattais mennä.

Tosiasioiden sijaan Immi tehtailee unelmia.


PUIKKOSEN romaani on monella tavalla vaikuttava lukukokemus. Episodeissa on toki kiinnostavuudessaan ja koskettavuudessaan monenlaisia, mutta Puikkosen kieli ja tyyli mukautuvat terävästi ja uskottavasti eri tilanteisiin ja henkilöiden puhetapoihin.

Myös romaanin rakenneratkaisu ansaitsee kehunsa. Samalla kun episodit yhdessä maalaavat suurta kangasta Euroopan lähihistoriasta, ne piirtävät koskettavia kuvia pienten ihmisten yksityisistä elämistä ja yhteisistä kohtaloista. Erityisesti nautin Puikkosen tavasta yhdistää episodeja toisiinsa paitsi henkilöillä muillakin toistuvilla elementeillä.

Raja- ja unikuvasto on reilusti näkyvillä, ja samalla tavalla avainasemassa on vedenalaiseen maailmaan katsominen, toisaalle näkeminen, joka sekin alleviivaa romaanin kestoteemaa rajoista ja niiden ylityksistä.

Itse innostuin kirjan loppua kohden yhä enemmän romaanin tunnelisymboliikasta.

Alussa lainaamani tunnelinäky on kytköksissä paitsi Gdanskin mielenosoittajiin tietysti myös pakolaisuuteen, mutta tuli ja heijastukset vievät ajatukset lisäksi Platonin luolavertaukseen. Kun valon ja varjojen vaellus nousee esiin romaanin viimeissäkin episodissa, asiaa ei kannattane noin vain sivuuttaa.

Hyvä romaani pakottaa lukemaan itsensä uudestaan ja miettimään lisää tulkintamahdollisuuksia.



Kuva: Pertti Nisonen

perjantai 16. joulukuuta 2016

16. joulukuuta 2016


Sota muuttaa kaiken? 


Chris Cleaven romaani ravistelee brittiläistä luokkayhteiskuntaa


Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa (Everyone Brave is Forgiven). Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2016. 480 s.


Sodassa ja rakkaudessa on jo neljäs englantilaiselta Chris Cleavelta (s. 1973) suomennettu romaani. Läpimurtonsa kirjailija teki toisella romaanillaan Little Been tarina (2011). Sitä seurasivat suomennokset Poikani ääni (esikoisteos) ja Voittamaton.

Sodassa ja rakkaudessa -romaanissa on jotain samanlaista kuin Anthony Doerrin parin vuoden takaisessa  teoksessa Kaikki se valo jota emme näe. Mutta vaikka Doerrkin kirjoittaa viihteellisesti, Cleaven romaani on huomattavasti sentimentaalisempi. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Sodassa ja rauhassa olisi hyvin rakennettu ja kirjoitettu ns. lukuromaani.


CLEAVE aloittaa tarinansa rivakasti syyskuusta 1939. Kun Englanti julistaa sodan Saksaa vastaan, 18-vuotias yläluokkainen Mary North keskeyttää opintonsa Sveitsissä ja kiirehtii Lontooseen tarkoituksenaan osallistua sotatoimiin. Maryn odotukset ovat teinityttömäisen lennokkaat:

Hänestä tehtäisiin yhteyshenkilö tai avustaja jonkun kenraalin esikuntaan. Kaikki tärkeät roolithan jaettiin tytöille, jotka olivat hyvästä perheestä. Huhu kertoi jopa vakoojia tarvittavan, ja se tehtävä kiehtoi eniten, koska siinä vasta pääsisi toteuttamaan itseään.

Mary joutuu kuitenkin opettajaksi ja saa työmaakseen kaupunkiin evakuoimatta jätetyt köyhät, vammaiset ja mustat lapset. Tehtävä on hienostotytölle melkoinen, ja lisää luokkaristiriitoja ilmenee, kun Mary rakastuu tavalliseen keskiluokan nuorukaiseen, opetusvirastossa työskentelevään Tomiin.

Varsin pitkään romaani kulkee vanhojen tyttökirjojen ja romanttisen rakkausviihteen henkeä ja kuvioita noudattaen.

Omapäinen ja sanavalmis Mary ravistelee perheensä konservatiivisia arvoja, vaarantaa äitinsä mielenrauhan ja isänsä ministerikaavailut mutta tarpeen tullen nauttii silti täysin siemauksin ystävättärensä Hildan kanssa yläluokkaisista etuuksistaan.

Rakkausrintamalla jännitettä syntyy Tomin kämppäkaverin Alistairin roolista nuorten elämässä. Työkseen Tatessa taidetta restauroiva Alistair lähtee vapaaehtoisena rintamalle ja viettää suuren osan romaanista akselivaltojen piirittämällä Maltalla mutta vaikuttaa silti Lontooseen jääneiden tunteisiin ja elämään ratkaisevasti.


YSTÄVÄTÄRTEN kevytmielinen dialogi on naiivia mutta nokkelaa, ja naljailua harrastetaan myös romaanin nuorten miesten sananvaihdossa. Kepeää dialogia on hauska lukea, mutta tilanteen synkentyessä puheiden odottaisi vakavoituvan siitäkin huolimatta, että huumorilla pidetään pelkoa aisoissa.

Tärkeä käännekohta on romaanin ensimmäisen osan loppuun sijoitettu saksalaisten massiivinen salamahyökkäys Lontooseen syyskuussa 1940. Siitä alkaa kaupungin kuukausia kestävä tauoton pommitus. Cleave ei mässäile kauheuksilla mutta antaa kyllä päähenkilöidensä Maryn ja Maltalla palvelevan Alistairin nähdä ja kokea sodan koko brutaaliuden.

Jälkisanoissa kirjailija kertoo saaneensa virikkeet tarinaansa isovanhempiensa vaiheista. Toinen isoisistä palveli Maltalla, ja hänen kihlattunsa ajoi salamasodan aikana ambulanssia aivan kuten Mary traagisesti päättyneen opettajanuransa jälkeen. Kirjailija kuitenkin painottaa romaaninsa olevan fiktiota, vaikka isovanhempien ja Maryn ja Alistairin kohtaloissa on muitakin yhtäläisyyksiä.


MIESNÄKÖKULMA tapahtumiin avautuu ennen kaikkea Alistairin kokemusten kautta. Vaikka Alistair on jaloudessaan, rohkeudessaan ja miksei myös taiteellisessa herkkyydessään aika tyypillinen viihderomaanin sankari, hänen reaktionsa sodan kauhujen keskellä ovat psykologisesti uskottavia. Maryn henkilökuva jää ohuemmaksi, mutta on arvostettavaa, ettei hänestä ole tehty pelkkää päättäväisyyttä ja sympatiaa uhkuvaa selviytyjää.

Maryn avulla kirjailija pääsee näyttävästi käsiksi tasa-arvokysymyksiin. Kun Mary ja Hilda miettivät, kuinka auttaa pommituksessa pahoin loukkaantunutta tuntematonta poikaa, heidän keskustelunsa on varsin paljastava:

  "Muistatko sen ensimmäisen ilmahyökkäyksen jälkeen? Kun menimme taksilla katsomaan sitä sotkua?"
   "Mutta kaikkihan niin tekivät, ei se ollut vain -"
   Mary keskeytti Hildan. "Jokohan me olemme nähneet tarpeeksi?"
   "Mutta tämä on eri asia. Nyt me autamme."
   "Autammeko? Mary sanoi. "Miten monta huonetta teidän asunnossanne on?" - - 
   "Jos haluaisimme todella auttaa, olisimme voineet majoittaa kaikki tämän kadun asukkaat teille ja meille sen sijaan että kaivelemme nyt heidän kotiensa raunioita." - - -
   "Teemme minkä voimme." - - -
   "En tiedä. Emmehän me ole ikinä tehneet mitään. Emme osaa muuta kuin keskustella."
  
Kirjailija vihjaa, kuinka Lontoon pommituksista kärsivät ennen kaikkea alempien luokkien kaupunginosat eli ne, joiden kortteleista vain harva lapsi kelpasi sotalapseksi maaseudun perheisiin. Pommien keskelle jäivät tietysti myös etnisten vähemmistöjen jälkeläiset, joita romaanissa edustaa musta jenkkipoija Zachary.

Hänen myötään Cleave tarjoaa hämmentäviä kuvauksia ns. minstrel-teatterista, stand upin edelläkävijästä, joka perustui mustien esittämiin musiikkinumeroihin ja afroamerikkalaisten kustannuksella vitsailuun. Toisaalta juuri sellaisen tiloista romaanin orvot "neekerilapset" saavat edes jonkinlaista suojaa hävityksen keskellä.


PARHAIMMILLAAN Chris Cleave on romaanin katastrofaalisten tilanteiden kuvaajana. Pysäyttävimpiä ovat kohtaukset, joista löytää yhtymäkohtia Euroopan nykytilanteeseen.

Näinhän me kohtelemme edelleenkin tulokkaita, etnisiä vähemmistöjä, syrjäytyneitä ja poikkeavia. Kumiveneet kamppailevat Välimerellä tänäkin päivänä tupaten täynnä hädissään olevia ihmisiä ja kuraisilla kaduilla ja maanteillä vaeltaa laumoittain pommitetuista kodeistaan pakenevia ihmisiä.

Everyone Brave is Forgiven kuuluu romaanin englanninkielinen nimi. Se lupaa anteeksiantoa, mutta muuttiko sota mitään henkilöiden sisimmässä ja ympäröivän maailman menossa? Sellaisten kysymysten pohtimiseen ei Chris Cleaven sutjakasti etenevässä Sodassa ja rauhassa juurikaan syvennytä.


Kuva: Niall McDiarmid


keskiviikko 7. joulukuuta 2016

7. joulukuuta 2016



Huomenna kaikki on toisin


Helmi Kekkosen episodiromaanin keskipisteessä on äitiys




Helmi Kekkonen: Vieraat. Siltala 2016. 195 s.


Elämä, niin täynnään pieniä alkuja ja loppuja, ja isompiakin alkuja ja loppuja, että joskus oli mahdoton sanoa, mikä alku kuului mihinkin loppuun.

Lainaus Raija Siekkiseltä (1953-2004) sopii erinomaisesti Helmi Kekkosen (s. 1982) kolmannen teoksen Vieraat avaukseksi.

Ensinnäkin Siekkisen ja Kekkosen kirjoittajanlaadussa on jotain hyvin samanlaista. Erityisesti novelleistaan ja pienoisromaaneistaan tunnettu Raija Siekkinen tarkasteli maailmaa useimmiten yksinäisen naisen näkökulmasta vähäeleisesti, kirkkaasti ja kipeästi. Helmi Kekkosen kieli on samalla tapaa eleetöntä ja mietiskelevää, ja naisnäkökulma on hänelläkin vallitseva, vaikka Vieraat-romaanissa pari kertaa tuntojaan purkavat myös miehet.

Lisäksi sitaatti sopii luonnehtimaan Kekkosen romaania rakenteellisesti. Vieraat on sananmukaisesti täynnä alkuja ja loppuja - elämän, elämänvaiheiden ja ihmissuhteiden -, eikä aina ole ennustettavissa, onko hetki jonkin asian loppu vai alku.

Romaanissa on kymmenkunta toimivaa henkilöä ja heidän lisäkseen myös joukko muutoin osallisia. Yhdessä he ovat kuin verkko, suoraan tai välillisesti toisiinsa solmittuja.


ROMAANIN ULKOINEN JUONI tihentyy pienten illalliskutsujen alkuhetkiin. Kolmikymppisen pariskunnan Senjan ja Laurin luokse illastamaan ovat tulossa heidän yhteinen tuttavaparinsa, naapurin nuori yksinhuoltajaäiti poikineen, Senjan näyttelijä-äiti miesystävineen, Laurin sisar ja Senjan yllätykseksi vielä Laurin kutsumat kaksi naisopiskelijaa.

Lauri on lähtenyt viime hetkillä ostamaan taloon lisää kukkia, mutta kun vieraat vähitellen saapuvat, isäntä on edelleen ostosretkellään. Ilmapiiri on odottava ja jännittynyt. Joku vieraistakin on jäänyt tulematta, kaikki eivät ole tervetulleita, ja paikalla olevien keskinäiset suhteet ovat varautuneet tai kireät. Miten tilaisuus lopulta päättyy?

Samankaltaisia asetelmia on kirjallisuudessa ennestäänkin, mutta Helmi Kekkonen kirjoittaa tilanteesta tuoreen ja jännittävän.

Kirjailija täyttää vaitonaisen odottelun henkilöidensä sisäisillä monologeilla. Ne kyllä ankkuroituvat iltaan, mutta ennen kaikkea ne kertovat henkilöistä itsestään, heidän nykyisestä elämänvaiheestaan ja siihen johtaneista syistä. Kaikilla on haavansa ja yrityksensä niiden lääkitsemiseksi. Yhteistä kaikille ovat yksinäisyyden tunnot


AIHEPIIRI on intiimi: romaani käsittelee perhesuhteita, vanhemmuutta ja äitiyttä.

Henkilöiden lapsuudesta paljastuu monenlaista ymmärtämättömyyttä ja kaltoin kohtelua, jopa hyväksikäyttöä. Helmi Kekkonen puhuu kuitenkin vaikeistakin aiheista hillitysti. Tuntuu, että tärkeintä on näyttää, millaisia taakkoja lapsille annetaan kannettaviksi ja kuinka vastuuttomasti vanhemmat tieten tai tietämättään käyttäytyvät.

Keskeisin kysymys on, mitä oma lapsi merkitsee kullekin romaanissa äänen saavista henkilöistä.

Kun joku siirtää lapsen hankintaa kepeästi parempaan hetkeen tai miettii luopuvansa koko ajatuksesta, toinen kipuilee jatkuvien epäonnistuneiden yritysten uuvuttamana. Kun lapsi on yhdelle pelkkä puolipakollinen suoritus tai elämää hankaloittava välivaihe, toisen elämästä se tekee vihdoinkin täyden ja tarkoituksenmukaisen.

Joku pariskunnnista kuvittelee, että lapset pelastavat rakoilevan avioliiton, mutta pettyy. Yhteisen hyvän nimissä puoliso ilmoittaakin tarvitsevansa hetken omaa aikaa, omaa tilaa ja hankkiutuu töihin sopivan kauas "rakkaistaan". Joidenkin yhdessäolo on jo alun alkaen niin epäparista, että lapsi merkitsisi siinä täyttä katastrofia.


VIERAAT on osuva nimi Helmi Kekkosen hienolle pienelle romaanille. Vieras- ja vieraustematiikka hallitsee romaania monin tavoin ja saa traagisilla loppusivuilla vielä aivan uusia merkityksiä.

Vierailulle tulevat ihmiset vierastavat toisiaan mutta ovat vieraita myös omassa elämässään. He esittävät selviytyjiä ja vakuuttavat muillekin, että kaikki on hyvin, mutta tietävät valehtelevansa. Ainoa täydesti oma itsensä on lattialla konttaava pikku Toivo, nimeään myöten tärkeä henkilö aikuisten epätoivoisessa paremman elämän hapuilussa.

Näkyvää symboliikkaa romaanissa esiintyy muutoinkin. Kirjan nukkekotisymboliikka tuntuu kuluneelta, mutta taivaalla leijuvat kaksi kuumailmapalloa, joihin henkilö toisensa perään kiinnittää katseensa, ovat jo tuoreempi ja rakenteellisestikin onnistunut toistuva kuva.

Kekkosen rauhallinen, mietteliäs ja muisteleva kieli on nautinnollista luettavaa. Minä-pronominin käyttöön ehdotan kuitenkin harvennusta.

Olen jo pitkään ollut huomaavinani, että nuoremmilla kirjailijoilla on ikävä minä, minä -taipumus, jonka kustannustoimittajatkin tuntuvat hyväksyvän. Suomen kielessä yksikön ensimmäinen persoona voidaan yleensä ilmaista hyvin pelkän predikaatin avulla, mutta se ei jostain syystä näytä riittävän.

Toki pronominin käyttö voi olla tarpeen mm. tyylisyistä. Kun kirjailija kirjoittaa: Minä vihasin niitä päiviä ja iltoja. Minä vihasin sitä kaikkea. Minä aloin vihata Senjaa. Minä tiedän miltä tämä kuulostaa. Minä tiedän, että on olemassa ihan toisenlaisia miehiä --, hän ehkä haluaa painottaa puhujan itsekeskeisyyttä ja ärtymystä? En kuitenkaan ymmärrä, miten teksti tässäkään tapauksessa kärsisi pronominien poistosta, päinvastoin. Niiden poistolla viha ja sen tiedostaminen nousisivat esiin huomattavasti painokkaammin.

Joka tapauksessa Helmi Kekkosen Vieraat on kaunis ja herkkävireinen, syvälle henkilöidensä sisimpään kurottava romaani, jonka uskon puhuttelevan ainakin naislukijoita ikään katsomatta.



torstai 1. joulukuuta 2016

1. joulukuuta 2016



Maailma tulee kylään Jälsinkankaalla


Antti Heikkisen Matkamies maan naurattaa ja hirvittää




Antti Heikkinen: Matkamies maan. Siltala 2016. 350 s.


Antti Heikkisen toinen romaani Matkamies maan lainaa nimensä vanhasta hautajaisvirrestä, eikä suotta. Saattohoitohuoneesta lähdetään liikkeelle, ja yhdenlaiseen kuolemantapaukseen romaani myös päättyy. Siinä välillä vainajia tai melkein vainajia tulee joku muukin.

Toisaalta matkamiehiä löytyy savolaiskylästä myös kirjaimellisesti. Kun lakkautetulle ammattikoululle perustetaan vastaanottokeskus, heitä ilmestyy kylälle huomattavasti kauempaa kuin kuntarajan tuolta puolen. Sehän jurppii varsinkin kylän miesväkeä, jonka ihmissuhdetaidot ovat hakusessa jo ennestään.

Heikkisen riehakas maalaistarina tuo mieleen nuorisoseurojen kesäteatterit. Niissä meno on kuitenkin kesyä Heikkisen romaanihenkilöiden otteisiin verrattuna. Romaanin tragikoomiset tapahtumat ovat tietysti lajityyppinsä tapaan liioiteltuja mutta liippaavat silti niin läheltä totuutta, että hirvittää, ellei samalla naurattaisi.


AIHEITA  romaanissa on kasapäin. Tapahtumien keskeisin katalysaattori on toki vastaanottokeskuksen perustaminen, mutta toinen iso uhka on sisäilmaongelmista kärsivän terveyskeskuksen sulkeminen. Lisäksi kyläläisiä vaivaavat tai puhuttavat perheväkivalta, kunnallinen suhmurointi, muistisairaus, koulukiusaaminen ja mielenterveysongelmat.

Vihapuhetta harrastetaan netissä ja Matkahuollon baarissa, korkeakulttuuria Jälsinkankaan harrastajateatterissa. Siellä harjoitellaan niin antaumuksella savolaisversiota Macbethistä, ettei sekään ole omiaan parantamaan kotona synkistelevien mielentilaa. Sopii siinä lady Macbethin  ihmetellä: No, ukonkalso, minkä tähen se itekseen kulukoo, ja silimät murha-uatoksia mulokoo?

Kun taksikuski Leon ja kiinteistönhoitaja Jeren isänmaallisuus kohtaavat, he päättävät panna pakolaisasiassa töpinäksi ja palkata käsikassarakseen oikein tekijämiehen Rautavaarasta. Häneksi menee, mutta miten ja miksi, siitä voitte lukea vaikkapa konstaapeli Väätäisen hoitaman kuulustelun nauhoituksista. Mehukas kuulustelu sujuu tietysti perisavolaisella huumorilla eli vinoillen:

Kuuntelepas Jere-poika, niin setä kertoo. Matikka voi aukoa pyöreää suutaan verkossa, mutta keittokattilassa se on hyvin nöyrää jo. Perunoiden ja sipuleiden kanssa siellä porisee. Sinä voit aukoa suuta verkossa, mutta nyt sinä olet veneen pohjalla ja potkit. 

Hääppöistä ei ole elämä monella muullakaan. Rakkaus riivaa ja seksi saa sekoamaan.

Aimolla, kylän entisellä nuohoojalla ja omaishoitajalla, on tunnollaan iso synti, joka uhkaa paljastua useammaltakin taholta. Yksi tahoista on sataa vuottaan lähestyvä, muistisairas Aulis, toinen vastikään miehensä haudannut ja Aimon seuraavaksi vaimoksi hinkuva Tuula. Ja kun on jo ehtinyt kuvitella, että edes vastaanottokeskuksen Timosen, tolkun miehen, asiat pysyvät reilassa romaanin loppuun asti, jo viedään häntäkin pillit ujeltaen paikattavaksi.


TUNTUU MERKILLISELTÄ, että Heikkinen pystyy pitämään kaikki juonilangat käsissään ja vielä lopuksi solmimaan ne näppärästi yhteen. Tehtävä ei ole helppo senkään vuoksi, että tapahtumat etenevät moninkirjavin kirjallisin keinoin. "Mäkpetin" ja kuulustelunauhojen lisäksi Heikkinen höystää ja kuljettaa tarinaansa päiväkirjaotteilla, yksinpuheluilla ja nettikirjoituksilla. Silti lukijalla ei ole vaikeuksia pysyä matkassa.

Toiminta on romaanissa A ja O, ja puhettakin tulee kuin turkin hihasta. Henkilökuvien syventämiseen ei Heikkisellä ole aikaa eikä tarvetta. Tarkoitushan on näyttää nyky-Suomen jälsinkankaiden tämän hetken mielenmaisemat kaikessa karuudessaan ja hullunkurisuudessaan.


Antti Heikkisen yhteydet teatterimaailmaan näkyvät romaanissa paitsi vilkkaana toimintana myös elävinä kohtauksina. Jo kirjan alkutilanne on vertaansa vailla oleva "hyvästijättö" ja yhden hengen muistotilaisuus toinen sen veroinen. Luterilaisen ja muslimin ekumeeninen rukoushetki vastaanottokeskuksen pihalla ja palvelutaloon kiikutettu kahden miehen Mäkpetti painuvat mieleen kuin livenä nähtyinä.

Eli: jos kaipaat kekseliästä, ronskia ja reheväkielistä viihdettä Sipilän Suomen syrjäkylien menosta ja mentaliteetista, tässä sinulle on sellaista tarjolla.